Koskaan ei pitäisi sanoa

Sillä näemmä, jos jotain positiivista sanoo kaikki meneekin kohta rytinällä päin vittua. Melkein heti eilisen merkinnän jälkeen romahdin. En edes osaa sanoa varmuudella miksi. Tajusin taas vain, miten vaikeaa kaikki on. Ahdistuspuuska pyyhkäisi lävitseni. Aloin hikoilla ja sydämeni hakkasi rinnassa. Minusta tuntui, että räjähtäisin kohta tuskasta kappaleiksi. Pahinta oli, että olisin halunnut huutaa, mutten pystynyt. Olisin halunnut sanoa, että minuun sattuu, mutten sanonut. En osaa pyytää apua. Tai pikemminkin en osaa vaatia sitä itselleni. Mutta ei minulla enää ole jäljellä voimiakaan, joilla vaatia.

Mies ei edes huomannut oloani, joka helpottui vasta, kun lukittauduin vessaan keittiöveitsen kanssa. Tänään hän ei ole huomannut jälkiä käsivarressani, vaikka pitkästä aikaa uskalsin viiltää syvälle. Häpeäkseni yritin jopa saada hänet huomaamaan ne. Haluaisin kai todistaa hänelle jotain. Ehkä sen, että minulla on oikeasti niin paha olla kuin sanon.

"Mä haluan kuolla.
- Etkä halua."

Makasin vessan lattialla nyyhkyttämässä toivoen, että hän jollain keinolla kuulisi ja tulisi luokseni. Lopulta hän tulikin, mutta silloin en avannut ovea ja tiuskin häntä häipymään. Ehken ansaitse apua. Ehkä pelkään, että minut torjutaan kuten niin monet kerrat aiemminkin. Nimittäin silloin kun olen apua pyytänyt, en ole sitä koskaan saanut. Mutta ehkä sekin johtuu tavastani pyytää apua. Ehkä vika onkin minussa. Vikahan on aina minussa.

Lopulta sain jonkin verran avauduttua. Mies kysyi kärsimättömänä, että mitä minä haluan. Vastasin, että haluan apua. Hän oli hiljaa, eikä enää puhunut. Hän sen paremmin kuin kukaan muukaan ei näköjään tiedä, miten minua voisi auttaa. Minulle ei ole apua.

Kuten monet kerrat aiemminkin, itku kevensi oloa sen verran, että jaksoin vetää taas naamion kasvoilleni. Tuska oli vain hetkeksi päässyt lipeämään ulos minusta, mutta nyt se oli taas tiukasti lukittuna sisääni. Ja mies oli helpottunut, kun taas hymyilin ja puhuin. Hän ajatteli rauhoittaneensa minut ja kaiken olevan nyt niin kuin pitääkin. En väittänyt vastaan.

Miksi teen tätä? Miksi teen kaikkeni pitääkseni kulissia yllä elämästä, josta en edes pidä?

En nukkunut juurikaan viime yönä, vaan heräilin epämääräiseen ahdistukseen. Väsyttää, mutta sama taitaa toistua tänäkin yönä. On liian paljon stressiä, ahdistusta ja pahoja ajatuksia, joilta on vaikea sulkea mieltään. On sata asiaa, jotka pitäisi tehdä ja tuhat vaatimusta, jotka pitäisi täyttää. Samalla kaikki kaatuu päälle.  Kaiken lisäksi sain tietää tehneeni tietämättäni pari huonoa valintaa koskien työpaikkaa ja opiskeluja. Ne huonot valinnat ovat nyt vaikeuttaneet kaikkea entisestään.

Tunnen itseni petetyksi. Yritän kaikkeni, mutta silti elämä vain leviää käsiini yhä enemmän. Mitä ihmettä se vielä haluaa?