Se tunne, kun...

...joku tulee tutustumaan sinuun ja tunnet miten yhtäkkiä olet märkä hiestä, sydän lyö ylikierroksilla ja mikään muu ajatus ei kulje paitsi "voivittuvoivittuperkeleampukaajokumutnytäkkiä". Puhutaan asioista, joihin pitäisi osata reagoida muullakin kuin änkytyksellä ja okeilla, mutta et keksi mitään sanottavaa. Päädyt hymyilemaan typerästi joka vastaukseen stressaten samalla haisetko tai onko ruokaa jäänyt hampaan koloon. Kyllä sitä haluaisi olla ystävällinen. Näyttää, että tavallaan sitä arvostaa, kun joku huomaa sinutkin, vaikka yritätkin sulautua seinään aina, kun joku avaa suunsa lähelläsi. Alat harkita pitäisikö kuluttaa päivästä selviämiseen tarvitsemasi energia ollaksesi mukava tälle ihmiselle. Voisi pakottaa itsensä vastaamaan jopa neljän sanan lauseilla jatkaen tätä helvetinmoista kidutusta peläten samalla, että ne väkinäiset sanat saavat sinut näyttämään vielä enemmän vajakilta. Toisaalta voi olla ylittämättä itseään, jotta se ahdistus päättyisi mahdollisimman pian. Antaa ajatusten pysyä tukossa, antaa itsestään vasten tahtoaan helvetin tympeä ja lyhytsanainen kuva. Ja niin yksipuolisen keskustelun toinen osapuoli alkaa vaivautua sinusta, ei keksi enää mitään sanottavaa ja pitää itseään typeränä ja sinua koppavana tai hulluna. Viimein hän kääntyy pois ja hoet mantraa, jottei hän enää ikinä kääntyisi puhumaan sinulle. Olet helpottunut. Hetken kuluttua hän virittää keskustelun jonkun toisen kanssa, jonkun joka osaa puhua. Kohta olet varma, että pian he nauravat yhdessä, millainen kummajainen sinä olet. Ahdistus vaihtuu itseinhoon.