Minulla on mennyt hyvin.

Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.

No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.

Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.

Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen  sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.

Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.

Päivän keskustelu

Höpö: Tuu kattoon!
Minä: Mitä?
Höpö: Kato kui iso auto. Eks oo hieno?
Minä: Joo.
Höpö: Ostetaan se sulle joskus. Paitsi jos törmäisit tällä niin kaikki kuolis.
Minä: Ai kaikki?
Höpö: Niih. Paitsi sä.
Minä: Jee...

Kaikesta saa ongelman

Vittuku tää viikko on taas menossa ihan harakoille. En ole tehnyt mitään hyödyllistä, vaikka yritystä on ollut. Ei vain nyt millään riitä keskittymiskyky muuhun kuin murhaamishimoon itseään tai satunnaisia mulliturpia kohtaan. Mulla on ollut taas pitkästä aikaa todella väkivaltaisia fantasioita kanssaihmisistä. Tai no pitkästä ja pitkästä, kyllähän sitä töissä tuli haudottua vaikka mitä niistä mässyttävistä penninvenyttäjistä. Ehkä tässä vielä vanhoilla päivillä pimahtaa sen verran, että päätyy joksikin massamurhaajaksi. Mutta prkl, kun en millään jaksa ihmisiä. Vähiten itseäni. Olen tässä yrittänyt koko viikon pakottaa itseni kirjastoon, mutta olen ilmeisesti leipomassa itselleni jotain fobiaa lukuhuonetta kohtaan. Pelkkä sen lasisen pöntön ajattelukin saa hien pintaan puhumattakaan lärveistä, joita en enää koskaan haluaisi nähdä, mutta jotka kuitenkin paistattelevat päivittäin siellä kupolin toisella puolen.

Tänään sain viimeinkin pakotettua itseni lähtemään, mutta kas kummaa, olin onnistunut pakkaamaan mukaan muistiinpanovälineet ja kaiken oleellisen niin hyperventilointipussista aina pari vuotta sitten vanhentuneihin buranoihin, mutten itse kirjaa. Tulikin sitten täys U-käännös takaisin ja päätös jatkaa opintoja kotona. Arvata vaan voi jatkoinko. Sen sijaan olen tyytynyt vain vihaamaan itseäni koko loppu päivän. Vihaan itseäni, koska unohdin kirjan kotiin. Vihaan itseäni, koska en pysty keskittymään. Vihaan itseäni, koska olen hukannut kallisarvoista aikaa. Vihaan itseäni, koska vihaan itseäni ja vihaan itseäni, koska en itseni vihaamiselta saa mitään aikaiseksi ja luisun koko ajan yhä kauemmaksi aikataulusta. Jännää, miten elämäni kaikessa tylsyydessään voikin olla näin hankalaa.

Mutta ahdistaa kyllä nyt ihan vitusti tuo lukuaikataulu. Tuntuu, että joka sekunti, kun olen lukematta kaikki päähän hakkaamani info haalistuu haalistumistaan, mutta olen liian ahdistunut tästä ajatuksesta tehdäkseni asialle mitään. Olen laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska, enkä osaa pakottaa itseäni keskittymään muuhun kuin olemaan laiska, tyhmä ja saamaton ahdistunut paska. Nyt mietin, miten rankaisen itseäni tästä hyvästä. Fyysisesti vai henkisesti?

En keksi

Fiilis on ollut tänään kuin perseeseen ammutulla karhulla. Taisinpa saada tuossa lumipöperössä ylämäkeä kiivetessänikin noin kahden kilometrin tuntivauhdilla jonkin teatraalisen teiniraivarin ja paiskoa laukkuparkaani ympäri kotiin päästyäni vain mennäkseni kolmen sekunnin päästä tarkistamaan, oliko se kunnossa. Onneksi ei ole ollut mitenkään erityisen ahdistunut olo tänään, jollei lasketa sitä, että suutahdin myös ihan pikkiriikkisen syystäkin ja nyt minulla on huono omatunto. Miksi nykyään tulee aina niin huono omatunto kaikista negatiivisista tunteista? Kuin jotenkin alitajuisesti uskoisin, ettei minulla ole oikeutta niihin, vaikka tiedän muiden käyttäytyvän paljon huonommin ja vieläpä ilman kunnon syytä. Silti paisuttelen omaa käytöstäni mielessäni, kunnes alan tuntea oloni todella huonoksi ihmiseksi.

En kyllä yhtään tykkää talvesta. Ei edes vituta se kylmyys, pimeys ja metrin paksuinen lumikerros yhtä paljon kuin tämä yksipuolinen pukeutuminen. Joka päivä saa lyllertää mennä samassa toppatakissa, alla samat kolme villapaitaa ja jalassa samat pitkät karvasaappaat. Hiuksia on edes turha yrittää mitenkään laittaa, kun ne kuitenkin menevät takaisin yhtä lätyksi hupun alla. Tunnen oloni läskiksi ja rumaksi, ja hikoilen kuin sika heti, kun joudun kävelemään kolmekin porrasta. Olen tuntenut itseni jo jonkin aikaa epämiellyttävän näköiseksi. Viime vuosina olen sentään jollain tavalla kasvanut hyväksymään ulkonäköni. Olen pitänyt itseäni jopa nättinä. Olo alkaa kuitenkin taas olla kuin sillä finninaamaisella koulukiusatulla useita vuosia sitten. On typerää, miten vaikea sitä on pitää itsestään, kun yhdessä vietetään kuitenkin 24 tuntia vuorokaudesta niin kauan kuin eletään.

Aika paljon oma kauneuden tunteeni riippuu räteistä päälläni. En tajua, miksi sitä pitäisi pukeutua kuin jokin hiirulainen vain siksi, että jotkut lyhytkatseiset ovat sitä mieltä, että hiljaisen ihmisen täytyy näyttää tylsältä. Tosin luulen sen johtuvan siitä, että monet pitävät hiljaista automaattisesti tylsänä ja kun jokin ei vastaakaan odotuksia on seurauksena närkästystä. Itse pukeudun monesti silkaksi ilokseni, enkä niinkään toisten vuoksi. Tykkään yhdistellä vähän erikoisempiakin vaatteita, josta tosin on sellainen ikävä seuraus, että porukka alkaa möllöttää kadulla, joten ujona ihmisenä en sitä juurikaan enää tee. Täällä kun erikoista on jo sellainen, mikä ei pistäisi Lontoossa tai New Yorkissa edes silmään. Kaipa suomalaiseen kulttuuriin kuuluu sellainen outo vaatimattomuus, että jos näkyy niin sen täytyy johtua siitä, että on huomionkipeä ämmä, eikä siitä, että vain sattuu tykkäämään.