Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.
Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti