Edelleen yksin

Menen aina luennoille hyvillä mielin, koska olen tässä parissa kuukaudessa jotenkin saanut varmuuden siitä, että olen aivan oikeassa paikassa ja tämä on se minun unelma-ala. Sosiaalisia suhteita ei silti vieläkään ole. On minulla muutama, joita moikkaan ja joille menen tarvittaessa puhumaan, mutta taas kaveriporukat ovat muodostuneet ja minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle. En ole yhtään sen paremmin perillä, miten ne sanattomat sopimukset syntyvät siitä, että näitä henkilöitä odotetaan ruokalassa ja näiden henkilöiden kanssa mennään aina istumaan samaan pöytään.

Haluaisin myös lopettaa ketipinorin syömisen. Olen todennut, etten jaksa tehdä mitään leijuessani koko ajan sen aiheuttamassa pöhnässä. En reagoi stressiin enää ahdistumalla, vaan nukahtamalla pystyyn, mikä ei ole yhtään sen parempi. Aina kun tulee sosiaalinen tilanne ja hiki alkaa virtaa, tunnenkin oloni tosi uupuneeksi ja uniseksi. Minun pitäisi tunkea ihmisten seuraan, mutten saa tungettua enää siksi, että se ahdistaisi, vaan siksi, etten jaksa. Ihmisten moikkaaminenkin tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä ja en jaksa olla aktiivinen edes englannin luennolla. Sitten vihaan itseäni, kun en saa tehtyä tälle yksinäisyydelle mitään.
Lisäksi ei auta yhtään vaikka menisi kuinka aikaisin nukkumaan, kun aina saa kuitenkin laittaa kellon soimaan, ettei nukkuisi ties kuinka pitkään. Jos puhelimen kello ei pelastaisi, tekisin varmaan ruususet ja nukkuisin sata vuotta. Vuokrakin menee sopivasti tililtä itsekseen, eikä prinssi minua tänne asti vaivaudu suutelemaan.

Miksei voi vain lätkäistä lappua ilmoitustaululle ja pyytää kaikkia, jotka kaipaavat kaveria ottamaan yhteyttä?

Miehen logiikka

Tänään olin yliopistolla lukemassa tenttiin, kun sitten aulaan tuli kavereineen eräs nuori mies, jossa vaan oli sitä jotakin. Siinä se höpötteli kavereineen ja en voinut olla vilkuilematta siihen suuntaan. Lopulta mies vastasi katsekontaktiin, josta innostuin sen verran, että vilkuilin yhä näkyvämmin, vedin naamani pikku hymyyn ja näpläsin bimbomaisesti hiuksiani. Alkoi siinä jo sydän väpättää, kun huomasin sen miehenkin vilkuilevan minua. Sitten se yhtäkkiä kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoin kuuluvasti: "Jos me mennään tonne ulos metelöimään, kun alkaa tulla jo opiskelijoilta vihaisia katseita."

Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?

Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.