Vain minä

Peruskoulussa olin aina todella masentunut ja ahdistunut siitä, ettei minulla ollut kavereita. Opin inhoamaan sukulaisia, lääkäreitä, opettejia, vanhempia, terveydenhoitajia ja ties keitä, joille piti taukoamatta valehdella, että on kavereita. Koulussa kyllä yleensä huomattiin, ettei minulla kavereita ollut, mutta sitten alettiinkin vain painostaa, että "ala puhumaan" ja "mene vaan rohkeasti tutustumaan toisiin". Silloin tuli ajateltua, että tuleeko aikuisena (varsinkin opettajantyöhön hakeutuvista) ihmisistä täysiä törppöjä, jotka eivät enää alkuunkaan muista, millaista on olla teini. Minä olin koulun hierarkiassa likatahran tasolla, joten eivät nekään, jotka eivät minua kiusanneet, halunneet olla kavereitani. Lopulta olin sairastunut jo siinä määrin, etten osannut edes koulun ulkopuolelta hankkia kavereita, en vaikka kuinka olisin halunnut.

Nyt on viime vuosina alkanut puolestaan tuntua, ettei niistä kavereista suurimmaksi osaksi ole kuin harmia. Olen aina ollut suorastaan alistuva niiden parin kaverini edessä, jotka minulla on ollut, sillä ihmissuhteet ovat olleet minulle jotain harvinaista ja korvaamatonta. Ja kyllähän tässä kaikki tietävät, että alistuville ihmisille tallotaan saappaan kuva naamaan. Kaverit ovat niin monesti saaneet minut kiehumaan vihasta osoittamalla täydellistä ymmärryksen puutetta siitä, miten tärkeitä he minulle ovat. Parisuhteessa voi sentään tapella ja huutaa toiselle päin naamaa, jollei jokin mene kaaliin, mutta kaverisuhteissa niin ei voi tehdä. Täytyy lähettää jotain telepaattisia viestejä ja esittää, etteivät epäkohdat häiritse tai laiminlyönnit vituta. Minulla taisi olla viimeksi päiväkodissa kaveri, jonka seurassa pystyi itkemään ja sanomaan asiat suoraan.

Näissä tilanteissa yksinäisyys kuitenkin vituttaa eniten. Haluaisin nimittäin mennä katsomaan Hobitti elokuvan, eikä minulla ole ketään, joka lähtisi kanssani. Yksin en mene, koska täällä joku työkaveri kuitenkin pamahtaisi samaan saliin säälimään ja juoruilemaan. On niin rasittavaa, että vielä 2000-luvullakin on muka jotenkin outoa, jos joku käy yksin elokuvissa. Ainakin kotipuolesta on sellaisia muistoja, että muut (yleensä pariskunnat ja kaveriporukat) heittelivät ennen saliin menoa sellaisia "voi tuota reppanaa yksinäistä tyttöä" -katseita. Helvetti, eikö riitä, että olen yksinäinen, vaan pitääkö saada se elokuvailtakin pilattua? Pyysin jo miestäkin mukaan, mutta eihän se maksa mistään "täydestä paskasta" melkein kymmentä euroa. En ymmärrä, miten joku voi pitää Tolkienin tuotantoa paskana. Kyseessä on sentään fantasian isä, jonka teoksista on jalostettu lähes kaikki muut vastaavat kirjat, pelit ja elokuvat. Itse olen ollut lapsesta asti hulluna Taru Sormusten Herrasta kirjoihin ja elokuviin (vaikka nämä kirjoihin verrattuna melkoisia pannukakkuja ovatkin). Ne ovat ihanan huoliteltuja ja yksityiskohtaisia sekä täynnä symboliikkaa, mutta kuitenkin jännittäviä ja nopeatempoisia. En kuitenkaan pidä Tolkienin kirjoissa siitä, että hahmot ovat aina joko läpeensä pahoja tai täydellisiä, rohkeita ja puhtoisia. Itse samaistuinkin aina enemmän säälittävään, juonittelevaan, mielipuoliseen Klonkkuun, jolla kuitenkin oli myös hyvät puolensa, kuin kehenkään muuhun.

Jostain syystä tätä kuvaa aina raastaa katsoa.