Life thieves

Pieni voitto. Avasin viimein kurssiopettajani melkein kaksi viikkoa sitten lähettämän koepalautteen. Asia oli ehtinyt poikia minulle jo pienoisen stressin kuten yleensäkin kaikilla turhilla asioilla on tapana. Olin varma, että siinä olisi jotain tosi karmivaa negatiivista paskaa suorituksestani, joka saisi keittiön laatikot taas kolisemaan. Perus-settiähän sitten siinä olikin. En edes tunnistanut itseäni mistään kohtaan sitä palautetta. Akka copypastettanut kaikille samat lauseet? Tai no ei kaikille. Vain niille jotka ovat niin huomaamattomia, ettei mikään kello soi päässä, mutta pakkohan sitä ihan tasa-arvon nimissä on silti jotain palautetta antaa. On se jännä, miten ensin olin helpottunut ja sitten lopulta kuitenkin masennuin.

Bussissa joku mulliturpa selitti kaverilleen suu vaahdossa jostain toisesta kaveristaan, joka on vasta parikymppinen ja on jo asunut ympäri maailmaa ja opiskeleekin ulkomailla. Vittu, että tuollaiset ihmiset pitäisi ampua. Ei kiinnosta, miten ihanaa jonkun elämä on. Varsinkin, kun oma unelma on ollut jo vuosia vaihto-oppilasvuosi, matkustelu ja ulkomailla opiskelu. Mikään niistä tosin ei ole minulle realistista kiitos sosiaalisen fobian. Säästöistä huolimatta matkatkin on jääneet pelkiksi haaveiksi, kun kavereita ei enää ole ja miestä ei kiinnosta. Jos sitä yksin lähden ryven vain koko matkan omassa säälittävyydessäni ja masentelen siitä, kuinka yksin olen. Masentavinta on kuitenkin nähdä ihmisiä, jotka elävät juuri sellaista elämää, jota itse olisi aina halunnut elää.

Tästä tulikin mieleen, että noin puoli vuotta sitten löysin yhden henkilön, joka suoraan sanottuna eli minun elämääni. Ei tätä elämää, vaan elämääni ilman pelkoa ja masennusta. Kyllä sitä meinasi itku tulla, kun tyypillä oli täsmälleen sama koulutus, työpaikka, toteututet unelmat, saavutukset ja muutenkin saanut kaiken, josta olen päiväunissani haaveillut. Melkein oikeastaan heräsi sellainen vainoharha, että se on käynyt nyysimässä pääni, ja sen seurauksena en voi enää koskaan saada haluamaani elämää. Vaikka uskonkin, että syyt siihen, miksi elämäni ei kulje toivottuun suuntaan ovat peräisin ihan muusta.

Paskinta on kuitenkin se, ettei koskaan voi tehdä edes niitä päätöksiä, joihin pystyy, täysin omien mielitekojensa mukaan. Kaikki pitää aina suunnitella ja miettiä etukäteen sosiaalisen fobian mukaan. Haen sellaista opiskelupaikkaakin, josta valmistuisin työhön, jossa ihmisten kanssa sosialisoinnin voi supistaa pelkäksi harvinaiseksi pahaksi. Onneksi se opiskelupaikka olisi muutenkin unelmieni täyttymys. Mitä elämää tämä kuitenkaan on, kun ei voi elää sitä kuten haluaisi. Minä en pohjimmiltani edes ole ujo ihminen. Pidän keskustelemisesta, tykkään kertoa vitsejä ja naurattaa toisia. Inhoan sitä, että teen kaikkeni, jotten erottuisi seinästä, kun samalla haluaisin pukeutua kauniisti ja persoonallisesti.

Eikö tätä vain voisi leikata pois minusta?