Opamox

Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.

Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.

Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.

Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.

Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua

En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.

"Vähän sä näät kummii unia"

Pitäisi varmaan aloittaa aivan oma blogi unilleni.

Enää en ole nähnyt varsinaisia painajaisia, mutta sellaisia lievästi ahdistavia unia kylläkin. Yksi yö näin unta, että jouduin matkustamaan muutaman entisen kaverini kanssa junaraiteita pitkin huterilla kärryillä samalla kun valtavat junat ohittivat viereisiltä laiteilta. Pelkäsin kauheasti putoavani ja onnistuinkin sitten mokaamaan niin, että kärry petti. Tipuin raiteille jääden kahden junan väliin puristuksiin. Siinä liiskaannuin kuunnellen sisäelimieni poksahtelua ja luitteni rutinaa. En kuitenkaan tuntenut kipua.

Yksi uni, jota näin pitkään yöstä toiseen oli aika huvittava, mutta silti jotenkin ahdistavampi kuin edellinen. Unessa olin aina matkalla lapsuudenkodistani Mäkkäriin ostamaan juustohampurilaisen ja suklaasundaen. Joskus unessa menin väärään bussiin, joskus tie vain jatkui loputtomiin ja joskus kassalle oli vain kauheat jonot. Kerran tai pari pääsin aloittamaan jopa kotimatkan, mutta tie olikin muuttunut äärettömäksi ja tunsin ahdistusta siitä, "etten pääse koskaan syömään suklaasundaeta". Enkä edes erityisemmin välitä niistä Mäkin jäätelöistä. Tällaisiako unia mäkkiläskit näkevät?

Nyt olen nähnyt toistuvasti unta, jossa olen lahossa vanhassa kartanossa. Kerran löysin sieltä jonkinlaisen "salaisen" huoneen, jossa oli paljon vanhoja tavaroita. Aloin penkoa niitä kunnes löysin kuvan 1800-luvulla eläneestä naisesta, jolla oli tismalleen samanlaiset kasvot kuin minulla. Silti nainen näytti mielestäni kauniilta ja hänellä oli erikoinen nimi, jota en herättyäni enää muistanut. Viime öinä olen ollut taas tuolla kartanossa, mutta siellä on ollut muitakin - vieraita ihmisiä. Jotkut heistä ovat rauhallisia, mutta toiset taas jotenkin epämuodostuneita ja uhkaavia. Minulla on mukanani revolveri, johon tartun pelottavien ihmisten lähestyessä. En kuitenkaan osaa ladata asetta, enkä siten voi ampuakaan. En tiedä, mitä tapahtuu sitten. Ehkä ne epämuodostuneet tappavat minut.

Tähän yöhön valmistauduin kuitenkin katsomalla netistä, miten revolveri ladataan. Jokohan ne hirviöt saisi ammuttua.

Voi psykologit

Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:

Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.

Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....

Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*

Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.

Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.

Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?

Hammasharja

Lauantai-ilta yksin kotona. Onneksi on kissat, Tulen ja jään laulu -kirjasarja ja Trainspotting netflixissä. Mies meni ärsyttäville kavereilleen, mutta sen piti viipyä vain hetki. En mennyt mukaan, koska minulle ei koskaan sosialisoida siellä, enkä kyllä sitä vain haluaisikaan. Paitsi ihan vähän. Äidinkin piti soittaa, mutta taisi unohtua, kun menivät teatteriin. Jopa rutikuivilla vanhemmillani on jotain menoa lauantaina.
Vituttaa, kun se all by myself soi nykyään jossain hammasharjamainoksessa, sillä se siirappinen biisi saa minut häpeäkseni aina itkemään. Muilla on kivaa muualla ja minä itken kotona yksinäiselle hammasharjalle telkkarissa. Minä olen se yksinäinen hammasharja.
Onpas nyt kornia. Onneksi pää on jo sen verran pehmennyt ketipinorilla ja siiderillä, että voin mennä nukkumaan.