14 kesäinen minä

7.1

Sanoin äsken äidille etten haluaisi käydä yläastetta vielä puoltoista vuotta, koska minulla ei ole kavereita. Äiti alkoi huutamaan etten saa jättää koulua kesken. Se ei tietenkään tajunnut että yritin kertoa kuinka kauheaa minulla on koulussa ja kuinka yksinäinen olen. Sitäpaitsi enhän minä edes voisi jättää yläastetta kesken vaikka haluaisin. Sanoin ettei minulla todellakaan ole kavereita. Äidin vastaus siihen oli "No sitten hankit kavereita". 

Kukaan ei pidä minusta. Kaikki katsovat halveksuen ujoa olemustani. Kukaan ei vain halua olla kanssani. Ei minua voi käskeä hankkimaan kavereita. Olen oppinut että vain minä voin ymmärtää itseäni.

12.2

Miksi yhtäkkiä sattuu näin paljon ihmisten inho minua kohtaan. Ehkä kaikki patoutunut tuska tulee yhdellä kertaa odottamatta niinkuin nytten.

Koulussa on nykyään paljon vittumaisempaa kuin vuosi sitten. Joka päivä koulussa minua satutetaan henkisesti yhä uudestaan ja noita joiden inho, joka on syntynyt minulle tuntemattomasta syystä, on niin monenlaisia ja joka paikassa, että välillä kliseisesti tunnen koko maailman vihaavan minua.

Ei enää yhtään hymyä taikka kaunista sanaa ja olen yhä eristäytynyt ja aivan yksin juuttuneena samaan paikkaan. En ole vieläkään onnistunut saamaan yhtä ainuttakaan kaveria ja en voi enää edes kuvitella itseäni jonkun muun kuin angstisen mieleni kanssa.

Tänään minua sattui niin paljon ihmisten ilkeys ja inho minua kohtaan. Meinasin purskahtaa itkuun. Olisin pystynyt siihen. Olisin halunnut vain itkeä ja tuntea sen jälkeen helpotusta, mutten voinut koska olin koulussa ja siellä en voisi ikinä itkeä.

Odotin vain, että pääsisin kotiin ja itkemään itseni uuvuksiin, mutta kotona en tietenkään pystynyt enää itkemään, vaikka minuun sattui vielä enemmän. Haluaisin taas vain pystyä itkemään. Nytkin tuntuu siltä, että voisin itkeä, niin paljon sattuu, mutta kyyneleitä ei tule vaikka kuinka haluaisin. Henkinen itkeminen sattuu kaikista eniten.