Taivaanrannanmaalailua turhilla asioilla

Pahoittelen, että päivittäminen on taas venynyt kroonisen aikaansaamattomuuteni takia. En ole ollut töissä juurikaan, joten en voi käyttää edes tätä perinteistä tekosyytä kuten en sitäkään, ettei olisi ollut mitään kirjoitettavaa, sillä päinvastoin; viime yönäkin makasin sängyssä silmät seisoen kirjoittamassa henkisesti tänne. Jos joskus keksitään jokin päänsisäinen päiväkirja, jolla voi päivittää blogia liikauttamatta eväänsäkään, olen ensimmäisenä dyykkaamassa firman roskista. Omalla kohdallani parhaat ideat tulevat aina myöhään illalla ja on muuten tosi ärsyttävää, kun vällyjen välissä saakin jonkun silmät päästä pullistavan inspiraation, jota minun kohdallani kutsutaan myös äärimmäiseksi vitutukseksi. Se olisi sitten pakko päästä purkamaan pitkin seiniä (anteeksi kaikki Päivi Räsäset tämä sangen härskinoloinen vertaus), jotta saisin tuntea itseni mahdollisimman syvälliseksi ja kaikin puolin älylliseksi olennoksi, mutta loikoiltuani sen tunnin ajatellen "UI VITTU HUOMEN IHAN EKANA MEEN KONEELLE JA KIRJOTAN ENKÄ VITUS UNOHDA TÄTÄ NYT TÄÄ LAUSE OLIS NII HIENO" sammahdan kuin saunalyhty ja herään aamulla pää autuaan tyhjänä kaikesta täydellisyyteen asti hiotusta muka älykkäästä analyysista. Siinä siis teille syy, miksi yleensä saattekin luettavaksenna vain tällaista kuraa.

Minkäänlaiset projektit eivät yleensä sovi minulle, koska valitettavasti minussa on taivaanrannanmaalarin vikaa eli kyllästyn asioihin nopeasti ja jätän ne puolivalmiina nurkkiin muistuttamaan siitä, miten säälittävä otus olenkaan. Osan tästä pistän kyllä masiksen piikkiin, sillä pitkät projektit tekee vaikeiksi myös se seikka, että niiden aikana ehdin masentua vaikka kuinka monta kertaa ja jätän asiat sikseen mönkiessäni tunteessa "en mä kuitenkaan tuu onnistuu ees tässä". Nyt olen kuitenkin herätellyt pitkäaikaista ja rakasta harrastustani; lukemista. En ole lukenut ainuttakaan kirjaa varmaan kolmeen vuoteen, vaikka ennen luin melkein joka päivä. Syy miksi lopetin taisi olla se, että löysin kavereita. Nyt olen taas yksinäinen, joten olisi varmaan hyvä sauma aloittaa. Tein huvikseni haun teoksista aiheena sosiaalisten tilanteiden pelko ja yllätyin, kun esiin putkahti enemmän kuin pari kirjaa. Melkein yhtä paljon yllätyin siitä, etten ole lukenut yhtäkään niistä. Huomasin, että monet kirjat ovat aika terapeuttisia, joten voisihan niistä yrittää ottaa onkeensakin. Ahdistaa vain ahdistavat asiat. Minulle tuottaa jostain syystä pahoinvointia tai hallitsematonta rään ja kyynelten eritystä omista ongelmistani lukeminen tai kuuleminen. Tavoite olisi silti nyt lukea niistä kirjoista jokainen, muttenpa silti uskalla lupailla teille liikoja tehtyäni aikoinani viidenkybän edestä myöhästymismaksuja ja jätettyäni sen jälkeen maksamatta. Eipä ollut tapana silloin kirjastomaksuja maksella, mutta nyt taitaa olla aika kyseinen rahasumma seinästä repiä, mikäli meinaan uhkaukseni toteuttaa. Nähtäväksi jää, milloin ekan kirjan saan lainattua, mutta jos sillä saa jotain motivaatiota kohti sosiaalista elämää, kyllä se viiskybää aina terapiamaksut voittaa.

Olen muutenkin tässä pidemmän aikaa miettinyt terapiaan palaamista, sillä minulla on yhä Kelan myöntämä kuntoutumispäätös voimassa. Edessä on kuitenkin edelleen ne samat ongelmat kuin muutama vuosi sitten eli miten maksaa, miten löytää oikeanlainen terapeutti ja terapiamuoto. Samojen ongelmien takia myös aikoinani terapian lopetin. Olen liian sulkeutunut kenenkään hoidettavaksi, mutta juuri sehän onkin ongelmani. Eipä kyllä yhteiskuntakaan juuri auttanut. Sen kun tyrkättiin käteen lista pelkkiä nimiä ja käskettiin valita. Koita siinä sitten lotota, kuka pystyisi antamaan sitä parasta hoitoa sulkeutuneelle paskalle varsinkin, kun suurin osa kehtaa nyhtää satasen tutustumiskäynnistä.

Autumn mood swings

Tajusin juuri, että masennuksessani on kaksi päätä, jotka sotkevat elämääni vuorotellen jopa päivittäin. Kuten tänä päivänä. Yleensä vietän aikaani nynnymasennuksessani, johon kuuluu vitunmoinen epävarmuus, itsesääli ja kaikkien menettämisen pelkojen aikaansaama äärimmäinen mielyttämisenhalu. Tässä tilassa olen jopa ihan helppoa seuraa, koska en uskalla/kehtaa valittaa mistään vaikka olisi kuinka paha olla ja varon muutenkin koko ajan sellaisia tekojani ja sanomisiani, jotka saattaisivat romuttaa muiden minusta saaman kuvan täydellisenä vahvana (joskin epätäydellisenä ja heikkona) ihmisenä ja johtaa hylätyksi tulemiseen. Tällaisiksi sanomisiksi/teoiksi luokittelen tietenkin jokaisen pienimmänkin tunteenpurkauksen tai finnin naamalla, mikä on ilmiselvästi aika perseestä, sillä niiltähän ei välty Erkkikään.

Nynnyilyn onkin sitten epätasapainottamassa känkkäränkkämasennus. Känkkäränkkään kuuluvat nynnyilyn tasapaksusta maailmasta putoaminen täysin puskan takaa pöllähtäviin vihanpuuskiin, johon liittyy voimakas ahdistus ja ajatus "vittu millään mitään väliä oo". Yleensä saavat alkunsa pienistä ja vähäpätöisistä, mutta yhä vittumaisista asioista kuten tänään siitä, että olisin halunnut syödä meksikolaisessa ravintolassa, mutta Höpö sanoi, että pitää mennä pizzalle, koska auto oli korjaamolla pari tuntia. Kaikki sovittelunhaluni, ainainen joustavuuteni ja jatkuva pelkoni itsehillinnän menettämisestä ilmeisesti saivat viimeisen naulan arkkuunsa, koska aloitin tahtomattani omissa mittasuhteissani massiivisen pitkän mykkäkoulu-, kiukuttelu- ja tiuskimiskohtauksen. Minä, joka ei koskaan harrasta noita monien parisuhteiden lapsellisuuksia ja nolouksia, vaan pidän kaiken sisälläni. Päässäni vallitsi ääretön vitutus kaikkea ahdistusta kohtaan ja sitähän ei elämästäni puutu. En ollut silloin masentunut ja voimaton, vaan olin masentunut ja vihainen. Olin vihainen ainaiselle pahalle ololleni, olin vihainen rumuuden tunteelleni, olin vihainen nössöydelleni, olin vihainen syntymälleni ja olin vihainen siitä, että Höpö oli niin ymmärtäväinen, pyysi anteeksi ilman syytä ja sanoi rakastavansa minua. Olin vihainen, että joku rakastaa minua. Enhän minä ansaitse sellaista. Olisin halunnut selkkää kiukkuani lopettaa kaiken ja heittäytyä alas sillalta.

Höpö oli aika pihalla ja niin olin tavallaan minäkin. Tiuskin Höpölle ja oikeastaan itsellenikin, että olin vain väsynyt flunssasta ja paskaduunista. Oikeasti olin vittuuntunut vihanpuuskastanikin, sillä tiedän, että känkkäränkässä on se ikävä puoli, että vaikka se onkin hyvä keino päästää ulos kontrollihöyryjä, seuraa siitä nynnyilyn väistämättä palatessa kauheat omatunnontuskat ja morkkis siitä, että käyttäytyi rakkaitaan kohtaan niin epätäydellisesti. Tämä kerta ei ollut poikkeus ja kymmenet kerrat Höpöltä kysyttyänikin "oonhan susta vielä ihana, vaikka olinkin tänään niin vaikee?" pelkään yhä, etten pian enää kelpaakaan, koska nyt Höpö on (jälleen kerran) nähnyt, etten ole täydellinen. Kaiken lisäksi pelkään nyt sitäkin, että menetän itsehillintäni töissä, jossa haaveilen useammin kuin kerran minuutissa dippaavani jonkun rasittavan pikku paskiaisen pään rasva-altaaseen. Ehkä masennus on alkanut viimein tuhota aivojani kunnolla ja kohta minusta tulee samanlainen väkivaltainen huutaja kuin isästäni.

Ex-F(r)iend

Se paras ystäväni tai ex-paras ystäväni yllätti minut tässä viikko sitten. Nokkelimmat pokkelimmat saattavat muistaa hänet henkilönä, joka teki minulle toistuvia ohareita ja viimeisimmän hartaasti odottamaltani ulkomaanmatkalta, jonka jälkeen en ole hänelle puhunut tai hän minulle pariin kuukauteen. Se on hänen tapansa, ei koskaan pyytele anteeksi, eikä ennen viimeistä temppua tämän ahdistuneen kamelin selkä ole katkennut, vaikka kuorma onkin joka kerta kaksinkertaistunut. Nyt hän oli kirjoittanut minulle viestin, jossa myöntää möhlineensä ja kysyy voinko antaa hänelle anteeksi. Täytyy myöntää, että ilahduin siitä viestistä ja täytyy myöntää sekin, että olin toivonut sellaista viestiä.

 Vaikka tiedän, ettei paskamaista kohtelua tarvitse sietää edes hyviltä ystäviltä, onnistun silti aina tuntemaan jonkinlaista syyllisyyttä. Aivan kuin olisin vain kauhea ylireagoiva ämmä, mikä joskus olenkin, mutta en nyt. Tai koskaan muulloinkaan, kun olen pahoittanut mieleni näin verisesti. Silti alkaa aina jossain vaiheessa miettiä, mitä olisi voinut tehdä toisin estääkseen tapahtuman aivan kuin koko juttu olisi tapahtunut omaa sietämättömyyttäni. Kuin olisin niin järkky ihminen, ettei mikään ihme, jos muut haluavat kohdella huonosti ja tulen vain ansaitsemaan sen. Siksi se viesti olikin helpotus, sillä se vahvisti sitä pientä sisäistä tunnettani siitä, etten ansaitse huonoa kohtelua ja että minullakin on ihmisarvo. Muut sekoilevat, ovat itsekkäitä ja kohtelevat lähimmäisiään (=minua) huonosti, mutta se ei ole minun syyni. Jotkut ihmiset vain tekevät sitä.

Harmi vain, että lepyn liian helposti. Vaikka tiedänkin, ettei mistään tule enää mitään, annan silti uuden mahdollisuuden. Noh, enpä ainakaan alennu vastaamaan ihmisten itsekeskeiseen ja lapselliseen käytökseen. Vaikka mieli tekisi.
Oikeastaan olin pienesti ylpeä siitä naisesta, kun pystyi viimeinkin myöntämään kypsästi ja oma-aloitteisesti tehneensä väärin ilman mitään välttelyjä tai vähättelyjä. Oli kuitenkin edelleen se kutina perseessä, että tämän henkilön suhteen joutuu vielä pettymään lisää. Välillä on tuntunut, että jos minulla olisi muita ystäviä, en häneen enää aikaani tuhlaisi ollenkaan. Mutta kun minulla ei ole.

Mietin muutaman päivän, vastatako mitään siihen viesteen, mutta päädyinkin sitten odotetusti stressaamaan koko asiasta ja vastaamaan tylyyn, mutta mahdollisimman kohteliaaseen sävyyn, mikä oli yllättävän vaikeaa varsinkin, kun en hänelle ainakaan toistaiseksi pysty anteeksi antamaan. Yllätyinpä taas, kun ystäväni vastasikin ennätyksellisesti samantien pitkän viestin, jossa vuodatti, miten huonosti hänellä menee ja miten olisi niin mukava tavata pitkästä aikaa. Koska olen tällainen vitun hölmö, joka kuvittelee edelleen, että muut välittävät, jos vain olen yliempaattinen, kuuntelen ja lässytän lohdutuksia jokaisella kusipäälle, jota maa päällään kantaa, vastasin ylitsepursuavan ymmärtäväisen ja kannustavan viestin. Saamatta mitään takaisin. Jep, "ystäväni" otti yhteyttä ilmeisesti vain siksi, että oli taas riidellyt Kusipäämiehensä kanssa tai jotain vastaavaa. Silloin, kun tarvitaan lohduttajaa, minut taas yhtäkkiä muistetaankin. Vituttaa, että menin taas tapani mukaan siihen perinteiseen, vaikka minunhan piti olla tästä lähin kohteliaan tyly. Sitä luvattua tapaamista on varmaan turha tälläkään kertaa odottaa ennen kuin naikkonen taas uuden kriisin myötä ottaa yhteyttä jonkin ajan kuluttua. Kylläpä jotkut kehtaa.