Tyhjyys

En ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka olisin halunnut. Olisi kyllä tullut tarpeen. Masentaa ihan vitusti. Ainoa mistä tällä hetkellä sytyn on käsilaukut. Haluan ostaa niitä ainakin sata sen kolmenkymmenen seuraksi, mitä minulla on jo. Tykkään levittää ne kaikki riviin sängylle ja ihailla niitä. Niin koukuttavia ja niin turhia. Suurin osa on liian pieniä, jotta niitä tulisi ikinä kiikutettua käsipuolessa. Harvemmin edes käyn missään, jossa niitä pääsisi esittelemään. Ei edes ole naiskavereita, joilta kerätä myötäihailua. Ainoat ämmät, joita tapaan on äidin järkyt sukulaiset ja niitäkin vain pakosta. Ihan kuin niiltä jotain kehuja saisi, kun ihme on jo sekin, jos minulle edes puhuvat.

On sellainen olo, että tuosta helvetin Vapusta pitäisi sanoa jotain. Että tein sitä ja sitä, kun oli Vappu. Mutta en tehnyt yhtään mitään. En varsinkaan keikkunut kaupungilla linnunpaska päässä kuten varmaan oli velvollisuus. Tunnenpa oloni huonoksi ihmiseksi. Sitä vartenhan suurin osa juhlapyhistä taitaa olla. Että näkymättömät ihmiset voisivat tuntea olonsa mahdollisimman surkeiksi, ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Oikeastihan täälläpäin ne juhlapyhät on siksi, että porukalla olisi mahdollisimman monta tekosyytä juoda perskännit. Mitä muuta syytä olisi juhlia Vappua ja Jussia tällä mittakaavalla, kun edes länsirajan takana sitä ei tehdä. Kaikki ympärillä kiljuu siitä normaalin elämän osa-alueesta, josta olen jäänyt paitsi. Eniten kirkuu kyllä pääni, joka soimaa minua siitä, että vietän vastoin yhteiskunnan odotuksia juomapäivää kuin 80-vuotias. Soimaahan se toki siitäkin, että loppujen lopuksi todella haluaisin viettää sitä odotusten mukaan.

En nähnyt Höpöä pariin viikkoon ja yksin täällä räädyttyäni en pian juuri muuta ajatellutkaan kuin sitä ihmistä. Kun se sitten viimein tuli tänne, halusin vain pois. Missään ei ole mitään hyvää juuri nyt. Ei läheisyydessä, seksissä tai yhdessäolossa. Jokainen sen liikekin ärsytti minua. Olo oli koko ajan kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä. Halusin olla yksin. Jokin puoli minusta halusi taas vakuuttaa itseni siitä, ettei se mies halua muuta kuin hyötyä minusta. Silloin kaikki nämä järjettömät tunteeni saisivatkin jonkin syyn ja oikeutuksen. Jokin toinen taas katsoi ylenkatseella ja totesi, että kyllähän mä pystyisin parempaankin. Olisin halunnut olla vaikea ja vittumainen. Imeä itseeni voimaa toisen kustannuksella paikatakseni sitä, miten epäonnistuneeksi ja heikoksi tunnen itseni. Yöllä, kun naurettiin ja katsottiin telkkaria pimeässä, itkeskelin samalla sitä, että minun täytyy kuolla. Jotenkin, kun ajattelen, että tarkoitukseni onkin kaiken aikaa ollut kuolla, kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen.

Olen odottanut pitkään mahdollista poismuuttoa. Poispääsyä lapsuudenkodista, pienten tarpeellisten juttujen ostelua ja uutta käännettä tähän jämähtäneeseen elämääni. Ehkä olen odottanut sitä liikaa, koska nyt se kauan odotettu tapahtuma ei tunnu miltään. Ei mitään jännitystä, innostusta tai iloa. Ainoastaan tyhjä ja turtunut olo. Mulle on ihan sama. Ainoa, mikä herättää jotain tunteita on ajatus siitä, että viimein saisin vastuuta ja en olisi enää yksin. Se ajatus nimittäin ahdistaa.

Tilasin uuden laukun. Sitä veskaa odotellessa tulee hyvä mieli. Mutta viimeistään silloin, kun haen sen postista en enää halua sitä.