Nössö

Joo joo, en ole päivitellyt yli viikkoon. Huono ihminenhän tässä ollaan. Aika paljon on tullut pidettyä mölyt mahassa muuallakin. Töihin on nimittäin ilmestynyt klassinen esimerkki Paskahoususta - juuri kun kyseisestä ihmistyypistä päätin jotain kirjoittaa. Speak of the Devil and she appears?
Tämä akka tuntuu olevan jatkuvasti huonolla tuulella, jonka hän on sitten keksinyt purkaa minuun kyttäämällä ja moittimalla pienimmästäkin virheestäni. Pari viikkoa sitten sain mussutusta siitä, että tuotehyllyt eivät olleet täysin suorassa rivissä. Kaikista rasittavinta tässä läskiperseessä on kuitenkin se, että kaikesta kyttäilystään huolimatta hän hoitaa omat hommansa täysin lev(e)äperseisesti ja on nolona naama punaisena, kun esimies saa hänet kiinni moisesta toiminnasta. Voikin sitten arvailla, kenelle Paskahousu kiukuttelee loppu päivän tämän asian johdosta...
Ämmä on jo muun muassa laskenut useamman kerran (ehkä tahallaan) kassani miinukselle ja möllöttänyt sitten syyllistävästi. Myöhemmin onkin sitten paljastunut, että vika olikin laskijassa. Viime viikolla kysyin Paskahousulta neuvoa, jolloin hän pahastui helvetisti siitä, että oli joutunut lyllertämään 20 metriä luokseni omasta mielestään "turhaan".
Tämän jälkeen kamelin selkä katkesi ja kiehuin raivosta koko loppu päivän. Päätin vakaasti sanoa pari valittua sanaa takaisin, mutta kuinkas kävikään; kun minulle päivän päätyttyä tuli viimein tilaisuus kohdata Paskahousu - jänistin. Tuntui, että tilanteesta oli mennyt jo niin kauan, että asian ottaminen esille ei ollut enää järkevää.

Oikeastaan vasta tätä tekstiä kirjoittaessani sisäistin, miten paskamainen tuo tyyppi on minulle ja ansaitsisi saada korvilleen. Jotenkin olen pohjimmiltani onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että tämäkin on vain omaa syytäni. Mutta helvetti, eikä ole. Halveksittavaa, että joku kehtaa käyttää ujouttani hyväkseen. Kaipa olen sen mielestä niin tyhmä, ettei minulla ole mitään loukkaantumisen tunteita.
Mutta mitähän tälle asialle voisi nyt tehdä? Olen nimittäin pahemman luokan pelkuri. Ujouden takia monet luulevat voivansa polkea minut jalkoihinsa miten lystäävät ja valitettavasti ovat siinä myös täysin oikeassa. Olen todella huono puolustamaan itseäni tai sanomaan takaisin. Yleensä jonkinlaisen yllättävän tilanteen sattuessa hämmennyn ja menen aivan lukkoon. Vasta myöhemmin alan päässäni virittelemään todella nasevia vasta-argumentteja ja kiroan pelkuruuttani. Pelottaa, että itsensä puolustaminen vain pahentaa asioita. Jos koulussa yritti puolustaa itseään kiusaajia vastaan, sai olla varma siitä, että kaikki muuttui vain pahemmaksi. Paras keino selviytyä oli leikkiä kuollutta, joka ei tunne mitään. Silloin muut eivät ainakaan saaneet sitä tyydytystä, että olisivat tienneet, miten paljon he todella onnistuivat satuttamaan ja muuttamaan minua.
Onko itsensä puolustaminen koskaan tuottanut toivottua tulosta?

Voi epäusko sentään

Eilen, kun olin töissä juuri poistumassa tauolta takaisin mälsään työhöni, yksi työ"kaveri" pysäytti minut.
Se: Ginger. Jutteletko sä ollenkaan työkavereiden kanssa?
Minä: Öö... Joo. Oonhan mä jotain.
Se: Juttele enemmän. Hymyile enemmän. Vaikka kaikki tehdäänkin omaa duunia, tää on silti tiimityöskentelyä.
Minä: .....
Se: Älä oo niin hiljanen.
Minä: *hymyilee typertyneenä* Ok.

Poistuttuani tauolta olin hämmentynyt. Siis, mitä vittua tuo aasi juuri sanoi minulle? Enkä taaskaan ollut osannut vastata mitään terävää ja nokkelee moiselle paskalle. Loppu vuoron lauoinkin päässäni repliikkejä, joita oli jo liian myöhäistä käyttää. Samalla fantasioin myös kyseisen henkilön pään amputoimisesta.

Edellisessä työpaikassani kerran satuin kuulemaan, kun työkaverit haukkuivat minua selkäni takana hiljaiseksi (sillä haukkumasanahan se heille on) luullessaan, että olin jo poistunut paikalta. Silloin itketti. Kuitenkin paikalla oli yksi vanhempi tyttö, joka totesi keskusteluun, että mitä väliä sillä on, että olen hiljainen. Myöhemmin kuitenkin mielipiteeni hänestä huononi, kun hän oli aivan haavi auki kuullessaan, että seurustelen. "Siis onko sulla poikaystävä?!" Ilmeisesti hän pitikin minua jonain säälittävänä vajakkina, jota kukaan ei voi huolia, ja jonka haukkuminen on siksi moraalitonta.

Tämä eilinen erosi kuitenkin tuosta siten, ettei minua alkanut itkettää, vaan ainoa mitä tunsin oli halveksuntaa ja hämmennystä. Mahtaa olla ihmisellä pokkaa tulla moittimaan päin naamaa jostakin, mikä yleensä lasketaan  epätoivotuksi, mutta pohjimmiltaan kuitenkin luonteenpiirteeksi, jolle ihminen ei mitään voi, ja jonka ei pitäisi olla ongelma kenellekään muulle kuin sille ihmiselle itselleen. Mietitytti myös, että miten tuo voi olla niin tietoinen luomistani työsuhteista, kun ei ole ollut samassa vuorossa kanssani kuin pari kertaa. Vai tarkoittaako tämä nyt sitä, että siellä ollaan ihan yleisesti puhutta ujoudestani paskaa selän takana ja tuo sattui vain kuulumaan niihin idiootteihin, jotka päättävät olla "suoraselkäisiä" ja tulla länkyttämään asiasta päin naamaa?

Eri asiahan olisi se, jos minulla olisi joku muu näkyvä sairaus. Silloinhan tuollaisten sammakoiden päästely kertoisi pelkästään henkilön tökeryydestä ja ymmärtämättömyydestä (mistä kyllä tämäkin mielestäni), mutta koska monet laskevat ongelmani joksikin, mikä on puhtaasti minun syytäni, ei heille käy mielessäkään sellainen mahdollisuus, etten olisikaan ujo ja hiljainen täysin vapaasta tahdostani ja pelkästään heitä ärsyttääkseni. Jospa kävisikin hakemassa psykiatrilta lausunnon tästä fobiasta ja iskisi sen työpaikan jääkaappiin kiinni? Siinäpä saisivat ainakin oikeaa juoruiltavaa tylsän duuninsa lomassa.

Ensiksikin työni on sellaista, etten oikeasti pysty puhumaan muille muuten kuin tauoilla. Miten tämä on muka sitä (yöks mikä sana) tiimityöskentelyä? Toiseksi minulle ei ollut mitään puhuttavaa tuon kyseisen ihmisen kanssa tervehdystä lukuunottamatta, koska satuin samaan aikaan lukemaan mielenkiintoista juttua lehdestä, jonka hän varmasti itsekin huomasi. Ilmeisesti mukava puuha olisi pitänyt sitten jättää tauolla kesken ja keskittää koko huomio heidän ylhäisyyteensä. Mäkättääkö hän muillekin työntekijöille, jos he eivät keskity häneen lehteä lukiessaan vai pelkästään minulle, koska uskaltaa? Kolmanneksi minä kyllä juttelen muille työntekijöille, mutta koska olen juuri aloittanut, en ole ehtinyt sitä kamalasti tehdä (siksi vastasinkin totuudenmukaisesti, että olen vähän jutellut) ja eikö tämä tosiseikka pitäisi jokaisen tajuta. Enkä tosiaankaan ole mikään epäystävällinen tuppisuu, joka ei vastaa takaisin ja mulkoilee muita. Nimittäin tuollaisenhan kuvan minusta saa tuon älykääpiön puheista. Oikeastihan hymyilen, kiitän ja vastaan muillakin kuin yhden sanan virkkeillä. Se mistä ihmiset eivät yleensä pidä on se, että minusta huokuu tilanteen aiheuttama stressi heidän änkiessä puhumaan minulle. En myöskään juuri hakeutumalla hakeudu muiden seuraan, mutta se on oma asiani. Neljänneksi tämä miespuolinen kollegani on aika epämiellyttävän näköinen tapaus, mikä ei suinkaan nosta intoa tuhlata energiaa hänen perseensä nuoleskeluun. Hänen sieraimistaan kasvaa todella rumasti paljon karvoja. Ja ei, en nyt tarkoita nenäkarvoja, vaan pehko kasvaa kirjaimellisesti nenän ulkopuolella sieraimista. Olisikin mukava tiedustella, että miten se, ettei hän trimmaa sierainkarvojaan vaikeuttaa muiden tiimityöskentelyä hänen kanssaan, sillä ne eivät varsinaisesti väännä hymyä kasvoille tai lisää intoa tunkea hänen seuraansa turhan small talkin merkeissä.

Ja lopuksi: Miksi piirteet hiljainen ja ujo ovat joillekin yhtä huonoja (tai jopa huonompia) kuin piirteet ilkeä, töykeä, ylimielinen, typerä tai jopa synonyymeja kaikille noille? Olen monesti nähnyt kusipäistenkin ihmisten saavan osakseen ymmärtäväisempää kohtelua kuin hiljaisten. Miksei hiljaisten ihmisten paskamaisesta kohtelusta puhuta enemmän? Tai pikemminkin siitä, että jotkut ihmiset ovat tarpeeksi jälkeenjääneitä määrittelemään toisen koko persoonallisuuden ujouden perusteella ja vieläpä rankaisemaan siitä. Pitäisikö meidän kaikkien ujojen oikeasti käydä hakemassa lekurilta ne sosiaalisten tilanteiden pelko diagnoosit lääkärintodistukseen ja liimata todistus sitten työpaikkojen ilmoitustauluille, jos vaikka sanoma uppoaisi kalloon sitä kautta? Itseäni alkoi tässä pelottaa ja mietityttää, että vaikka sinne yliopistoon pääsisinkin ja siihen unelma-ammattiini valmistuisin, niin olisiko vielä silloinkin työelämässä joku shitface työkaveri kertomassa, millainen minun kuuluu olla. Ujoudesta koulukiusattu ujoudesta työpaikkakiusatuksi?

L'esprit de l'escalier

Mulla on ollut viimeiset viikot tosi paha olla. Toivon, että tämän voi laittaa jonkinlaisen syysmasennuksen piikkiin niin ehkä loppuisikin joskus. Lähinnä taitaa kuitenkin johtua vittumaisesta työpaikastani. En ole ollut siellä kuin kolme kuukautta ja olen halunnut joka päivä heittäytyä alas ikkunasta. Tai vaihtoehtoisesti heittää sieltä jonkun seipään-nielleen asiakkaan tai nokkavan esiteini-ikään jämähtäneen työkaverin. Nyt kuitenkin ihmettelette, missä mahdan työskennellä, joten päätinkin tavoistani poiketan paljastaa sen verran, että työskentelen eräässä pikaruokaravintolassa. Yrityksen tarkempaa nimeä on tarpeetonta kertoa, sillä ne kaikki ovat aivan samanlaisia paskaläjiä. Sellaisissahan kaltaiseni persaukiset vailla suhteita ja opiskelupaikkaa joutuvat työskentelemään kunnes pää tai perse repeää.

Jostain kumman syystä pahimmassakin läävässä, jossa työ on kauheeta raatamista minimipalkalla ja kiittämättömien paskantärkeiden ihmisten passaamista, on silti kanssaihmisiä, jotka oikeasti vahtivat ja kyttäävät henkeen ja vereen, onko joku vitun servetti millilleen suorassa ja ovat valmiita tunkemaan rasvaisen nokkansa joka asiaan kaivaakseen lisää tekosyitä pätemiselleen. Jumalauta. Ei siitä mitään mitallia saa, että mussuttaa perse pitkänä siitä missä asennossa lusikkaa pidetään sillä bakteerejä kuhisevalla läskiruokatarjottimella. Harmi vain, että hiljaisena, kömpelönä ja hermostuneena ihmisenä olen oikea namupala tällaisille egoaan pönkittäville paskiaisille, jotka oikein änkeävät lähelleni tihkumaan negatiivisuutta ja "ei millään pahalla, mutta..." -kommentteja. Tietenkään omille kavereille ei sanota mitään, vaikka vääntäisivät tarjottimelle tortun jostain muualta kuin kylmäkaapista.

 Jep, tiedän. Pitäisi vain yrittää olla välittämättä, mutta kun en osaa. Yleensä menen lukkoon, enkä ymmärrä sanoa mitään takaisin ja jälkeenpäin käyn vittuuntuneena päässäni keskusteluja siitä, mitä kaikkea piikittelevää olisinkaan voinut sanoa. Silloin harvoin, kun osaan näpäyttää takaisin ihmiset nolostuvat siitä, että ovat tehneet arviointivirheen suhteeni, mutta kostavat sopivan paikan tullen. Enkä jaksa mitään toistuvia loukkauksia ja stressiä niihin vastaamisesta. Joten viimeksikin aloin vain itkeä. Ensimmäisen kerran töissä. Ainahan siellä tuntuu pahalta, mutta nyt tavallista pahemmalta, kun on vielä tämä helvetinmoinen syysmasennus niskassa ja muutenkin itsetunto rapakunnossa. Onneksi pato murtui vasta päästyäni turvallisesti suljetun oven taakse. Harmittaa silti moinen säälittävä itseskely ja sen jälkeen töihin palaaminen naama turvoksissa kielien kalkattaessa selän takana. Vuodatin kaiken Höpölle ja ulvoin, miten haluaisin kiivetä kuudenteen kerrokseen ja hypätä, jotta kaikki ahdistus päässäni loppuisi kertaheitolla. Myöhemmin alkoikin taas hävettää ja tuli paha mieli Höpön puolesta.

Tuntuu, etten sopeudu mihinkään. Kaikkialla on aina paha olla. Enhän osaa edes pinota mukeja ilman, että joku löytää siitäkin jotain nipotettavaa. Tosin paskat sellaisesta, kun en aio elämääni päästäa niin surkeaan jamaan, että työskentelisin vuosia moisessa paskaduunissa teeskennellen itselleni, että teen jotain tärkeääkin. Sitä paitsi leivoin toissapäivänä tosi hyvää pannukakkua. Minä, joka ei koskaan leivo ja muutenkin kartan kaikkea ruuanlaittoa. Syöminen on enemmän mun juttu, mutta näköjään en silti siinä leipomisessakaan ihan toivoton tapaus ole. Tosin ensin siitä lätystä tuli liian ohut ja kuiva, mutta jatkoin silti pannarin leipomista vain fyysisesti.