Kolme päivää ja tuhat kiusallista sosiaalista tilannetta myöhemmin päätä särkee, masentaa ja olo on yksinäinen. En osaa olla luonnollinen. Kaikesta mitä sanon ja joka hymystä näkyy, miten ahdistunut oikeasti olen. Ei ihmiset semmoisesta tykkää. Ei siksi kukaan halua tutustua minuun. Selvisin hengissä viidesti yleisön edessä seisomisesta, mutta siinä se olikin. En mennyt yhteenkään tutor-ryhmäni iltatilaisuuteen, koska en uskaltanut. Enkä sitä tietenkään kehdannut sanoa, vaan valehtelin. Huomenna olisi kastajaiset, joihin en halua mennä, koska pelottaa, etten joudu kohtaamaan pelkästään ihmisiä, vaan myös kännisiä sellaisia. Toisaalta pitäisi mennä. Yrittää edes säälittävästi punkea itseään väkisin mukaan kuten tänään. Menin jopa ruokalaan syömään porukan kanssa. Otin mahdollisimman pienen annoksen, jotta syöminen muiden katsellessa olisi nopeasti ohi ja sen jälkeen istuin sanomatta mitään ties kuinka kauan, kunnes viimein kaikki olivat valmiita. Kyllä sitä jotain vähän juttelinkin, mutta muuten olin näkymätön. Jos olisin siinä syttynyt tuleen, ei kukaan olisi huomannut. Sitten minut melkein unohdettiin sinne ruokalaan ja maha murisi loppupäivän.
Kolmen vuoden tauon jälkeen oli päässyt jo unohtumaan, miten vaikea ihmisiin on tutustua, varsinkin isossa porukassa, jossa äkkiä jää ilman puheenvuoroa. On aina helppo päättää, että nyt kaikki muuttuu, mutta oikeassa tilanteessa ahdistus kohisee päässä siinä määrin, että hädin tuskin ymmärrän puhujan sanoja. Sitten kun olen sanonut 10 kertaa, että häh niin lopulta on pakko änkyttää joo. Kukaan ei pidä minusta.
Nyt on ripsarit valuneet naamalle ja päätä särkee entistä enemmän.
yks päivä ihan varmasti osaat. Mullaki ollu sos. tilanteiden pelko (kotona perheen kanssa kahvin juonti mahdotonta, kun jännittänyt liikaa), mutta kun jokin tietty kohta naksahtaa päässä viimein paikalleen, alkaa asiat luonnostaan sujuun. aina niitä takapakkeja tulee, vieläkin, mutta ihan varmasti tuut joku päivä kokemaan saman. Kunhan vaan et luovuta :)
VastaaPoista