Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:
Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.
Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....
Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*
Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.
Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.
Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?
Moi. Mä oon lueskellut sun blogia jonkun aikaa, ja samaistunut useastikin. Mulla taustalla myös sosiaalisten tilanteiden pelko, yleistynyt ahdistuneisuuushäiriö ja masennustakin. Nykyään kuitenkin kaikki parempaan päin, vaikka en ihan ok vielä olekaan.
VastaaPoistaTuo sun kuvaus siitä, kuinka psykologi ei kohdellut sua tasavertaisena, aikuisena ihmisenä, sai mun karvat pystyyn. Niin tutulta kuulosti. Tilanne jossa kohdellaan alentuvasti, ja kuin lasta, saa vain vihaiseksi. Ja sitten tulee toivoton olo, koska usein jos asiasta mainitsee ja ilmoittaa, ettei pidä tyylistä jolla kohdellaan, niin toinen jatkaa entistä alentuvammin ja pitää sanomisia kiukutteluna tms. Ainakin mun kokemuksieni mukaan.
Mä haluasin kysyä sulta, että uskotko lukevasi ihmisten tunnetiloja, motiiveja ja varsinkin fiiliksiä sua kohtaan jotenkin tarkemmin kuin "normi-ihmiset"? Musta meinaan tuntuu, että yksi syy sosiaalisiin vaikeuksiin mulla on se, että huomaan pienimmätkin negatiiviset välähdykset ihmisistä ja jotenkin skannaan ympäroiviä fiiliksiä koko ajan. Ja se tekee mut tosi epävarmaksi itsestäni. Osaan olla oma itseni vain seurassa jossa en huomaa mitään negatiivista itseäni kohtaan. Ja samoin musta tuntuu, että sosiaaliset ihmiset usein eivät joko huomaa, tai välitä siitä, miten muut reagoivat heihin. Ja tarkoitan nyt sellaisia pieniä juttuja joita huomaa sivusta seuraavana. Vaikka tilanne voi olla ystävällinen ja rentokin, niin toisesta saattaa huomata pieniä ilmeitä tai äänensävyjä, joista lukee, ettei toinen täysin hyväksy toista tai toisen puheita, lähelle tulemista tms.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko tää "skannaus" vaan mulla, vai voisiko olla yleisempääkin meillä sosiaalisten tilanteiden pelosta kärsivillä.
-N-
Mulle tuollaista "puhutaan kuin tyhmälle" käytöstä on tullut myös opettajilta ja ihan omilta sukulaisiltakin. Ilmeisesti kun on hiljainen niin on myös tyhmä? Valitettavasti sulkeudun kuoreeni silloin vielä pahemmin. Luulen, että ihmisillä on yleisestikin tapana ottaa kiukutteluna tai loukkaantua mistä tahansa mielestään aiheettomasta kritiikistä.
PoistaKovin tutulta kuulostaa tuo kuvauksesi. Mulla tosin on ollut eräässä vaiheessa elämää kokemus, jossa olen luullut eräiden ihmisten pitävän minusta, mutta he ovatkin vain piilovittuilleet ja nauraneet selkäni takana. Minäkin tosiaan etsiskelen ihmisistä häivähdyksiä siitä, ovatko he pohjimmiltaan negatiivisia minua kohtaan - ehkä juuri tuon kokemuksen takia. Ennen uskoin lukevani toisia oikein ja olevan sillä saralla jotenkin "herkempi". Nykyään kuitenkin luulen, että ehkä se onkin vain pääni, joka ylitulkitsee kaiken inhoksi minua kohtaan. Joku muu voisi ylitulkita minun pieniä eleitäni aivan samalla tavalla, vaikka ne eivät mitään tarkoittaisikaan. Ehkä "normi-ihmisillä" on tapana negatiivisten häivähdysten sijaan etsiä niitä positiivisia, joten negatiiviset jäävät heiltä huomaamatta (kuten meiltä ne positiiviset).
Tästä romaanista huolimatta skannaan silti itsekin vielä negatioita toisista ihmisistä. Huono ajattelumalli, josta on vaikea luopua. :( Kaipa tarvitsen jonkin tekosyyn olla tutustumatta kehenkään, kun "kaikki noi ajattelee kuitenkin pahaa musta".