Surkimus

Muutto ja pääsykoe. Kaikki perhoset vatsassa kerääntyneet samalle viikolle. Ahdistaa. Hävettää miten vähäpätöiset asiat saavat kauhean paineen rintaan. Muistin päivämäärän väärin ja aloin itkeä. Ehkeivät aivoni enää reagoi mihinkään muulla kuin sillä ainoalla tavalla, jonka osaavat; masentumalla. Nyt on ihan helvetin epätodellinen olo. Välillä suututttaa.

En tiedä, kumpi vituttaa enemmän; minä vai toiset ihmiset. Ne ovat pääsyy siihen, että olen näin sekaisin. Tosin en voi väittää itsenikään olleen ihan tyhjä taulu alunperinkään.

Tällä hetkellä kuitenkin ihmisissä vituttaa sellaiset, jotka eivät näennäisesti tarkoita pahaa, mutta saavat asiat nytkähtämään vain huonompaan suuntaan. Äikänmaikka, joka keksi, että nyt parannetaan Gingerin sosiaalinen fobia ja tehdään paljon esitelmiä tunnilla. Äiti, joka uskottelee minun olevan liian heikko ollakseni mitään, jotta saisi pidettyä minut ikuisesti pikkutyttönään. Opettaja, joka sanoo koko ryhmälle hilpeällä äänellä "ja jos ei pääse tänä vuonna opiskelee niin oikein paljon piiskaa itselle!" Ei huolta siitä. Kehoni oikein jo kiljuu rangaistusta vaikka sitten ihan pelkästä olemassaolostaan. Vaikken henkisesti täällä kovin usein olekaan.

Miten sitä saisi kehitettyä itselleen valehtelemisen taitoa? Vaikka kyllähän minä itselleni nyt jo koko ajan valehtelen. Enhän minä millään voi oikeasti olla niin vastenmielinen surkea luuseri kuin pääni sanoo. Enhän? Pää valehtelee minulle, mutta huonolla tavalla. Valehteleehan? Haluan oppia valehtelemaan itselleni, että pystyn mihin tahansa, vaikka sitten kukaan muu ei siihen uskoisikaan. Että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat, vaan tärkeintä on, mitä itse ajattelen. Niinku Reikä Naamassa, joka tuo itseään jatkuvasti esille ja oikein purjehtii omahyväisyydessään, vaikka onkin pelkkä raivostuttava possun-naamainen bimbo. Mutta ainakin se pitää itsestään.