Minulla on mennyt hyvin.

Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.

No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.

Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.

Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen  sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.

Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.