Pohdintaa

Olen nähnyt pitkästä aikaa painajaisia. Varmaan pitäisi olla optimisti, kun ainakin ahdistus on hellittänyt sen verran, että nukun ylipäätään. Eilen herätessäni tajusin kuitenkin taas tilanteeni. Kaikki (entiset) kaverit ovat menneet elämässään eteenpäin, enkä minä edes tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tuntuu, että haave siitä tasapainoisesta onnellisesta elämästä lipuu koko ajan hiljalleen yhä kauemmaksi. Hanttihommia, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä... Minusta piti tulla ihan jotain muuta.
Miten ihmiset oikein selviytyvät musertavista asioista? Kyllä maailmassa tapahtuu muille paljon pahempia asioita kuin minulle. Traumat, läheisen kuolema, vakava sairaus, päihderiippuvuus jne. Niihin verrattuna minulla ei ole mitään ongelmia. Hävettää oikein, että kehtaankin silti oireilla näin vakavasti. Ihmiset pääsevät yli niistä paljon pahemmistakin asioista, joten miksen minä pääse yli omistani? Eivät monet edes sairastu masennukseen. Surevat vain tietyn aikansa ja hyväksyvät sitten tapahtuneen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Pääni on varmaankin jotenkin luontaisesti pehmeä tai sitten olen vain henkisesti niin heikko ihminen, että jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu valtavalta. Joskus näkee sanonnan, että masennus ei kerro heikkoudesta, vaan siitä, että on ollut vahva liian kauan. Melkoista puppuahan tuo on.

Muoks. Unohdin mainostaa, että nykyään tuosta vierestä löytyy linkin takaanta hieman lisätietoa minusta. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan täällä kertonut kunnolla, mistä kaikki paska onkaan lähtöisin. Sinne siis lukemaan tylsähköä elämänhistoriaani, mikäli muuta tekemistä ei kerta kaikkiaan ole.