Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

En ole päivittänyt, koska...

1. Yhdessäasuminen on vaikeuttanut bloggausta. Haluaisin kirjoittaa, mutten toisen katsellessa, sillä yritän vielä toistaiseksi pitää tämän blogini jotakuinkin salassa lähipiiriltä. Toisaalta haluaisin kertoa, mutta olen melko varma, ettei hän kuitenkaan pidemmän päälle voisi vastustaa kiusausta olla etsimättä blogiani (minä en ainakaan voisi).

2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.

3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.

Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.

Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.

Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.

Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.

Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.