Tiedän, tiedän, en ole päivittänyt lähes kahteen kuukauteen, enkä siten viihdyttänyt teitä negatiivisilla ajatuksillani. Shame on me... Piti tehdä komea paluu (lue puolen kilometrin pituinen valituspostaus) ensimmäinen päivä joulukuuta, koska kärsin jostain ihmeen hetkellisesti kontrollifriikkeydestä kyseistä päivämäärää kohtaan, mutta eipä silloin sitten tapahtunutkaan mitään. Nyt olen kuitenkin taas turvallisesti päätynyt sekavine ajatuksineni takaisin tänne kyynisyyden tyyssijaani. Olen siis tosiaan ollut aika sekaisin tässä viime aikoina. Työt lopetin viikko sitten, mutta tappelu jatkuu edelleen, sillä
vitun kouluttamattomat apinat eivät ole lähettäneet työtodistustani, vaikka lupasivat. Tosin uumoilin, että tässä kävisi näin. Huolenaihe on se, että joudun luultavasti laahustamaan paikan päälle mokoman läpyskän takia, enkä välittäisi nähdä ex-työkavereitani. Olen aina elänyt siinä harhaluulossa, että masennus ei näy päälle päin edes minun tapauksessani, vaikka melkoinen vittunaama välillä olenkin, mutta näköjään olin väärässä ja suurisuisten ihmisten kanssa siitä saisi keskustelunaiheen vaikka joka päivälle. Ihan kivastihan sitten tämä masennus kompensoisi sosiaalista fobiaa, jollei sattuisi olemaan juuri se aihe, josta ei välittäisi puhua mukapirteiden, uteliaiden, ahdistelevien, syrjivien vajakkien kanssa. Joka toinen päivä sai kuulla ihmettelyjä siitä miksi näytän aina niin surulliselta ja väsyneeltä. Millainen pässi edes kysyy jotain tuollaista? Toinen mistä sai usein kuulla oli se, että olen liian ujo ja hiljainen. Onneksi oli hyvin valaisevaa jakaa kanssani tämä tieto suurimmasta puutteestani. En ollutkaan vielä itse keksinyt sitä.
Saa näkemään
punaista tuollaiset perslävet, jotka tulevat sanomaan hymyssä suin loukkauksen kriteerit täyttävää paskaa esittäen tyhmää lisäämällä etuliitteen
ei millään pahalla, jottei vain saisi mitään syytä naljailla takaisin. Sanomattakin selvää, että varmasti suurta pahaa mieltä työpaikalle kylvävästä masentuneesta naamastani on väännetty jos jonkinmoista kahvipöytäkeskustelua. Hyi! Joillakin alkeellisilla ihmisolennoilla on myös se loukkaava harhaluulo, että koska olen hiljainen minun täytyy jotenkin olla tavallista tyhmimpi tai jälkeenjäänyt. Sitten saa osakseen juuri tuollaista alentuvaa kielenkäyttöä, jolla oletetaan, etten kuitenkaan hokaa mitä asenteita naamanlevittelyn takana todella on.
Miksi vitussa näytin sitten niin surulliselta ja väsyneeltä? Ihan varmasti siksi, että kaikilla ympärilläni olisi paskempi olo elää siinä pelossa, että naamastani huokuva todellisuus työpaikan paskuudesta tarttuisi heidän mukakivaan työilmapiiriin ja puhkaisisi heidän oman pikku mukakivan kuplansa siitä, että paikassa jossa seistään surkealla palkalla kahdeksan tuntia syömättä ja juomatta on kiva olla. Eikö kenellekään tullut mieleen, että ehkä minulla ei ollut kaikki hyvin? Ehken näytä sellaiselta ihan silkaksi ilokseni, kun en kerran edes huomannut koko naamaani ennen kuin porukka sangen ystävällisesti siitä huomautti. Viimeiset pari kuukautta ovat olleet yhtä isoa masennusaaltoa. Tulevaisuuteni on täysin pimeä, enkä tiedä yhtään millä sen täyttäisin. Olen niin ahdistunut siitä tosiasiasta, että pitäisi kohta jo tietää minne hakea jälleen tänä keväänä, mutten ole sen tietoisempi kuin ennenkään. Suoraan sanottuna en tunne sopivani mihinkään siksi, että olen
liian ujo ja hiljainen, vaikka kyllähän sen rasvaluolalainenkin tietää, että olen varmasti sellainen ihan tahallani, jotta voisin pahoittaa toisten mielen ja saada jotain sairasta sääliä muilta ja itseltäni. Tällaisen ongelman kanssa onkin niin helvetin mukava olla, että meinaa ihan perse ratketa ilosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti