Valo risukasassa on peruttu

Mua vituttaa. Olen ollut vaikka kuinka kauan suoraan sanottuna vähällä tappaa itseni. Tämä viimeisin kuukausi on jostain syystä ollut erityisen puuduttava. Kun tunteet ovat melkein kokonaan kadonneet, on ollut yhä vaikeampaa perustella itselleen, miksi tästä helvetistä ei pitäisi tehdä loppua.

Olen nyt itkenyt parina yönä itseni uneen. Viime yönä joskus siinä kolmen aikaan aamusta tunsin jonkinlaista eheytymistä. Elämässäni tulee viimein muuttumaan jokin, vaikken opiskelemaan tänä vuonna pääsisikään. Sitten aloinkin jo tuntea innostusta. Oli helpottavaa taas tuntea asioista kuten niistä kuuluukin ja näin jopa sen kuuluisan valon tunnelin päässä.

Onkin siten luonnollista, että tänään on tullut pelkkää paskaa tupaan. Olen lopen väsynyt tähän teatteriin. En jaksa enää esittää, että mikään ei olisi vialla. Tuntuu, että tällainen teeskentely rasittaa psyykettäni kymmenen kertaa enemmän kuin märehtiminen. Puhumattakaan siitä, jos sitä joutuisi tekemään 24/7.

En tiedä, haluanko muuttaa yhteen, vaikka vanhempien kanssa asuminen lisääkin itsetuhoisia ajatuksia. Höpön kanssa eläminen asettaisi kaksi vaihtoehtoa; jatka teeskentelyä ja kärsi enemmän, tai kärsi avoimesti normimäärä ja tule jätetyksi. Ensimmäinen tappaisi hitaasti ja kivuliaasti, toinen taas vain olisi plus miinus nolla. Tosin saisin kuitenkin lopulta vakuutettuani itseni siitä, että teeskentely olisi ollut parempi vaihtoehto (not) ja siten tekosyyn vihata ja osoitella sormella itseäni vielä enemmän.

Helvetti, kun olen kuullut kauhutarinan niistä, jotka dumppaa kumppaninsa näiden sairastuttua psyykkisesti. Tapailin itse ennen Höpöä kyseistä kauhutarinaa. Kyseinen oli juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, ja kun naamani on selvästi sellainen, joka saa muut tuntemaan pakottavaa tarvetta avautua ongelmistaan vasten tahtoani, sainkin sitten tietooni, että eron syy oli kihlatun masennus ja syömishäiriö. Tapani mukaan esitin siinä ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärtänytkään muuta kuin sen, kuinka paskalta siitä kihlatusta täytyi tuntua, kun ensin on masi ja bulimia, ja vielä mies hylkää sen takia. Pelottavinta oli, ettei kyseinen ollut edes mikään itseään täynnä oleva persläpi, vaan kiltti ja herkkä ihminen.

En koskaan kertonut kyseiselle eläväni itsekin ärhäkän masennuksen kanssa, vaan yksinkertaisesti lopetin tapailut siihen. Tarina kuitenkin jätti perseeseen pelon ja antoi masille suukaupalla lisää purtavaa, jotta vakuuttaisi minut siitä, etten koskaan voisi hakea avoimesti tukea ihmisiltä ympärilläni. Onko jokin vallitseva käsitys, että on ihan ymmärrettävää, jos joku sairastaa henkisesti, kunhan se henkilö ei tuo sitä millään tavalla muiden elämään? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että ainakin itselleni olisi helpottavaa edes joskus saada itkeä olkapäätä vasten ja huutaa, miten paha on olla, eikä aina nyyhkyttää salaa pimeässä tyynyä vasten, kirjoittaa angstintäyteisiä päivityksiä blogiin ja päiväkirjaan, ja aina muuten esittää esittämistään iloista ja reipasta.

Ehkä kaikki tietävät minua paremmin, että on oikeus ajatella vain itseään. Minä en niin tee, enkä siksi haluakaan "pahoittaa" kenenkään mieltä niin vähäisen asian kuin itseni takia. Omatuntoni ei ikinä sallisi kenenkään hylkäämistä henkisten vaikeuksien vuoksi. Ei edes silloin, kun kiittämätön ystäväni jatkuvasti kaatoi niskaani tunnevammaisen miehensä metkuja, ja siitä hyvästä sai minut ahdistumaan yöllisiin paniikkikohtauksiin asti. Itsehän hän vain tylysti vaihtoi puheenaihetta, kun hänelle joskus yritin omasta tilastani puhua.
Onpa outo tunne, kun oli pakko myöntää itselleen, miten hyvä ihminen sitä onkaan moneen muuhun verrattuna, vaikka onkin kasvanut ajatellen itseään pahana, epäonnistuneena, kusipäänä jne.

Tosiasia kuitenkin on, etten voi millään tietää, miten Höpö minuun ja päähäni pidemmän päälle suhtautuu, jollen koskaan ota siitä selvää. Nyt se taitaa kuitenkin olla vihainen minulle. Harmi vain, että niinkin turhasta asiasta kuin siitä, että menin sanomaan: "musta tuntuu, etten ymmärrä ketään". Lähinnä ex-ystäväni paskamaiseen käytökseen tuo liittyi, mutta näköjään ukolla oli jokin oikeus ottaa siitä(kin) itseensä. Eipä kai tässä voi edes mitään "oikeasti sanon tämän, koska olen niin masentunut ja yksin sen kanssa, mutta ei sitä kukaan muu tajua kuin minä" -tyyppistä piilosurkuttelua harrastaa. Silloin harvoinkin, kun naamio hetkeksi on kasvoilta pudonnut saa jo kuulla: "älä oo negatiivinen :(". Tietäisitpäs vaan.