the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.