Tältä musta tuntuu

Juuri tolta. Siltä, ettei minussa ole mitään muutakaan, jollen ole sosiaalinen. Ei väliä, vaikka olisi hauska, nätti, luotettava, empaattinen ja vaikka mitä. Jollei ole sosiaalinen, ei ole koskaan mitään muutakaan niin paljon, ettei epävarmuus muita haittaisi. En ole mitään tarpeeksi. Minua hävetään. Vanhempani, ystäväni... mieheni, kaikki häpeävät minua. En kestä enää vihata itseäni ja pelätä, etten enää kelpaakaan, kun tapaan kaverit, vanhemmat tai kenet tahansa, joka arvioi. Koska mä en vain pysty olemaan oma itseni vieraiden ihmisten kanssa. Ihmiset ovat niin julmia. Ne luulevat, että olen tällainen, koska haluan olla vaikea ja tuottaa häpeää. Ei ne edes yritä ymmärtää, ettei tämä ole minullekaan helppoa. Että heidän häpeänsä ei ole mitään verrattuna siihen, mitä minä tunnen itseäni kohtaan kaiken tämän takia.

Mulla on ollut viimeiset viikot sellainen tunne, että kaikki luhistuu käsiin. Tai pikemminkin, että minä ja elämäni luhistuu takaisin siihen, mitä oli pari vuotta sitten. Ei tulevaisuutta, ei ystäviä, eikä minkäänlaista itsevarmuutta. Vain yksinäisyys, ahdistus ja alituinen masennus yksinäisyydestä ja ahdistuksesta. Paitsi nyt minulla on Höpö. Kuinkahan kauan hänkin vielä on. Tuntuu loogiselta, että kun menettää kolme peräkkäin, niin kyllä se neljäskin pian lähtee. Pelottaa.
Tänään Höpö ei vastannut viesteihini tai puheluuni. Joten aloin itkeä. Sitten Höpö hermostui, koska luulin, että hän oli tehnyt niin tahallaan. "Miks mä tekisin niin?" Ajattelin vastata jotain tosi tyhjentävää, mutta en keksinyt mitään. Niin, miksi? Ei mistään muusta syystä kuin siitä, että minulla on jokin sairaalloinen pakkomielle pahoinpidellä itseäni näillä mielikuvilla.

Very Crappy Birthday to You

Taas tuli vanhennuttua vuodella. Syntymäpäivät eivät ole kivoja sen jälkeen, kun on täyttänyt 18. Sen jälkeen niistä katoaa kaikki hohto ja alkaa ajatella vain, että vittu mä oon vanha. Syy kuitenkin, miksi minä niitä vihaan on pääsääntöisesti se, että syntymäpäivä on päivä, jolloin mitataan ihmisten arvostus sinua kohtaan. Päivä, jolloin minunlaiseni näkymätön ihminen herää aamulla ahdistuneena siihen, muistaako kukaan niistä harvoista, joiden hän uskoo edes vähän välittävän, lähettää niitä onnitteluja tai jopa ostaa lahjan. Toisin sanoen syntymäpäivä on vähän samanlainen kuin joulu; se on jokavuotinen muistutus yksinäiselle ihmiselle siitä, miten yksin hän onkaan. Siinä istut yksin tietäen, että sinulla on syntymäpäivä, muttei kukaan muu sitä muista. Kuitenkaan et voi sanoa mitään, koska silloin paljastaisit kaikille olevasi heikko, kun välität jostain loppujen lopuksi niin vähäpätöisestä asiasta. Eiku ainiin, sellainenhan onkin vain minä.

Oikeasti maailman turhin vakava asia, josta silti stressaan on turpakirja. Vittu mikä tribuutti ihmisen pinnallisuudelle koko sivusto. "Sosiaalinen media" on nimensä veroinen. Koko idea on teeskennellä olevansa mahdollisimman sosiaalinen ja suosittu keräämällä kaiken maailman puolituttuja kaverilistalleen, ja sitten kuitenkin kaverien kesken mussutetaan siitä, miten typerää se oikeasti on, kun eihän niitä oikeastaan edes tunne. Silti jos on alle sata kaveria, se on vähän kummallista. Silti, jos jollakin on syntymäpäivä, eikä saa onnitteluja edes yhtä kokonaista sivua, se on vähän kummallista. On vähän kummallista, etten uskaltanut käydä kyseisellä sivustolla kahteen päivään (kyllä, tämä on minulle pitkä aika olla erossa stalkkaamisesta), koska pelkäsin, ettei kukaan ole onnitellut minua. Naurakaa vain. Oli minua sitten onnitellut muutama ihminen. Kummallisena henkilönä pahoitin vähän mieleni siitä, etteivät tuttavani, joita olen aina onnitellut muistaneet minua ollenkaan. Sitten aloinkin hävetä sitä, että pahoitin mieleni. Ystäväni tai ex-ystäväni, en ole vielä täysin varma määritelmästä, oli myöskin onnitellut, mikä tosin on hänen kulisseiltaan persoonaltaan ihan odotettavissa. Eipä ole sen enempää hänestä kuulunut. Hän se oli, joka lakkasi vastaamasta viesteihini, joten katson, että pallo on hänen kentällään, ja pidän tästä lähin leipäläpeni ummessa. Olen liian ylpeä matelemaan hänen edessään varsinkin, kun ei minulla siihen mitään aihetta ole. Toivon, että mokomaan käytökseen on syy edes se, että häpeää, vaikka minusta tuntuu, ettei hän mitään häpeä. On vain onnistunut valehtelemaan itselleen, etteivät muut kuin hän ole oikeutettuja loukkaantumiseen. Niin ne ihmiset yleensä tekevät. Taidanpa silti kaivata tuota k-päätä, kun eipä minulla paljon muitakaan ole. Ehkä olen kuitenkin mieluummin ilman kuin silmät märkinä pompoteltavana.

Onneksi en kuitenkaan ollut ihan yksin nyt. Höpö oli kanssani koko tyhmän vanhentumisviikonlopun. Höpö osti minulle hienoimman lahjan, jonka olen koskaan saanut. Käytiin syömässä lempiruokaani. Mulla oli hyvä olla. Äiti sanoi, että Höpö on minulle oikea luojan lykky. Inhoan sitä, kun mutsi sanoo jotain tuollaista kuraa ja uskokaa pois, kukaan ei rakasta dramaattisia yliampuvia ällöromanttisia lausahduksia niin paljon. Minulle on siunaantunut muutama noita luojan lykkyjä. Ihmisiä, jotka ovat ensin taivaanlahjoja päästen siksi myöhemmin repimään syvät haavat. Höpö on parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Haluan uskoa, että Höpö ei satuta ja hylkää minua, mutta niin ovat uskoneet muutkin. Ei kai kukaan ole koskaan kiintynyt ajattelematta toisen olevan sen arvoinen. Silti niin moni ei ole. Joskus se käy ilmi jo vuoden, joskus kahden, kolmen tai kymmenen jälkeen. Joten märehdinpä tässä pahaa oloa, joka minulla saattaa olla vuosien päästä, enkä osaa nauttia nykyhetkestä. Märehdin, vaikka se saattaa pilata nykyhetkeltäni kaikki mahdollisuudet muuttua tulevaksi. Märehdin, vaikka Höpöä loukkaa ne kerrat, kun minulla on vaikeuksia luottaa häneen, eikä mistään muusta syystä kuin siitä, että pääni on taottu umpiluusta. Se ei osaa muuttaa tapaansa ajatella. Ei vaikka tietääkin, että kaikki olisi silloin niin paljon helpompaa. Jatkan pelkäämistä ja pienimmänkin negatiivisen eleen tulkitsemista siksi, että minuun ollaan kyllästytty, petytty ja aikeissa hylätä. Jonain päivänä jokin niistä pienistä negatiivisista eleistä osuu oikeaan. Siksi kaikki alituinen epäily onkin niin turvallista, luotettavaa ja vitun järjetöntä.

Takapakkia aina vain taaemmas

Tänään näin Höpön kanssa paria hänen kaveriaan, jotka ovat mielestäni itse asiassa jopa mukavia ihmisiä. Silti olin vaivautunut hermostunut epäsosiaalinen syrjäänvetäytyvä kummajainen kuten aina. Ei ole kiva seistä siinä ja katsoa omaa kömpelöä käytöstään ja tietää samalla, että pitäisi yrittää sanoa jotain normaalia. Jotain sellaista, mitä ihmiset sanovat tavatessaan uusia tuttavuuksia. Jotain sellaista, millä voisi päästä tämän(kin) hetken ohi kunnialla teeskentelemällä olevansa normaali ihminen. Mutta kuitenkaan ei tiedä yhtään, mitä sellaista voisi sanoa.
Höpö oli koko tämän päivän tosi hermostunut ja vähän töykeäkin iltaan saakka, mikä ei ole hänen tapaistaan. Sanoi olevansa tosi väsynyt, mutta ajattelen hänen olevan vihainen siitä, että vasta lähes yhdeksän kuukauden seurustelun jälkeen hän on viimein ymmärtänyt, millainen onneton vajakki olenkaan sosiaalisella rintamalla. En siis ollenkaan rakastamisen arvoinen. Mitä jos Höpö suunnittelee jättävänsä minut?
Olen todella pettynyt itseeni, vaikken muuta tämän päivän sosiaalisten tilanteiden lopputuloksilta odottanutkaan. Rangaistukseksi katsoin "exäni" kuvia. Miehen, joka sanoi välittävänsä, mutta vain hyväksikäytti minua ja minä osittain annoin sen tapahtua, koska olen tällainen. Teen, mitä vain, jos saan tuntea edes hetken olevani tärkeä jollekin. Kidutin itseäni palauttamalla hänen aiheuttamansa ahdistuksen, pettymyksen ja kaiken muun pahan olon mieleeni ja ajattelin, että olin ansainnut sen, mitä hän teki minulle. Että se oli omaa syytäni.
Kerran lähes deittailin erästä läskiä kusipäätä, jolla ei kanssa ollut kaikki inkkarit kanootissa ja jonka vonkumista, märinää ja vittuilua kuuntelin aina, kun jotain muutakin kuin kolesterolia pullalla oli sydämellään. Sitten kerran uskalsin uskoutua tavastani rangaista itseäni pahoilla muistoilla ja lohduttava olkapää oli: "Ei pahalla, mutta kuulostat aika pimeeltä. En oo varma, haluaisinko seurustella sellaisen naisen kanssa."
Ihmiset on paskaa.

Joka paikkaa särkee. Ehkä kehoni on alkanut reagoida henkiseen pahaan oloon myös fyysisellä pahalla ololla. Tai sitten särky johtuu siitä, etten ole saanut nukuttua paljoakaan viime öinä, mikä johtuu taas siitä, että pääni ei ole antanut.

Mitä sitä tekisi elämällään?

On oikeastaan vitun tyhmä kysymys. Parempi olisi varmaan kysyä, mitä sitä tekisi elämässään. Ei elämällä mitään tehdä. Sitä vain eletään ja jos tekee elämässään huonoja tekoja kuten kiduttaa itseään pahoilla ajatuksilla, ainaisella pessimismillä, yksinäisyydellä, ruualla tai ruuattomuudella, niin kuolee joko fyysisesti tai sitten vain henkisesti. Jokainen hullu tyylillään. Oma tyylini on syventää kotikasvatuksessa päähäni taottuja tunnelukkoja. On niin helppo syyttää vanhempia, jotka ovat velvollisesti pitäneet huolen siitä, että heidän loputkin paskuutensa, jotka eivät geeneissä periytyneet, siirtyvät sitten ympäristön kautta. Silti minusta tuntuu, etten itse menestyisi vanhempana yhtään sen paremmin, ja se tuntuu pahalta. Minusta ihmisten, jotka eivät pysty kasvattamaan onnellisia ihmisiä, ei pitäisi lisääntyä ollenkaan. Olen varmaan nyt itse vanha Vihtahousu kaikkien varajeesusten mielestä, jotka tykkäävät lähetellä syyllistäviä kiertoviestejä, joissa mussutetaan paskaa nyt jumalan sylissä istuvasta "vauvasta", joka pystyykin muutaman viikon kehityksen jälkeen täysin rationaaliseen ajatteluun, jotta jokaisella aborttiin päätyneellä naisella olisi varmasti todella paska olo itsestään.

Minulla on paska olo itsestäni, koska haluaisin ystäviä, mutta en kykene hankkiutumaan kontakteihin toisten ihmisten kanssa kuin väen väkisin. Haluaisin olla oma kupliva itseni, mutta en pysty. Koska en pysty, en saa muita ystäviä kuin kuningattaria, naisia, jotka ovat itsekkäitä, lapsellisia, mustavalkoisia, epäempaattisia ja pohjimmiltaan silti epävarmoja. Tiedän, ettei minussa ole oikeasti kuin yksi vika ja se on korvieni välissä. Ajattelen väärin. Luulen, etten ansaitse oikeita ystäviä tai miestä, joka todella rakastaisi minua. Luulen, että minun tulee olla täydellinen saadakseni sellaisia ihmissuhteita ja koska en ole, luulen, että toisen täytyy jotenkin merkittävästi hyötyä minusta, jotta saan olla hänen ystävänsä tai rakastettunsa. Siksi tutustun vain ihmisiin, jotka antavat takaisin paljon vähemmän kuin vaativat itselleen. Jotka hyväksikäyttävät ja hylkäävät, kun toisen inhimilliset puolet paljastuvat. Tiedostan, millainen olen ja mikä aina menee vikaan. Silti en pysty muuttumaan, vaan hakeudun kerta toisensa jälkeen samanlaisiin tilanteisiin, vaikka sitten ajatellen samalla ei vittu taas käy näin. Olen vain saanut sen ohjelmoitua päähäni vuosien paskassa kieriskelemisellä. 
Voisin tietenkin repäistä itseni irti juuri sillälailla väen väkisin ja muuttaa kaiken. Jos muuttuisin en enää saisi kokemuksia, jotka vahvistavat pelkoani tulla hylätyksi, jotka vahvistavat sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, jotka vahvistavat masennustani, joka vahvistaa sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoani, joka vahvistaa pelkoani tulla hylätyksi. Harmi vain, että tämä on kuin nälkäinen laiska ihminen makaamassa sohvalla tietäen, että jollei nouse ja kävele jääkaapille, tulee aina vain pahempi nälkä, mutta silti ei saa aikaiseksi sitä raskainta, mutta merkittävintä ponnistusta noustakseen ylös sohvalta, vaan lykkää sitä aina vain edemmäs.
Joten sen sijaan, että yrittäisin päästä tunnelukoistani eroon makaan vain tulessa säälittelemässä, miten paskaa elämäni on ja voi kun tuolla aidan toiselle puolella terveiden ihmisten joukossa ruoho tosiaan olisi vihreämpään.

Joten mitäpä tässä elämässäni tekisin? Voisin alkaa taas joogata joka viikko. Voisin hankkia viimein ne uudet pankkitunnukset ja shopata siinä nettikaupassa, jota olen jo kauan katsellut. Voisin alkaa opetella käyttämään ompelukonetta ja suunnitella itse omat vaatteeni. Voisin mennä valmennuskurssille ja päntätä itseni jonnekin hienoon paikkaan opiskelemaan. Voisin etsiä uuden ja paremman terapeutin. Voisin alkaa kouluttaa itseäni pois pahasta olosta. Voisin hankkia oikeita ystäviä. Voisin lähteä heidän kanssaan ulkomaille. Voisin nukkua yöni, enkä käyttää niitä tänne avautumiseen
Elämässä voisi siis tehdä vaikka mitä hienoa, suurta ja pientä. Silti ainoa, mitä teen on näistä haaveilu omassa turvallisessa pikku päässäni. Onko se pelkästä haaveilusta saatu mielihyvä tosiaan sen arvoista, että sen takia kannattaa luopua oikeiden asioiden tuomasta mielihyvästä vain siksi, että niissä on riski polttaa näppinsä?