Lässähdys

Pannarintäyteistä ahdistusjoulua kaikille!

Tänään on taas käyty läpi se perinteinen jouluriita. Tällä kertaa aiheesta, että minä onnistuin sytyttämään kinkun tuleen. Aivan. Oli lähellä, ettei koko talo palanut. Tein sen virheen, että päätin leikkiä kotivaimoa, vaikka henkiseltä puolelta olenkin maailman epänaisellisin nainen, jossa ei ole tippaakaan vaimomateriaalia. Typerää oli myös leikkiä, että kaupan helvetin paha valmiskinkku ja pari hikistä laatikkoa tekisivät fiilikseni jotenkin jouluisaksi. Suurin virhe oli kuitenkin änkeä kinkku aivan uunin katonrajaan, jolloin se rasvoineen ja leivinpapereineen roihahti kuin soihtu. Jostain syystä en alkanutkaan kirkua kuten naiset leffoissa tai edes mennyt sen syvempään paniikkiin, vaan kylmän rauhallisesti siirsiin joulukokon tiskialtaaseen ja jotenkin hyväksyin sen, että "tähän me nyt kuollaan". Eipä kuoltu kuitenkaan, sillä laskin kylmää vettä kinkun päälle.

Miksi joulu tuntee aina kusevan silmille? Jouluna sattuu aina kaikkia vittumaisia kommelluksia ja riitoja. Koko pyhä tuntuu olevan kuin suoraan jostain typerästä katastrofielokuvasta. Meilläkin on seisonut joulukuusi ties kuinka monta viikkoa kissojen terrorisoitavana ja tänä aamuna huomasin muoviläjän kärsineen yön aikana sen verran, ettei kumpikaan meistä enää jaksa nostella sen osia lattialta ja koota uudestaan. Kuusi lähti siis aattona takaisin varastoon.

Sain myös jotenkin maailman ironisimman ja lässähtävimmän joululahjan. Onnekkaan kaverini antamasta kuoresta paljastui nimittäin lahjoitus hyväntekeväisyyteen - minun nimissäni. Miten tuota edes voi kutsua lahjaksi minulle? Nyt nakertaa suunnattomasti, että henkilö, joka elelee työttömänä mutsinsa rahoilla, valistaa minua persaukista siitä, miten huono ihminen olen, kun en lahjoita hyväntekeväisyyteen. Ihan kuin niistä lahjoituksista menisi edes puolia apua tarvitseville, eikä ties mihin muihin taskuihin. Muutenkin hyväntekeväisyys on mielestäni pelkkä keino teennäisille ihmisille helpottaa huonoa omatuntoaan. On niin monia paljon maanläheisempiä ja tehokkaampia keinoja auttaa hätää kärsiviä. Jotenkin alkanut ärsyttää tuo ihminen muutenkin suunnattomasti. Vaikea sulattaa hänen moralisointiaan ja ylenkatsettaan siitä, etten vieläkään opiskele yliopistossa, syö pelkkää salaattia tai lahjoita hyväntekeväisyyteen. Voi vitutus näin jouluna.

Katkera

En ole jaksanut päivittää. Olen taas syvällä. Mikään ei piristä, eikä edes ne hartaimmin odotetut asiat tunnu enää miltään. Haluaisin vain nukkua, mutta kun yritän en saa unta. Väsymys roikkuu niskassa kuin kasa rautaa. Ollessani hereillä ajattelen vain kuinka ihanaa olisi nukkua, mutta nukkumaan mennessäni kaikki tuskaiset ajatukset rynnivät päähän. En ole nukkunut tarpeeksi yli viikkoon ja silti viime yönkin vietin horteessa heräillen vähän väliä heti ensimmäisen unen päästyä alkuun. Jo tässä vaiheessa olen korjannut kymmenen kirjoitusvirhettä.

Luulin, että piristäisi nähdä onnekasta kaveriani. Kuinka väärässä olinkaan. Äiti oli hommannut sille kämpän melkein keskustasta - lempikaupunginosastani. Kaikki lempikauppani olivat siinä ympärillä. Kämppä oli 30-luvulla rakennetussa talossa. Siellä tuoksui vanha puu. Vuokra toki on kallis, mutta ei haittaa - äiti maksaa vuokran. "Siis mä tykkään tosi paljon näistä vanhoista taloista!", kaveri sanoi. Purin hammasta. Jos se koskaan kysyisi, mistä minä tykkään, tietäisi se, että rakastan vanhoja taloja. Olen haaveillut, että joskus asuisin sellaisessa, mutta minun äidilläni ei ole varaa maksaa vuokraani. Mentiin syömään ja kaveri hölötti. Hölöhölö, jätkät pyörii ympärillä, tämä on unelma-ala ja elämä on ihanaa. Samalla se sorkki ruokaansa. Loppuillan se naureskeli, miten harkitsin meneväni vielä ostamaan lisää ruokaa ja miten jotkut ihmiset syövät koko ajan. Lihavat ihmiset ovat huonoja. Kuulemma luuserit eivät ole vielä päässeet yliopistoon, vaan ovat jossain paskaduunissa. Nieleskelin hiljaa. Kysäisin, kokkaako se, kun nyt on oma keittiökin. Vaivautunut ilme ja mutinaa. Näköjään kun elämä on ihanaa, siltä saa anoreksian.

Illalla kotoonta "kotiin" tullessani muistin, että täällä bussit lakkaavat kulkemasta kello seitsemän. Kävelin pitkän matkan pimeässä ja mietin, riittäisikö pudotus tappamaan minut, jos hypppäisin tämän helvetin esikartanon sillalta alas. Äiti luuli pelottelevansa, kun povasi, että voisin kuolla, jos yksin kävelen yöllä metriäkään. Tämä teksti tökkii, mutta olkoon.

the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.

Break a Leg

Mitäs minulle kuuluu? Ei mitään uutta. Siksi en ole juuri kirjoittanut. Edelleen on paha olo. Edelleen haluan tappaa itseni. Lähinnä haluaisin kuitenkin vain nukkua koko ajan. Olen niin uupunut itseni vihaamisesta, että jokainen oikea tunne polttaa kaiken energian. Tänäänkin kävin ostoksilla kämppää varten. Vaikka matka oli lyhyt ja minulla oli vain pari (joskin isoa) juttua kotiin raahattavana onnistuin saamaan pienoisen hermoromahduksen. Nyt on voimat poissa ja meinaan nukahtaa pystyyn. Nukahtamisen taas estää ajatukset omasta huonoudestani.

Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.

Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.

Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"

Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.

Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.

Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.

Haparointia

tkukausi meneillään. Itkin viime yönä taas itseni uneen ja sain tänään luettua herätelukemisena lainaamani sarjakuvan Clumsy, joten olen valuttanut naamaani sille. Viimeksi itkin näin luettuani kirpparilta löytämäni kirjan Punainen Lohikäärme, jota varmaan ei edes itkukirjaksi voi luokitella. Eipä tämä kyllä mitenkään poikkeavaa ole, sillä minulle parkuminen kirjan tai elokuvan aikana taitaa olla jo jonkinmoinen tapa. Lähes kaikki suosikkiteokseni vetoavat jollain tavalla omaan ahdistukseeni, jolleivat sitä lisää. Minulle kirjojen ja elokuvien kautta on vain helpompi käsitellä masennusta. Pystyn kerrankin itkemään ja puhdistamaan siten päästäni edes osan pahasta olosta. Muuten pidän vain kaiken sisälläni ja itkeskelen öisin tyynyyn. Saan niistä katarsiksen tunteen, joka olisi pitänyt saada terapiasta. Sen sijaan lähdin sieltä usein monin kerroin ahdistuneempana, kun ongelmat oli kaivettu pinnalle, mutta jätetty sitten lillumaan sen enempää niitä käsittelemättä.

len käynyt yhdessä Tupun kanssa lukemassa pääsykokeisiin. Viimeisen viikon olen kuitenkin käynyt yksin, sillä mokoma on jäänyt kotiin lukukerroilta, enkä ole mitään kuullut. En enää edes viitsi tekstata ja kysyä, miksei ole näkynyt, kun taitaa olla aika yleinen ilmiö tämä, ettei mulle mitään ilmoitella. Eikö kukaan koskaan ajattele, että ehkä minuakin vituttaa ne, vaikken sitä usein näytäkään. Tuntuu kuin minua ei edes olisi olemassa. Toisinaan olemassaoloni onkin pelkän hiuskarvan varassa. Menen näköjään tänäänkin nukkumaan parkuen.

Yhyy, olen vanha

Parin päivän takainen Linnanmäki matka Tupun kanssa oli puuduttava. Olin koko päivän tosi väsynyt, koska jouduin muistaakseni heräämään seitsemältä, mikä on minun kaltaiselleni lahnalle aikaisin. Mutta oli kyllä itse asiassa todella kivaakin, eikä puhuttu vanhoista asioista kuin muutaman kerran. Silti juttua riitti.

Harmikseni täytyy vain todeta, että lintsikuntoni on vielä surkeampi kuin muutamia vuosia sitten. Mentiin ensimmäiseen laitteeseen, joka oli muistaakseni joku lapsukaisten pystysuuntaan asti nouseva pyörivä häkkärä. Pikkupojat kiljui innoissaan ja itse vain karjuin kauhusta pidätellen samalla oksennusta. Heikotti kyllä hävettävän pahasti tuon jälkeen. Onneksi Tupuakin.

Ylpeä olen siitä, että menin kuitenkin siihen uuteen vuoristorataan Ukkoon, vaikka se kyyti olikin aivan yhtä helvetillinen kuin olin odottanutkin. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että aukaisin silmäni vain kerran ja silloinkin vastassa oli jokin tikkusuora alamäki, joten suljin ne visusti uudestaan.


No okei, nyt hävettää vielä kaksi kertaa enemmän, koska tuosta videosta se rata ei enää näytä edes pelottavalta. Aika lälly oikeastaan, mutta minä olin siellä tosiaan paska jäykkänä ja suu täysikuun kokoisena.
Pakko tunnustaa tähän sitten vielä yksi pitkäaikaisimmista valheistanikin. Olen varmaan kuudennelta luokalta asti väittänyt käyneeni Raketissa monia kertoja. Valehtelin. Uskaltauduin Rakettiin ensimmäisen kerran elämässäni vasta tällä viikolla. Voi minua poloista.

Oltiin käyty vain muutamassa laitteessa, kun mahassa kiersi ja pyörrytti sen verran, että teki vähän mieli jo lähteä. Surullista, miten minäkin olin päättänyt pysyväni edes osittain lapsena ikuisesti, jotta osaisin vielä nauttia niistä kaikista pienistä jutuista, joita lapset osaavat arvostaa. Nytpä nähdään, että minäkin olen päästänyt itseni tylsäksi pahoinvoivaksi aikuiseksi, joka stressaa sitäkin, että lentääkö Vonkaputouksesta vesipisaroita vaatteille.

En arvostanut sitäkään, että Lintsin Rolle pelle tuli halailemaan. Voi johtua ihan siitä, että minusta tuntui, että sen käsi viipyi perseelläni epäilyttävän kauan. Tällaista se sitten on, kun on aikuinen. Klovnitkin vaan kourii.
Tosin olisihan se aika paljon kipeempää, jos se lapsia kourisi. Oikea pedofiilin unelmaduuni varmaan. Sinne vain lapsia rutistamaan valeasussa.

Nyt en jaksa enää löpistä, koska olen taas helvetin väsynyt. Heräsin tänään omia aikojani kuudelta neljän tunnin yöunien jälkeen, ja fiksuna tyttönä suunnistin heti dataamaan tällainen nörtti kun olen. Nyt tuntuu siltä kuin olisi tullut Tuksun norsun tallomaksi.

Kasvukipu

Työhaastattelu meni minusta ihan hyvin. Tosin sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei se kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Viimeksi minua haastateltiin puoli tuntia, nyt juttu oli sitä luokkaa, että "moi-minkäslainen-työntekijä-olet-aha-moikka". On semmoinen kutina perseessä, että ne olivat jo valinneet jonkun. Jonkun, joka on niin hyvä naamanlevittelijä, ettei tarvinnut enää minua edes kunnolla haastatella. Haastattelija tuli muutenkin paikalle myöhässä ja laiskasti. Siihen tyyliin, että perkele, kun mentiin tuolle haastattelu lupaamaan. Aika paskamaista toimintaa, kun ei anneta edes tilaisuutta. Olin keksinyt paljon hyviä vastauksia, mutta mitä sitten, kun kysymyksiä ei esitetty. Ihan turhaa.
Minulla on aina sellaisia tyhmiä ennakkoaavistuksia, eikä ennakkoaavistukseni työpaikan suhteen tunnu kovin lupaavalta. Mutta toisaalta ovathan ne vain aavistuksia, ja ovat olleet vääriäkin.
Silti minusta se koko haastattelutilanne oli vain niin epäilyttävä. Ihan kuin ei olisi kiinnostanut yhtään. Tyhmää jälleen kerran, mutta alkaa tulla paha mieli jo valmiiksi. En vain osaa olla ottamatta vakavasti. En osaa.

Tänään menen Tupun kanssa Linnanmäelle. Katsotaan jospa se piristäisi, ja jollei piristä niin ainakin saisi ajatukset pois tästäkin mahdollisesta epäonnistumisesta. Tupu on siis lapsuuden ystäväni, jonka kanssa tiet erosivat yläasteen jälkeen. Sen jälkeen meillä ei olekaan ollut mitään muuta yhteistä kuin vanhat muistot. Se on todella tylsää ja surullista. Aina, kun keskustelemme jauhamme vain samoja monta vuotta vanhoja asioita. Mietin usein, miten olemme voineet edes silloin olla niin läheisiä, koska olemme kuin yö ja päivä.
Tupu ja Linnanmäki sopivat niin hyvin yhteen; kumpaankin liittyy lämpimiä muistoja ja tunteita. Niistä on vain tähän päivään mennessä kasvanut ulos.