Minä olen heistä kaikkein kauhein

Huono tuuri jatkuu. Olen kauan odottanut, että pääsisin viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Nyt sitten olisi tuo lähtö edessä huomenna ja tänä aamuna heräsin huomaamaan, että kurkkuni on kipeä. Mikään ei ole vittumaisempaa kuin nielaista ensi kerran heräämisen jälkeen ja tajuta, että räkätauti on iskenyt. Yläasteella tosin flunssa olikin ihan mukava yllätys, koska se tarkoitti sitä, ettei tarvinnut mennä kouluun rääkättäväksi. Kiusatuksi tulemisen stressaamisesta nimittäin seurasi se hyvä (=huono) puoli, että vastustuskykyni heikkeni sen verran, että olin kirjaimellisesti joka toinen viikko flunssassa. Saatoin jopa sairastaa saman taudin kahdesti. Nytpä en taidakaan päästä kotiin, sillä vuotaa naamakin jo ihan kohtalaisesti. Kaiken lisäksi työtkin alkavat maanantaina. Toisin sanoen olen maannut kotona ties kuinka monta viikkoa ajatellen vain itseni tappamista ja silti tauti päätti iskeä juuri nyt. Mistäköhän olen mahtanut tämän edes saada, kun en täältä kopista ole minnekään poistunut. Höpön rasittava kaverikin kävi kyläilemässä viikonloppuna ja naureskeli jotain, että minä olen vain vankina täällä asunnossa. Tietäisipä vaan. Toivottavasti onnistui sentään saamaan tartunnan minulta.

Tällä hetkellä harmittaa myös huonontunut ulkonäköni. Ei, en ole lihonnut huomattavasti, eikä minulle oli puhjennut järkyttävää aknea. Näytän ainoastaan erittäin väsyneeltä ja surulliselta. Toisin sanoen masentuneelta. Onni tai sen puute näkyy nimittäin naamasta. Onnelliset ja positiiviset ihmiset ovat kauniita. Tämän olen päätellyt katsoessani vanhoja valokuvia itsestäni. Lukiossa olin ensi kerran onnellinen ja olin myös kaunis, vaikka itsekehu haiseekin kuten äitimuori sanoo. Näytin silloin hyvinvoivalta ja itsevarmalta, ja tunsin myös itseni mielenkiintoiseksi ja kauniiksi ihmiseksi, vaikken koskaan mikään varsinainen kaunotar ole ollutkaan. Nykyään näytän samalta kuin viimeksi peruskoulun kuvissa. Silmistä puuttuu tietty palo, iho on kalpea ja silmänaluset tummat. Minusta näkee, että vihaan itseäni. Syön myös todella heikosti osittain rahanpuutteen ja osittain ahdistuksen takia. Yläasteella jätin usein syömättä koulussa, koska en uskaltanut mennä koulun ruokalaan. Itse asiassa minulla meni lukiossakin vuosi ennen kuin sinne ihmishelvettiin pystyin menemään. Painoni putosikin peruskoulussa pituuskasvun takia roimasti ja terveydenhoitaja epäili minulla anoreksiaa. Kukaan ei kuitenkaan mitään muuta osannut epäillä, vaikka hyvin sielläkin oli tiedossa, ettei minulla ollut kavereita ja että minua kiusattiin.

Äiti halusi, että otan sille jonkin iloisen kuvan itsestäni ja kissasta. Olenkin yrittänyt jo pari viikkoa ikuistaa itsestäni jonkin onnistuneen otoksen, mutta joka kuvassa päädyn näyttämään siltä, mitä olenkin; yksinäiseltä, epätoivoiselta ja pelokkaalta. Ajattelin, että naamaan pakkelia ja asia on korjattu sillä, mutta ei. Mitäköhän minusta mahdetaan ajatella? Näytän nimittäin aika perseeltä juuri nyt. En enää löydä motivaatiota edes käyttää lempivaatteitani. Tosin ihmekös tuo, kun ei ole ketään tai mitään, minkä takia pukeutua. Haluan, että elämässäni tapahtuu jotain. En halua olla enää tällainen. Mutta ei kukaan kuitenkaan kysy, mikä on vialla.