Blogi on nimensä veroinen

Viime yönä lekottelin ihanan tylsissä ja turruttavissa unissani joiden aiheet vaihtelevat niin muffinsien mättämisestä aina massamurhaamiseen saakka, kunnes sydänhirviö repi aivoni hereille. Hyödytön kapistus oli taas osoittamassa mieltään ja hakkasi raivokkaasti rintalastaani vasten. Olin kamalan väsynyt, eikä olisi vähempää voinut kiinnostaa tuhlata energiaa johonkin kuolemiseen, joten yritin hiljentää pumpun kääntymällä laiskasti vasemmalle kyljelle, mutta siitä vasta se hengittäminen vaikeutuikin. Siinä hyperventiloituani hetken alkoi lopulta koko hengittäminen tuntua turhalta hommalta. Huomasin yllätyksekseni, että annettuani asian olla en enää edes tuntenut juuri minkäänlaista tarvetta henkäillä. Makoilin siinä tunnustellen valtavaa painetta pumpussani ja mietin räjähtäisikö se sisälläni pitkin keuhkojani hyllyväksi verimössöksi. Mietin myös pitäisikö käydä laattaamassa, koska tunsin hitaasti, mutta varmasti yrjömassan nousevan kurkkuuni. Toisaalta olin melko varma, että jos nousisin taju menisi kankaalle, enkä halunnut kuolla maaten omassa yrjössäni vieläpä tissit paljaana, kun minulla nähkääs on tapana nukkua "wearing nothing but Chanel No. 5." Olisi ollut oiva loppu tälle säälittävälle sosiaalisten tilanteiden nössöilylle. Lopulta päädyin ainoastaan pohtimaan, soittaako ambulanssi vai ei. Minua oltiin neuvottu soittamaan, mikäli näin tapahtuisi, mutta päädyinkin ainoastaan fantasioimaan omasta kuolemastani. Sen lisäksi turhamaisena ihmisenä minua myös olisi hävettänyt esiintyä ensihoitajien edessä hikisenä vailla aamusuihkua. Kyllä, olen henkilö, joka mieluummin kituuttaa henkitoreissaan kuin näyttää meikittömän naamansa oven toisella puolen. En tiedä kauanko arvuuttelin siinä kuollako vai ei. Jossain vaiheessa ilmeisesti henki oli kuitenkin alkanut taas kulkea, sillä nukahdin. Aamulla herättyäni mietin hetken, olenko elossa, mutten onneksi ollut edes laatoittanut huoneeni sisustusta.

Sydänparkani ei kyllä saanut paljoa hengähdettyä, kun kaiken lisäksi törmäsin bussissa tavallaan vanhaan tuttuun. Ei mikään miellyttävä yllätys, koska vihaan enemmän kuin mitään muuta tuollaisia salakavalia puskan takaa pomppaavia sosiaalisisa tilanteita. Minusta moisiin tulee valmistautua vähintäänkin viikko stressillä ja itsensä vihaamisella. En edes tiedä, sanoinko sille mitään, koska "mmh" ei kai ole sana. Ölisin kyllä jotain käsittämätöntä hetken ennen kuin ryntäsin karkuun. Toivottavasti en näe sitä ihmistä enää koskaan. Loppupäivän opiskelua häiritsi merkittävästi se, että päässä pyöri vain ajatukset siitä, miten nolo ja kömpelö retardi olen. Olenkin vihannut itseäni sen johdosta koko päivän. Miksi on niin vaikea vain sysätä mokia mielestään ja ajatella "paskaaks tässä"?

"Mutta sähän olet aina niin iloinen."

Rytmihäiriö. Ehkä kun on halunnut kuolla näin kauan niin lopulta keho yrittää totella päätä? Siinä hiestä märkänä, peiton alla täristessä ja henkeä väkisin keuhkoihin vetäessä toivon hetken, että se sydäri todella tulisi ja kuolisin. Taisi tullakin vain paniikkikohtaus, muttei loppuun asti. Tulisi nyt edes kunnolla niin ehkä tämä menisi ohi. Mutta sydän hakkaa kuin vereni olisi bensiiniä ja henkeä voi vetää vaikka kuinka syvään tuntien silti yhä tukehtuvansa.

Höpö soittaa pahaan aikaan. Vuodatan itkien ensi kerran kaiken ahdistuksesta ja masennuksesta. Terapiat, kouluajat, kaikki. Se pelästyy, muttei vaikuta järkyttyneeltä. Puhutaan ja ahdistuksen kuristusote alkaa hellittää, kunnes se sanoo "sun masennus voi joskus vaikuttaa meidän suhteeseen, nyt mua pelottaa, että masennut johonkin mussa". Yritän selittää, etten ymmärrä, miten voisin yhtäkkiä masentua johonkin toisessa ihmisessä, kun masennun vain kaikkeen itsessäni. Tällä hetkellä olen masentunut itsessäni siihen, että edes otin koko asian puheeksi. En halunnut enää yhtään enempää pelkoa suhteeseemme, omassa siivussani sitä on jo ihan tarpeeksi. Miten sitä aina pohjimmiltaan tietääkin, että jotkut asiat kannattaa lakaista maton alle vaikka olisi kuinka paha olla? Asioista puhuminen ei aina merkitse helpotusta.

En jaksa tätä paskaa. Olen kyllästynyt kertomaan itsestäni syvästi inhoamani, mutta silti niin olennaisen osan ja vastaanotto on aina tämä. Miksi on niin helvetin vaikea tajuta? Tämä ei ole oma valintani. Kuka muka haluaisi valita elämän muiden hämmästeltävänä, että hei mikset sä vaan voi ajatella positiivisesti. Minä en rakasta vihata itseäni ja nyt myös pelätä, että rakastamani mies ei enää tunne minua kertomani jälkeen. Mä en tiedä mitä muuta tehdä kuin pelätä.