Kasvukipu

Työhaastattelu meni minusta ihan hyvin. Tosin sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei se kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Viimeksi minua haastateltiin puoli tuntia, nyt juttu oli sitä luokkaa, että "moi-minkäslainen-työntekijä-olet-aha-moikka". On semmoinen kutina perseessä, että ne olivat jo valinneet jonkun. Jonkun, joka on niin hyvä naamanlevittelijä, ettei tarvinnut enää minua edes kunnolla haastatella. Haastattelija tuli muutenkin paikalle myöhässä ja laiskasti. Siihen tyyliin, että perkele, kun mentiin tuolle haastattelu lupaamaan. Aika paskamaista toimintaa, kun ei anneta edes tilaisuutta. Olin keksinyt paljon hyviä vastauksia, mutta mitä sitten, kun kysymyksiä ei esitetty. Ihan turhaa.
Minulla on aina sellaisia tyhmiä ennakkoaavistuksia, eikä ennakkoaavistukseni työpaikan suhteen tunnu kovin lupaavalta. Mutta toisaalta ovathan ne vain aavistuksia, ja ovat olleet vääriäkin.
Silti minusta se koko haastattelutilanne oli vain niin epäilyttävä. Ihan kuin ei olisi kiinnostanut yhtään. Tyhmää jälleen kerran, mutta alkaa tulla paha mieli jo valmiiksi. En vain osaa olla ottamatta vakavasti. En osaa.

Tänään menen Tupun kanssa Linnanmäelle. Katsotaan jospa se piristäisi, ja jollei piristä niin ainakin saisi ajatukset pois tästäkin mahdollisesta epäonnistumisesta. Tupu on siis lapsuuden ystäväni, jonka kanssa tiet erosivat yläasteen jälkeen. Sen jälkeen meillä ei olekaan ollut mitään muuta yhteistä kuin vanhat muistot. Se on todella tylsää ja surullista. Aina, kun keskustelemme jauhamme vain samoja monta vuotta vanhoja asioita. Mietin usein, miten olemme voineet edes silloin olla niin läheisiä, koska olemme kuin yö ja päivä.
Tupu ja Linnanmäki sopivat niin hyvin yhteen; kumpaankin liittyy lämpimiä muistoja ja tunteita. Niistä on vain tähän päivään mennessä kasvanut ulos.