"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.