Elämäni liian mukavana kusipäänä

Tiedän olleeni ystävilleni vähintäänkin liian kiltti. Se on outoa sillä olen toisaalta myös hyvin kyyninen, vihainen ja pahansuopa olento. Halutessani osaan aiheuttaa samanlaista henkistä pahaa oloa ympärille, kuin minulle on vuosia aiheutettu. Olenhan kuitenkin joutunut monesti pettymään toisten taholta. Vanhempieni, exien, ystävien, kaikkien joita olen pitänyt itselleni rakkaina. Odotan kai sitten ihmisiltä liikaa. Pyydän heitä kohtelemaan minua kuten minä heitä. Näemmä metsä kuitenkin harvemmin osaa vastata kuten sinne huudetaan. Monille täytyy olla vähän kusipää, jotta he eivät alkaisi hyväksikäyttää ja vähätellä annetun kiintymyksen arvoa. Se on hämmentävää, koska minä en puhtaalla omatunnolla osaa, enkä halua olla kusipää välittämilleni ihmisille. Arvostan nimittäin vain hyvin harvoja ihmisiä ja pidän vielä harvemmasta. Niitä, joista pidän, olen kohdellut sydänystävinäni; kunnioittaen ja välittäen saamatta juuri mitään siitä takaisin. Aina minulla on ollut paras ystävä, minä vain en ole koskaan ollut sen paras ystävä. En ainakaan sen jälkeen, kun tarjoamani lohdutus/tsemppaus/muut terapiapalvelut eivät olleet enää tarpeen.

Olen ihmisten heikkouksien haistamisessa harjaantunut. Se on jotenkin ihanan vapauttavaa ja huoletonta halveksua ja nauraa porukalle tietäen, että jokainen nokan varttaan pitkin katseleva teiniliisaksi jämähtänyt kakskytviis vee ämmä ei ole loppujen lopuksi minua millään tavalla parempi. Samantapaisia epävarmuuksia, inhoja ja pelkoja vaanii pinnan alla. Tosin nämä ihmiset ovat yhä henkisesti tasapainoisten kirjoissa. Tiedän, mitä monille tulisi sanoa, jotta saataisiin naama valumaan. Itse taas olen saanut kuulla niin paljon paskaa omista häpeäpilkuistani (joita siis on todella paljon ja jotka ovat vieläpä niin näkyvillä, että joka tampiokin ne huomaa, älkää luulkokaan, että pidän itseäni jotenkin parempana ihmisenä), ettei juuri mikään yksittäinen nega ole enää tullut puskan takaa. Ei siis ennen kuin Höpö sanoi minua negatiiviseksi. Höpö on kiltti, eikä sillä kai pahaa tarkoittanut varsinaisesti. Ihmetteli vain, miksi muutun toisinaan kiroilevaksi ihmishirviöksi, joka vihaa kaikkea ympärillään ja syytää suustaan huumorin kirvoittamia loukkauksia kanssaihmisistä. Sellaiseksi, jona tässä blogissa pitkälle esiinnyn. Onhan minulla se toinen puolenikin, joka on herkkä, empaattinen ja masokistinen, mutta kyllä siitä tippa linssiin tuli, sillä kyllä, minä olen hyvin negatiivinen ihminen. En aina ole ollut, mutta sellaiseksi olen lopulta kasvanut. Kaipa, kun inhoaa itseään alkaa ennemmin tai myöhemmin inhota kaikkia muitakin. Tosin edellinen lause sopisi paljon paremmin jonkun itseään saatanan intuitiiivisena ja välkkynä pitävän kotipsykologin suoli24 postaukseen. Pikemminkin itseinhoni on kasvanut toisten osoittamasta paheksunnasta. Ihmisinho taas kaunasta siitä, että minut on saatu inhoamaan itseäni.

Olen pahoillani siitä, että Höpö on joutunut näkemään toisen puoleni. Sen masentuneen, eristäytyneen ja vihaisen. Höpö ei edes tiedä, että sairastan masennusta. Fobioistani jollain tasolla. Olen ajatellut monesti kertoa, miten kamalaa taistelua järkeni käy kaikkea muuta sekamelskaa vastaan pääni sisällä, mutta sitten olen ajatellut, että ketä se muka hyödyttäisi. Monet ihmiset eivät osaa sellaista edes kuvitella. Ehkä he ajattelevat masennuksen sairastamisen olevan rinnastettavissa siihen, että he ovat joskus kausiluontoisesti masentuneita, vaikka ihan eri asiahan se on sairastaa masennusta kuin olla masentunut. Ne harvat ystäväni, joille olen kertonut ovat sivuuttaneet koko asian. Ehkä sitä ajatellaan, että olenpa ressukka valittaja ja "kyllähän mullakin oli silloin tosi paha olla, kun poikkis ei muistanut synttäreitä, yhyy". Siksi olen jättänyt olematta niin itsekäs, että jollekin kertoisin. En halua myöskään aiheuttaa Höpölle mielipahaa. Olen huomannut, että kun hän ei oikein ymmärrä mistä on kyse, lopputuloksena on usein itsesyytöksiä. Niitä en halua.

Tässäpä taas tällainen pipipäinen aiheesta toiseen pomppiva teksti. Aika pipi pääni onkin kyllä ollut viime aikoina, eikä lukeminen ole oikein onnistunut, kun ohimossa jyskyttää. Viikko sitten koettiin sentään jonkinlainen onnistuminen, kun uskaltauduin lähtemään Höpön kavereiden bileisiin. Kaipa se onnistumisen tunne oli monen ahdistuspuuskan arvoinen, mutta seuraavana aamuna kolmen Fanta pullon litkimisen ja Höpön  yöllisten vessanpöntön halailujen kuuntelemisen olisi voinut jättää pois. Olen varmaan tullut vanhaksi.

Stressijoulu ja ahdistusuusivuosi kuulumisia

Vietin viikon joulusta uuteen vuoteen Höpöni kanssa. Joulu ja uusi vuosi ovat jostain syystä aina minulle hyvin masentavaa aikaa. Kaipa siksi, että silloin yksinäiset ihmiset muistavat, miten yksinäisiä ovatkaan. Olen ollut jo pitkään muutenkin pää perseessä, mutta tarrauduttuani mieheen yhä pahemmin, oli joulu jopa siedettävä ja ehkä ihan mukavakin kokemus. En silti edelleenkään ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät repimään joulusta jotain muuta kuin vatsahaavan ja jaksavat vääntää jos jonkinmoista torttua ja koristetta. Kaipa sillä on jotain tekemistä sen kanssa, etten ole koskaan tajunnut sitä jeesusläppääkään.

Uudenvuodenaatto taas oli imenyt itseensä kaikki joulusta unohtuneet ahdistuksen mehut. Huolimatta sosiaalisesta vajavuudestani tykkään tanssia (kännissä), bilettää (kännissä) ja viettää aikaa kavereiden seurassa (kännissä), joita minulla tosin ei enää taida olla. Uv iltana tuli kauhea masennus juuri tuosta viimeisestä. Ei minulla ole koskaan ollut ystäviä, mutta viime vuoden vaihteessa sentään oli Blondie, joka elelee niin syvällä omassa navassaan, ettei viitsinyt tämän vuoden alkaessa edes onnea toivotella. Eipä hänestä sen enempää, sillä viis siitä kuka on kaverina tai ei, kunhan olisi edes joku tyttökaveri jonka kanssa taas juhlia ja ostaa turhia rättejä Henkkamaukalta.

Viime vuoden vaihteessa olin henkiseen tilaani nähden hyvin onnellinen, eilinen koostui siitä, että pelasin Höpön kanssa videopelejä ja join shampanjapullolla pääni täyteen, jonka ansiosta olin hetken masittomassa tilassa. Olen huomannut, että alkoholi on aika tehokas vaientamaan masennuksen kyynisen äänen päässäni. Minulla onkin kaamea fobia siitä, että onnistun vielä sairastumaan alkoholismiinkin. En tosin ole koskaan ollut mikään kova juomaan, minkä luulen johtuvan siitä, että sairaalloisen ujona ihmisenä tarvitsen alkoholia vain sen verran, että sosiaaliset paineet poistuvat. Luonnostaan sosiaaliset ja iloiset ihmiset taas tarvitsevat isompia määriä tunteakseen olonsa vielä sosiaalisemmiksi ja iloisemmiksi ja sitten laattaavat ja sammuvat ympäriinsä, joista kumpaakaan minä en ole perseet olalla koskaan tehnyt.

Ainakin minua suudeltiin rakettien paukkeessa, mitä myöskään en ole koskaan tehnyt, perseet olalla tai ilman. Onneksi on tuo mies tuossa. En edes ymmärrä, miksi tunnen itseni niin epäonnistuneeksi siitä hyvästä, etten juhlinut kuin valtaosa ikäisistäni, kun minulla on kuitenkin ihana Höpöni.

Huomenna pakotan itseni taas kirjastoon opiskelemaan pääsykoetta varten. Olen tainut luovuttaa jo ennen kuin edes aloitan ja vihaan itseäni siitä hyvästä.

Onnellisempaa vuotta 2012 kaikille teille. 

Muistakaa rakastaa itseänne. ♥