Voi kumpa sä jättäisit mut niin mä voisin tappaa itteni

Ajattelin, että tekisi mieli kirjoittaa tänne, muttei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten samantien jo olikin. Kauhea paniikkikohtaus nimittäin. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Joskus pelkkä kadonnut lappunen on tarpeeksi saadakseen aikaan sen, että kaikki stressi ja pelko räjähtää pitkin seiniä.

En edes osaa pukea sanoiksi tuntemuksiani tällä hetkellä, mutta paskat ovat. Ajatus ei yhtään kulje kuin päässä olisi jokin putki tukossa. Edes yksinkertaiset lätinät eivät millään meinaa tulla ulos sieltä. Ehkä olen lukenut ja stressannut liikaa. Miksi sitten koko ajan tuntuu, että olen lukenut ja stressannut ihan liian vähän? Jokainen hetki, kun olen lukematta ja viivästyn aikataulusta (mikä vahvasti johtuu siitä, että olen stressistä liian uupunut) tuntuu synniltä ja omatunto kälättää koko ajan korvaan. Tänäänkin oli tarkoitus lukea, mutta kiitos postin, liian lyhyen varoitusajan ja sen stressin, päätin suoda itselleni vapaapäivän. Kyllä mulla oikeasti olisi tää yksi päivä varaa joustaa, mutta enköhän kaiva kohta kirjan esille ihan vain rankaisumielessä.

Kaikki elämässäni on tällä hetkellä kyseenalaista. Onko tämä varmasti, mitä haluan. Onko tämä kaiken arvoista. Onko tämä minulle edes mahdollista. Valitsinko taas väärin. Mitä jos hukkaan vain aikaani. Mitä jos menetän sen ja sen. Mitä jos menetän hänet. Mitä jos joudun katumaan. Mitä jos minusta ei tule mitään, koskaan. Mitä jos joudun myöntämään itselleni sen. Mitä jos tapan itseni. Ahdistuneella porskuttamisella, jota myös elämäkseni kutsutaan, ei ole suuntaa, eikä tarkoitusta, ei mitään varmuutta. Ahdistaa ja pelottaa.

Itkeminen aurinkolasit silmillä on niin klisee. Mietin, etten voi edes kuvitella itseäni mihinkään muuhun kuin tämänhetkiseen elämään. Kotoonta poistumisen pelkäämiseen, saksilla leikkimiseen ja itsevihaan. Miksi mikään ikinä muuttuisi, kun olen tähänkin mennessä aina palannut lähtöruutuun. En jaksa uskoa onnistuvani, mutta kun en usko pelkään, etten siksi onnistu. Välillä tuntuu, että olisi helpompaa raivata ne harvat esteet tieltään, jotka estävät itsemurhan, kuin raivata ne monet, jotka estävät paremman elämän. Olen liian heikko jaksaakseni siirtää niitä. Ajattelen usein, etten ansaitse Höpöä. Kun mietin asiaa järjellä, en löydä yhtäkään hyvää syytä, miksen ansaitsisi. Se ajatus on kuitenkin syvällä ja vaikea kaivaa kokonaan pois. En ansaitse mitään, vaikkei kukaan tiedäkään miksi.