Ex-F(r)iend

Se paras ystäväni tai ex-paras ystäväni yllätti minut tässä viikko sitten. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat muistaa hänet henkilönä, joka teki minulle toistuvia ohareita ja viimeisimmän hartaasti odottamaltani ulkomaanmatkalta, jonka jälkeen en ole hänelle puhunut tai hän minulle pariin kuukauteen. Se on hänen tapansa, ei koskaan pyytele anteeksi, eikä ennen viimeistä temppua tämän ahdistuneen kamelin selkä ole katkennut, vaikka kuorma onkin joka kerta kaksinkertaistunut. Nyt hän oli kirjoittanut minulle viestin, jossa myöntää möhlineensä ja kysyy voinko antaa hänelle anteeksi. Täytyy myöntää, että ilahduin siitä viestistä ja täytyy myöntää sekin, että olin toivonut sellaista viestiä.

 Vaikka tiedän, ettei paskamaista kohtelua tarvitse sietää edes hyviltä ystäviltä, onnistun silti aina tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä. Aivan kuin olisin vain kauhea ylireagoiva ämmä, mikä joskus olenkin, mutta en nyt. Tai koskaan muulloinkaan, kun olen pahoittanut mieleni näin verisesti. Silti alkaa aina jossain vaiheessa miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen tapahtuman aivan kuin koko juttu olisi tapahtunut omaa sietämättömyyttäni. Kuin olisin niin järkky ihminen, ettei mikään ihme, jos muut haluavat kohdella huonosti ja tulen vain ansaitsemaan sen. Siksi se viesti olikin helpotus, sillä se vahvisti sitä pientä sisäistä tunnettani siitä, etten ansaitse huonoa kohtelua ja että minullakin on ihmisarvo. Muut sekoilevat, ovat itsekkäitä ja kohtelevat lähimmäisiään (=minua) huonosti, mutta se ei ole minun syyni. Jotkut ihmiset vain tekevät sitä.

Harmi vain, että lepyn liian helposti. Vaikka tiedänkin, ettei mistään tule enää mitään, annan silti uuden mahdollisuuden. Noh, enpä ainakaan alennu vastaamaan ihmisten itsekeskeiseen ja lapselliseen käytökseen. Vaikka mieli tekisi.
Oikeastaan olin pienesti ylpeä siitä naisesta, kun pystyi viimeinkin myöntämään kypsästi ja oma-aloitteisesti tehneensä väärin ilman mitään välttelyjä tai vähättelyjä. Oli kuitenkin edelleen se kutina perseessä, että tämän henkilön suhteen joutuu vielä pettymään lisää. Välillä on tuntunut, että jos minulla olisi muita ystäviä, en häneen enää aikaani tuhlaisi ollenkaan. Mutta kun minulla ei ole.

Mietin muutaman päivän, vastatako mitään siihen viesteen, mutta päädyinkin sitten odotetusti stressaamaan koko asiasta ja vastaamaan tylyyn, mutta mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, mikä oli yllättävän vaikeaa varsinkin, kun en hänelle ainakaan toistaiseksi pysty anteeksi antamaan. Yllätyinpä taas, kun ystäväni vastasikin ennätyksellisesti samantien pitkän viestin, jossa vuodatti, miten huonosti hänellä menee ja miten olisi niin mukava tavata pitkästä aikaa. Koska olen tällainen vitun hölmö, joka kuvittelee edelleen, että muut välittävät, jos vain olen yliempaattinen, kuuntelen ja lässytän lohdutuksia jokaisella kusipäälle, jota maa päällään kantaa, vastasin ylitsepursuavan ymmärtäväisen ja kannustavan viestin. Saamatta mitään takaisin. Jep, "ystäväni" otti yhteyttä ilmeisesti vain siksi, että oli taas riidellyt Kusipäämiehensä kanssa tai jotain vastaavaa. Silloin, kun tarvitaan lohduttajaa, minut taas yhtäkkiä muistetaankin. Vituttaa, että menin taas tapani mukaan siihen perinteiseen, vaikka minunhan piti olla tästä lähin kohteliaan tyly. Sitä luvattua tapaamista on varmaan turha tälläkään kertaa odottaa ennen kuin naikkonen taas uuden kriisin myötä ottaa yhteyttä jonkin ajan kuluttua. Kylläpä jotkut kehtaa.