Crybaby

Heräsin jo yhdeksältä aamulla itkemään nähtyäni jotain sekavia ahdistavia unia koko yön puolivalveilla. Piti kai käyttää tämä aika lukemiseen, mutta mites luet, kun silmät on poraamisesta niin sameat, että hyvä, kun näkee miten päin se kirja on kädessä. Kävin myös kaivelemassa keittiönlaatikoita pitkästä aikaa. En tiedä auttoiko yhtään. Hetkeksi taisi tulla parempi olo, mutta nyt taas itken. Olo on todella sairas. Kuin olisi jokin karsea räkätauti tulossa, mutta ilman mitään räkätaudin oireita. Tämäkin päivä on siis mennyt pilalle masennuksen takia, mutta myös siksi, että olen muistellut paljon peruskouluaikojani. Ihmetyttää, miten paljon paskaa ja surkeita sattumia lyhyeen ajanjaksoon voikaan mahtua. Nyt on ne taas vieläpä ihan tuoreina mielessä. Mua on aina kuvottanut, miten ne tietyt ihmiset tekivät kaikkensa tuhotakseen mielenterveyteni, mutta itse porskuttavat kukin missäkin vailla huolen häivää. Se taitaa olla pääsyy siihen, miksen usko karmaan. Tuntuu nimittäin siltä, että ainoa ketä elämä on rankaissut kaikesta on minä. Lähinnä se on rankaissut minua heikkoudestani ja siitä, että olen aina ollut hyvin huonolla tavalla erilainen.

Lähettelin mailia kurssiopettajani kanssa, joka vaikutti minusta hyvin lannistavalta. Kuin mutsini olisi seisonut siellä luokan edessä. Maikka vastasi pahoitellen ja että semmoinen negatio yleensä toimii käänteisesti niin, että porukka alkaa näkemään enemmän vaivaa, kun tietää lopputuloksen olevan lähes saavuttamattomissa. Nyt turpa kii oikeesti. Saako joku muka lisäpontta yrittämiselle siitä, että luetellaan kaikki todennäköisyydet, millä hän ei onnistu, ja missä kymmenissä asioissa hän voi mokata, eikä mitään siitä, miten hän voikin ylittää itsensä ja onnistua. Enpä kyllä tosin normi-ihmisten järjenjuoksua ole koskaan täysin ymmärtänyt, joten ehkä vastaus onkin kyllä. Mutta minun kohdallani löpinä oli kuin suoraan äitini rikkimenneeltä levyltä. Tekisi mieli pamauttaa tuota naista sähköpostilla siitä, miten aloin itkemään heti, kun pääsin kotiin, enkä löydä nyt mistään enää motivaatiota toteuttaa unelmiani (jotka tähän mennessä ovat olleet ainoa syy siihen, miksi vielä hengitän) kun maailmankaikkeudella kaikkien numeroiden mukaan on selvästi jotain sitä vastaan. Vielä toissapäivänä mulla oli niin hyvä vaihde päällä, mutta ei vittu sitten. Tosin en jaksa alkaa avautua tuollaisille aivopieruja päästeleville ventovieraille, kun kokemuksesta voin sanoa, etteivät ne ymmärrä, vaan korkeintaan loukkaantuvat, ja riskinä on sekin, että helvetti repeää luokkahuoneessa.

Kylläpä itseään voikin inhota paljon.