Rumasti sanottuna

Äitini ei koskaan tuntunut näkevän eroa lapsen ja lemmikkieläimen kasvatuksen välillä. Hän luuli, että riittäisi, kun vain ruokkisi minut ja veisi lääkäriin tarvittaessa. Vielä kuusivuotiaana minulla oli tuttipullo ja 11-vuotiaanakin äiti muussasi minulle ruokani kuten vauvana. Ainoastaan mummon luona yöpyessäni söin normaalia ruokaa, ja jouduin olemaan myös ilman tuttipulloa. Olin oikeastaan äidilleni pikemminkin pieni kaveri kuin oma lapsi. Hänelläkään ei ole ystäviä, joten lapsena kävinkin äitini seurana ahkerasti jos jonkinmoisessa tapahtumassa ja teatteriesityksessä. Muistan olleeni tuolloin vielä päiväkoti-ikäinen, kun saatoimme olla teatterissa viikonloppuna yömyöhään. Ikinä en silti valittanut. Olin muutenkin todella kiltti lapsi, eikä minua koskaan nähty lärvi levällään parkumassa Prisman karkkiosaston lattialla. Kerran ulkomaanmatkalla kävelimme ympäri kaupunkia aamusta iltaan syömättä mitään. Olin ehkä noin kuusivuotias, mutten kiukutellut asiasta kertaakaan.

Silti en isästäni ollut tarpeeksi helppo lapsi. Hän teki jo varhain selväksi, ettei ollut minua halunnut, joten ei ollut myöskään velvoitettu osallistumaan kasvatukseeni. Isä ei koskaan viettänytkään aikaa kanssani tai edes vaivautunut tulemaan koulun vanhempainiltoihin. Valitettavasti ukko ei kuitenkaan täysin pitänyt sanaansa, vaan osallistui kasvatukseeni lähinnä repimällä minua hiuksista tai korvista, lyömällä, haukkumalla, huutamalla ja tekemällä selväksi, etten ollut minkään arvoinen hänelle. Rangaistus saattoi seurata sellaisistakin asioista kuin, että puhuin "liikaa" tai keskeytin tärkeän televisio-ohjelman katsomisen näyttämällä isälle piirustustani. Lapsena kuitenkin hain melkein aina isältäni hyväksyntää, sillä lapsi on kykenemätön kritisoimaan vanhempiaan tai syyttämään heitä huonosta kohtelusta. Kerroin usein kaverilleni, mitä kaikkea kivaa isäni muka oli sanonut minulle ja asioista, joita olimme muka yhdessä tehneet. Murrosiän tultua aloin kuitenkin tarkastella vanhempianikin uudessa valossa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos olemassaolollani ei isälleni ole mitään merkitystä, niin ei sitten hänenkään minulle. Emme vielä tänäkään päivänä ole kunnon puheväleissä.

Äitini yritti usein paikkailla isän aiheuttamaa pahaa oloa (tai sitten vain huonoa omatuntoaan) ostamalla minulle kasoittain karkkia ja leluja. Siitä vasta riemu kotona repesi, sillä isä oli sitä mieltä, ettei minuun tullut käyttää yhtään rahaa. Hän muutenkin puhui minusta usein kuin bensasyöpöstä kulkuneuvosta, joten karkista ja leluista seurasi tietenkin minulle huutoa ja rangaistus, mutta silti äiti ei lakannut kantamasta niitä kotiin.
Ikävintä lapsuudessa oli kuitenkin se, ettei äiti koskaan opettanut minulle tarvittavia pakollisia taitoja kuten pyörälläajoa, uintia, luistelua ja hiihtoa. Koulun aloittaessani sainkin huomata, että muut lapset osasivat jo vähintään jotenkuten kaikki nämä. Kenelläkään ei ollut enää edes apupyöriä silloin, kun minä vasta sain ensimmäisen pyöräni - koulun vaatimuksesta. Liikuntatunnit muodostuivatkin peloksi melkein samantien. Minähän olin aina se tyttö, joka ei osannut mitään ja jolla ei ollut edes varusteita. Silloin tunsin itseni ensimmäisen kerran ulkopuoliseksi ja muita huonommaksi. Erottuminen oli myös omiaan potkaisemaan muissa räkänokissa käyntiin prosessin, jota myöhemmin myös koulukiusaamiseksi kutsuttiin.

Taitojen opetteleminen jälkeenpäinkään ei sujunut ihan ongelmitta. Kerran päätin vakaasti oppia kuperkeikan koulua varten. Äitini "auttoi" jatkuvasti pelottelemalla minua siitä, miten niskani murtuisi, jos epäonnistuisin. Hän oli myös läsnä uima-altaan reunalla ja kotipihalla - muistuttamassa, mitä voisi tapahtuisi jos uppoisin tai kaatuisin pyörällä. Lopulta opin kuitenkin ajamaan pyörällä ja uimaankin kohtalaisesti. Toisinaan silti harmittaa, kun muutama houkutteleva kutsu hiihtoretkelle ja luistelemaan on käynyt, enkä minä mennyt, sillä häpeäkseni en kumpaakaan lajia osaa vielä tänäkään päivänä

.