Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...