Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.
Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.
Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"
Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.
Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.
Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti