Näkymätön lapsi

Vittu, että oli paska ensimmäinen työpäivä. Jalat huutaa hoosiannaa ja harkitsen jo nyt lopareiden ottamista, vaikka rahallinen tilanne ei sitä sallikaan, ikävä kyllä. Nyt viimein, kun pääsin ankkuroimaan perseeni tähän tuoliin sattuu silti, koska kipu jaloissa säteilee takapaistiin. Auuuuuu.

Onneksi seurassani oli sentään ylisosiaalinen tapaus, joten pystyin sen puitteissa teeskentelemään, etten vain onnistu kohteliaisuuttani saamaan puheenvuoroa, enkä suinkaan ole jälkeenjäänyt ihmisille turhasta paskasta jauhamisessa. Tuollaisina hetkinä huomaan, miten taantunut olen sosiaalisissa tilanteissa. Vuosi sitten tuokin olisi mennyt lähes normaaleissa lukemissa, mutta koska en ole yrittänyt tutustuakaan uusiin ihmisiin, olenkin taas samassa tilanteessa kuin kolme vuotta sitten. Pelkästään niiden lärvit ahdistavat ja kaikki sanomani kuulostaa kömpelöltä ja typerältä. Olen hieman tavallista pidempi ja myös tavallisesti ylpeä siitä, mutta nyt tunsin oloni kaksimetriseksi köntykseksi ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja huomaamattomalta onnistuen näyttämään vain 200-vuotiaalta reumapotilaalta. Jotenkin silloin, kun se sosiaalinen ahdistus tulee, tuntee olonsa rumaksi kuin vittu rullatuolissa, vaikka olisikin ihan vetävä kisuski ja muut näyttäisivät perseiltä.
Ymmärrän, miksi se Muumien Ninni muuttui näkymättömäksi. Voisinpa minäkin muuttua näkymättömäksi työpäivien ajaksi.

Meikä on aina pitänyt itseään ihan hyvänä englannissa, mutta vasta nyt, kun pitää työskennellä ihmisten kanssa, jotka mongertavat sitä ties millä aksenteillä, äänensävyillä ja volyymeilla tajuan, miten paska oikeastaan olen. Asiakaspalvelu on muutenkin jotain maailman vituttavinta hommaa. Ihmiset valittavat, vinkuvat, tuhahtelevat, maiskauttelevat suutaan vitun ärsyttävästi ja ovat muutenkin mulkeroita, jollei kaikki tapahdu alle kymmenessä sekunnissa, eikä niille voi osoittaa mitään oman vitutuksensa merkkejä. Hymyillä pitää, vaikka pataan saisi.

Kaiken lisäksi töissä on muutama tärkeilevä pökäle, jotka olivat innoissaan pompottamassa uutta työntekijää. Kuulin, että sellaisia pökäleitä on pari lisääkin. En tajua, miten sellaisesta paskaduunistakin löytyy aina joku, jonka on pakko päästä pätemään kaikesta. Kaipa ne ihmiset tajuavat itsekin, miten surkeaan duuniin ovat juuttuneet, joten yrittävät tehdä siitä hienompaa paskantärkeilemällä, miten sitä moppia kuuluu oikeaoppisesti pidellä. Huoh. Ainoa ilo on lukollinen vessa, jonne pääsen välillä istumaan lattialle ja lepuuttamaan hermojani. Tosin kohta varmaan tulevat sinnekin neuvomaan, miten pyyhkiä perse ohjekirjojen mukaan.

On ollut about viikon huono olo. Pari yritystä on ollut kirjoittaa tänne siitä, mutta joka kerta niistä tulee sellaisia kilometrimerkintöjä täynnä sekavaa bullshittiä, joten en ole saanut vielä yhtäkään valmiiksi. Tiivistetysti sanoen, olen taas pitkästä aikaa tuntenut itseni menetetyksi tapaukseksi ja masistellut sen vuoksi. Tuntuu, etten tästä epävarmasta, ahdistuneesta, vaikeasta ja sosiaalisesti kömpelöstä Gingeristä muuksi muutu. Eniten säälittää Höpö, kun se joutuu kestämään tätä ämmää. Periaatteessa ristiriitaista, koska tämä ämmä on onnistunut jo kerran muuttumaan. Kaiken logiikan mukaan ei voi olla vaikeampaa muuttua uudestaan. Tosin ei vammailuissani mitään logiikkaa ennenkään ole ollut.

Jollei taas koko tulevaisuus niin ainakin tämä vuosi pelottaa. Paras ystäväni sai opiskelupaikan, minä en, vaikken tosin ollut sellaista odottanutkaan. Salaa toivoin, ettei Blondiekaan saisi, koska luulen sen mokoman unohtavan minut kokonaan löydettyään uusia ja jänniä kavereita. Joo, olenpa paska ystävä ja viil viil.
Olen muutenkin maalaillut viimeisen kuukauden ajan piruja seinille siitä, miten vietän koko vuoden yksinäni ja flippaan niin kuin tapahtui muutamia vuosia sitten. Se ei ollut masennus, se oli jumalauta kooma! Nukuin vuorokaudessa 16 tuntia ja viimein herättyäni päivä toisensa jälkeen meni tekemättä mitään muuta kuin suunnitelmia siitä, miten pääsisi henkirievustaan mahdollisimman vähällä vaivalla. Ei siksi, että olisin halunnut helpon kuoleman, vaan siksi, että olin yksinkertaisesti liian pihalla mitään vaivannäköä varten. Varmaan se onkin syy siihen, miksi vielä istun tässä kirjoittamassa mukaherkkää kuraa.
No tänään voin ainakin olla ylpeä siitä, että sain edes jotain siitä mukaherkästä kurasta viimeinkin kirjoitettua angstiblogiini. Sitä vartenhan tämä on, eikä sitä, että pidän vain kaiken sisälläni, ja päästelen sitten angstikaasujani yksinäni hiljaa häpeillen.