Turha ovimatto

Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.

Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.

Elämäntarinani

Minulla on mennyt hyvin.

Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.

No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.

Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.

Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen  sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.

Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.