Paska merkintä

 Onpa onni, että aina alkaessa juuri uskoa, että ehkä todella onkin kiintymyksen arvoinen, läheiset ihmiset ovat aina paikalla palauttamassa maan pinnalle. On aika arvoton olo taas vaihteeksi. Seisoin tunnin metroasemalla parhaimpiini tälläytyneenä odottamassa Blondieta. Meidän piti mennä bilettämään ja olin odottanut tätä henkireikää kuin kuuta nousevaa. Eipä tullut Blondie, ei vaikka kuinka oli niin innoissaan ajatuksesta ja kuinka oltiin vielä eilen aiheesta puhuttu. Ämmä oli pistänyt pokkana puhelimensa kiinni. Selitys tulee tietenkin olemaan se, että akku loppui. Miksei sitten ladannut? No kun ei ollut laturia. Miksi sitten nyt yllättäen puhelin onkin auki, mutta ei vain vastaa? No kun ei huomannut.

Soitin kaikki yhteiset kaverit läpi. Kukaan ei osannut sanoa, missä oli, mutta pikkulintu lauloi, että luultavasti vietti iltaa kavereidensa kanssa. Siis kavereiden, jotka minäkin tiedän ja joista Blondie jaksaa aina negata. Ilmeisesti silti seura nyt kelpasikin, muttei kuitenkaan minua sinne voinut kutsua, vaikka luullakseni niiden ihmisten mielestä ihan neutraalitapaus olenkin. Tai sitten ei enää edes ollut niiden kavereiden kanssa, vaan oli taas 53263. kerran tapellut Kusipäämiehen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jos itsellä on paska fiilis niin sitten on kaikilla muillakin oltava. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se olen minä, joka saa kärsiä Kusipäämiehen käyttäytyessä nimensä veroisesta. Olen jo muutaman kerran lähtenyt itkien kotiin tapaamispaikalta, kun minut on lempattu mykistetyllä puhelimella, ja saanut sitten myöhemmin kuulla "nyyh anteeksi, mutta kun se sanoi, että oon läski" tms. Niin itsekästä, lapsellista ja rumaa. Onneksi ne kaikki yhteiset tututkin päivittelivät, että vittu mikä temppu varsinkin, kun ollaan niin hyviä kavereita. Onneksi myös minulla oli mukanani isot mustat aurinkolasini. Niiden takana on hyvä itkeä bussissa ja keskellä kaupunkia saamatta vaivautuneen uteliaita katseita. Joskus itkin bussissa kaikki meikit poskilleni. Silti kukaan ei vaivautunut kysymään, oliko minulla kaikki hyvin. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Soitin Höpölle. En tiedä miksi. Ehkä yritin vain vakuuttaa itseni siitä, että jotakuta kiinnostaa. Eipä kiinnostanut Höpöäkään. Sen äänensävy oli sellainen; vittuako siinä itket tollasta sattuu. Kysyin, että milloin tulee kotiin. Sanoi, että vasta tunnin päästä. Huokaisin ja sanoin, että mulla on niin paha olo nyt, josta se meni tietenkin väärinkäsittämään, että komennan sitä kotiin kavereidensa luota "vain", koska minulla on paha olo. Sitten se suuttui, eikä ole vieläkään kotona, vaikka yli tunti on jo mennyt. Tunsin oloni sen puhelun jälkeen vielä huonommaksi. Lopetin sen lyhyeen, koska en enää voinut peitellä sitä, ettenkö olisi parkumaisillani. Samasta syystä lopetin niiden yhteisten tuttujenkin kanssa puhelut lyhyeen. En halua jotain huhua, että olen niin heikko, että itken moisesta. Tosin kaikella järjellä ajateltuna ei niitä ihmisiä kiinnosta paskaakaan, olenko heikko. Mutten nyt oikein ole mielentilassa, jossa ajateltaisiin järjellä.

Kotimatkalla mietin, miten helpottavaa olisi vain pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin. Tein niin joskus kahdeksannella luokalla, kun flippasin lopullisesti. Muistelin kaivaten aikoja, jolloin hädin tuskin uskalsin edes poistua kotoontani, eikä minulla ollut mitään tuttavia tai kavereita ystävistä puhumattakaan. Tosin eipä minulla niitä juuri ole nytkään. Välillä kaipaan sitä ihanaa ihmisistä steriiliä turvallista ympäristöä, jossa kukaan ei voinut satuttaa. Tosin se on sama kuin kaipaisi nyrkkiä silmään. On helvetti olla ihan yksin maailmassa. Silloin edes kauniit vaatteet päällä eivät tunnu miltään, kun ei ole ketään, joka niitä kehuisi tai edes katselisi. Ainoa hyvä puoli siinä on, että voi rakennella mitä kunnianhimoisempia haaveita, kun tietää, ettei tule olemaan puolisoa tai ystäviä niitä rajoittamassa. Keskityin tuolloin opiskeluun niin paljon, että jos keskittyisin siihen yhä samalla tavalla, minusta voisi tulla vaikka mitä. Silloin minulla ei tosin olisi elämää kuten ei oikeastaan ollut tuolloinkaan. Kipeetä, mutta ikävöin sitä helpottavaa tunnetta, kun on jo hyväksynyt sen, ettei tule koskaan saamaan sitä jotakin, mitä kaikilla muilla on.