Kaikkia ei ole tarkoitettu elämään

Etsin netistä hakusanalla "itsemurha" ja jotenkin päädyin lukemaan jonkun kauhutarinaa siitä, miten avun hakeminen masennuksen takia johti sairaalakierteeseen ja ylilääkitsemiseen, mistä seurasi loppuelämä työkyvyttömänä neljän huntin sairaseläkkeellä kituuttaen. Koko ajan olen toivonut, että minua viimein autettaisiin. Minulla on kokemusta vain siitä, ettei minua ole pidetty tarpeeksi sairaana, enkä ole saanut apua siinä määrin kuin olisin tarvinnut. Se, ettei minua mahdollisesti taaskaan auteta on ahdistanut koko ajan, mutta nyt päinvastoin ahdistaakin se, että mitä jos avun saaminen vain pahentaa asioita. Vituttaa, että mitä ikinä sitten tekeekään, niin aina se voi johtaa siihen, että elämä menee piloille kuitenkin. Vituttaa myös se, että mitä ikinä sitä päättääkään niin eikös netistä löydy jotain, mikä saa epäröimään uudestaan. Miksi kaikesta pahasta täytyy aina päästä kertomaan?

Tästä tulikin mieleen, että äiti otti yhteyttä ja menin tyhmänä juoruamaan, että olen niin uupunut, etten enää jaksa elää. Miksei sitä koskaan opi? Sain pitkän sähköpostin, joka tuntui potkulta vatsaan. Äiti aloitti läheisriippuvaisella ruikutuksellaan siitä, miten minun täytyy muuttaa takaisin kotiin, koska minulla ei ole mitään mahdollisuuksia. Taistelen koko ajan kuolemanhalua vastaan ja kaikki mitä saan kuulla on, että ei ole mitään mahdollisuuksia ja luettelon kaikesta siitä, mikä on pielessä. Loppusilauksena viestissä ole vanha kunnon "älä hae yliopistoon, hae nyt vaan jonnekin, minne pääset". En edes tiedä, mistä aloittaisin. Kaikki tämä on kuitenkin sanottu äidille monia kertoja aiemmin, mutta sanonpa itselleni vielä kerran, sillä taidan jo uskoa itsekin, ettei minulla ole mahdollisuuksia.

Äiti ei ole koskaan tukenut, suojellut tai puolustanut minua. Ei silloin, kun isä pahoinpiteli, ei silloin, kun minua kiusattiin, eikä nyt, kun yritän olla kuolematta. Hän on aina käyttänyt kaiken aikansa saadakseen minut pysymään luonaan, koska minä olen ollut hänelle pikemminkin ainoa ystävä kuin huolehdittava lapsi. Äiti ei ymmärrä tai välitä, kun yritän puhua hänelle. Hänen ainoa tavoitteensa on saada minut takaisin kontrolloitavakseen, jottei tuntisi enää oloaan yksinäiseksi. Äiti ei ajattele minua, pahaa oloani tai tulevaisuuttani. Hän ajattelee vain itseään.

Olen selittänyt hänelle monesti, ettei kyse ole siitä, että tämä kaupunki on paska, minulla ei ole opiskelupaikkaa, enkä syö paljon vihanneksia, vaan kyse on siitä, että vihaan itseäni, en usko pystyväni mihinkään ja pelkään kuollakseni elämää. Kyse on siitä, että olen sairas, eikä siihen auta se, ettei elämäni uskota (tai edes haluta) tulevan kuntoon. Olen monesti sanonut, että toivoisin äidin rohkaisevan ja kannustavan minua yrittämään, mutta siltikään hän ei niin tee. Suu käy, mutta sieltä ei tule mitään ulos. Yhdestäkään äidin päästämästä äännähdyksestä ei ole koskaan ollut apua. Olen alkanut ymmärtää, että suurin itsetuntoni nakertaja ei olekaan isä, vaan äiti. Lapsena tuntui kamalalta ensin luottaa äitiin ja olla hänen kanssaan läheinen, ja sitten lopulta huomatakin, ettei hän auttanut millään tavalla hädän tullen.

Ehkä kaikista pahinta on kuitenkin ongelmieni kieltäminen. "Et sinä ole masentunut, et vain nuku tarpeeksi (en nuku tarpeeksi, koska ahdistus ei anna). Meidän perheessä ei ole mitään vikaa, sinä vain olet vaikea. Isä ei ole kohdellut mitenkään sinua väärin, vaan minua. Sinä paranet parhaiten, kun tilasi kiistetään ja vähätellään. Kaikki järjestyisi, jos vain ajattelisit positiivisesti, söisit vitamiineja ja teeskentelisit, ettei mitään pahaa ole koskaan tapahtunut. " Lähdin kotoonta pitkälti siksi, etten enää kestänyt. 20 vuotta isäni taloudessa oli tarpeeksi ja toisessa päädyssä olohuonetta äiti yritti jatkuvasti tukahduttaa minut ja sitoa yhä tiukemmin itseensä. Silti hän jaksaa väittää muuta. Sieltä talosta minä päädyin nuorisopsykiatrisella ensimmäisen kerran, mutta nyt pahaa oloani ei ole muka koskaan ollutkaan ennen kuin jätin äidin.

Haluaisin vastata äidille ja sanoa kaiken tämän, mutta se olisi (taas) kuin seinille puhuisi. Äiti vain suuttuisi siitä, kuinka paska olen kuten aina. Tätä se on aina ollut. Huudan sille ainoalle, joka minulla on, eikä se suostu ymmärtämään. Tällä hetkellä haluaisin tappaa itseni ihan vain, jotta saisin laatia kirjeen, jolla sälyttää koko sotkun äidin niskoille. Eipä se varmaan silloinkaan tajuaisi, vaan kääntäisi koko jutun niin, että yritti auttaa minua, mutta minä en suostunut uskomaan, että viikottainen liikuntapläjäys vesijumpan muodossa korjaisi kaiken. Taidan vihata tuota negatiivisuutta tihkuvaa niljaketta, joka on minut tänne helvettiin saattanut.

Olen kahden tulen välissä: Täällä on paha olla, mutta lapsuudenkodissa ei ole sen parempi.