Pitkästä aikaa

Hei kaikille. Se olen minä. "Ginger".

Ainakin neljä vuotta on tainnut vierähtää edellisestä blogitekstistä. Rehellisesti sanottuna en ole neljän vuoden aikana tätä koko blogia miettinyt kuin vain hyvin harvoin. Tänään syttyi kuitenkin valo: Olisi mukava aloittaa englanninkielinen blogi yhteiskunnallisista asioista, ihan niin kuin vain omaksi iloksi. Kirjauduin bloggeriin ja kappas. Tämä vanha blogi pomppasi silmille. Punastelin hieman itsekseni ja ajattelin samantien poistaa koko mokoman, mutta sitten luin kirjoituksiani vuosien takaa. Jotkut olivat noloja, toiset yllättivät minut syvyydellään ja toiset saivat minut nauramaan.

En tiedä, käykö tällä sivulla enää koskaan kukaan ja jos ei niin se on ihan fine. Olen kuitenkin monesti itse törmännyt mielenterveyttä käsitteleviin blogeihin, jotka selittämättömästi hiipuvat tai kirjoittaja lopettaa blogin kuin seinään. Silloin herää huoli. Parantuiko kirjoittaja koskaan? Mitä hänelle nyt kuuluu? Mitä jos hän on kuollut? Siksi päätinkin olla poistamatta blogia ja kirjoittaa sen sijaan tämän viimeisen merkinnän. Olit sitten vanha lukija tai uusi, joka törmää tähän blogiin sosiaalisten tilanteiden pelon ja masennuksen kalvamasta nuoresta naisesta, haluan kertoa sinulle puuta koputtaen ja henkeä syvään vetäen: Minä en ole enää onneton.

Viimeisen merkinnän aikoihin olin juuri aloittanut yliopiston. Tapasin uudessa kaupungissa menneisyydestäni ihmisen, jonka kautta lähennyin uudestaan erään toisenkin vanhan ystävän kanssa. Heidät olin kummatkin tuntenut viimeksi neljätoistavuotiaana, juuri ennen kuin sairastuin ja katkaisin välini ahdistuksissani kaikkiin vanhoihin kavereihini. Nämä uudet vanhat kaverini antoivat minulle rohkeutta erota silloisesta poikaystävästäni, joka rakasti minua ja jota myös minä rakastin, mutta jo vuosia olin tiennyt, ettemme sopineet yhteet ja suhde hänen kanssaan vain ruokki sairauttani. Tämä päätös osoittautui oikeaksi.

Nämä vuodet olen ollut edelleen psykiatrisen avun piirissä, mutta Sertralinin lisäksi minulla ei ole enää muuta lääkitystä. Tästäkin olen pitkälti pääsemässä irti. Opiskeluni menevät hyvin ja olen löytänyt kutsumukseni. Edistymisestäni kertoo kuitenkin ennen kaikkea se, että minä, tyttö, joka telkesi itsensä aina kylppäriin bileissä, muutti vuosi sitten yksin Skotlantiin. Tällä hetkellä olen rakastunut englantilaiseen mieheen ja olemme olleet yhdessä melkein vuoden. Hän on elämäni rakkaus ja sielunkumppanini. Tiedän, kuulostaa kornilta ja neljän vuoden takainen minäni oksentaisi hieman suuhunsa, jos lukisi tämän jonkun toisen blogista. Kuitenkin, ollakseni ihan rehellinen, minusta tuntuu, että pohjimmilta hartain toiveeni on aina ollut löytää joku, jonka kanssa tuntea yhteenkuuluvuutta.

Kuitenkin valehtelisin, jos väittäisin, ettei matkaa ole enää kuljettavana. Pystyn toki puhumaan jo vieraille ihmisille, vaikka ujo ja hermostunut olenkin edelleen. Sosiaaliset suhteet tuottavat kuitenkin minulle edelleen paljon vaikeuksia. Tie on ollut pitkä ja kivinen. Siihen on mahtunut paljon konflikteja kavereideni kanssa, ulkopuolisuuden tunnetta, yksinäisyyttä ja myös sitä kuuluisaa tunnetta siitä, että mitään ei ole enää tehtävissä. Rehellisesti sanoen en ole vieläkään löytänyt ystävyyttä (jollei miestäni lasketa), jota olen aina kaivannut. Nykyään olen kuitenkin kaiken kokemani jälkeen jo varovaisen optimistinen: Ehkä jonain päivänä.

Haluankin sanoa sinulle lukija: Älä anna periksi. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivo näyttää kokonaan hiipuneen. Tiedän, miltä tuntuu olla täysin vakuuttunut omasta huonoudesta ja siitä, että mikään ei koskaan voi olla paremmin, ei vaikka kuinka yrittäisit. Mutta se ei ole totuus, vaan sairaus. Sinä olet hyvä, jos sinä yrität olla hyvä. Sinä muutut, jos yrität muuttua. Pyydä ja hae apua. Pysähdy ja mieti, mitä sinä haluat, mikä tekisi sinut onnelliseksi. Näistä sanoista huolimatta tiedän ja ymmärrän senkin, että sinua pelottaa. Siksi haluankin jakaa tähän lopuksi lainauksen eräästä kirjasarjasta, jonka tunnetumpi versio lienee eriniminen supersuosittu tv-sarja tisseistä ja lohikäärmeistä, mutta mikä silti ei mielestäni vähennä ollenkaan tämän lainauksen merkitystä tai ainakaan sen aikanaan tuomaa lohtua minulle:

"Bran mietti hetken ja kysyi:

'Voiko olla rohkea silloin, kun pelottaa?'

'Se on ainoa hetki, jolloin kukaan voi olla rohkea', hänen isänsä vastasi."

Terveisin, "Ginger", joka ei ole enää niin ginger edes hiusvärin puolesta. <3

Edelleen yksin

Menen aina luennoille hyvillä mielin, koska olen tässä parissa kuukaudessa jotenkin saanut varmuuden siitä, että olen aivan oikeassa paikassa ja tämä on se minun unelma-ala. Sosiaalisia suhteita ei silti vieläkään ole. On minulla muutama, joita moikkaan ja joille menen tarvittaessa puhumaan, mutta taas kaveriporukat ovat muodostuneet ja minä olen jäänyt niiden ulkopuolelle. En ole yhtään sen paremmin perillä, miten ne sanattomat sopimukset syntyvät siitä, että näitä henkilöitä odotetaan ruokalassa ja näiden henkilöiden kanssa mennään aina istumaan samaan pöytään.

Haluaisin myös lopettaa ketipinorin syömisen. Olen todennut, etten jaksa tehdä mitään leijuessani koko ajan sen aiheuttamassa pöhnässä. En reagoi stressiin enää ahdistumalla, vaan nukahtamalla pystyyn, mikä ei ole yhtään sen parempi. Aina kun tulee sosiaalinen tilanne ja hiki alkaa virtaa, tunnenkin oloni tosi uupuneeksi ja uniseksi. Minun pitäisi tunkea ihmisten seuraan, mutten saa tungettua enää siksi, että se ahdistaisi, vaan siksi, etten jaksa. Ihmisten moikkaaminenkin tuntuu ylivoimaisen väsyttävältä ja en jaksa olla aktiivinen edes englannin luennolla. Sitten vihaan itseäni, kun en saa tehtyä tälle yksinäisyydelle mitään.
Lisäksi ei auta yhtään vaikka menisi kuinka aikaisin nukkumaan, kun aina saa kuitenkin laittaa kellon soimaan, ettei nukkuisi ties kuinka pitkään. Jos puhelimen kello ei pelastaisi, tekisin varmaan ruususet ja nukkuisin sata vuotta. Vuokrakin menee sopivasti tililtä itsekseen, eikä prinssi minua tänne asti vaivaudu suutelemaan.

Miksei voi vain lätkäistä lappua ilmoitustaululle ja pyytää kaikkia, jotka kaipaavat kaveria ottamaan yhteyttä?

Miehen logiikka

Tänään olin yliopistolla lukemassa tenttiin, kun sitten aulaan tuli kavereineen eräs nuori mies, jossa vaan oli sitä jotakin. Siinä se höpötteli kavereineen ja en voinut olla vilkuilematta siihen suuntaan. Lopulta mies vastasi katsekontaktiin, josta innostuin sen verran, että vilkuilin yhä näkyvämmin, vedin naamani pikku hymyyn ja näpläsin bimbomaisesti hiuksiani. Alkoi siinä jo sydän väpättää, kun huomasin sen miehenkin vilkuilevan minua. Sitten se yhtäkkiä kääntyi kaverinsa puoleen ja sanoin kuuluvasti: "Jos me mennään tonne ulos metelöimään, kun alkaa tulla jo opiskelijoilta vihaisia katseita."

Jep. Elämäni muistuttaa yhä enemmän otetta Bridget Jonesin päiväkirjasta - tosin sillä erolla, että tässä versiossa Bridget on viettänyt puolet elämästään pimeässä komerossa. Olenko jo niin huono sosiaalisissa taidoissa, että pelotan ihmisiä jopa flirttailessani? Sitten katsoin yliopiston ryhmäkuvaa, jossa muistelin hymyilleeni iloisesti. Joko se kuva oli näpätty juuri sellaisella hetkellä, jolloin en hymyillyt tai sitten hymyni on niin onneton, ettei sitä kukaan muu hymyksi tunnista. Joten minulle valkeni tässä juuri, etten osaa hymyillä. Tämä on varmaan jotain sukua sille, että varon aina hymyillessä, etteivät hampaat vain näy. Näytän yrmyltä, väkinäiseltä ja pelokkaalta. Sellainenhan minä olenkin, mutten tiennyt sen näkyvän ulospäin niin selvästi. Varasin ajan oikojalle, joten kohta ainakin saan tietää, mitä näille rotan hampaille voi tehdä. Ehkä sitten oppisin hymyilemään?

Olen tosi yksinäinen, eikä edes mitään opiskelijatapahtumia ole tulossa. Poikaystäväkään ei ole suostunut tulemaan käymään ja siitä aiheesta on tapeltu jo tarpeeksi monta kertaa. Tämän elämän on muututtava. En halua olla enää yksin ja onneton. Onneksi on ensiviikolla aika psykologille ja http://www.wikihow.com/Make-Friends.

En mä osaa

Kolme päivää ja tuhat kiusallista sosiaalista tilannetta myöhemmin päätä särkee, masentaa ja olo on yksinäinen. En osaa olla luonnollinen. Kaikesta mitä sanon ja joka hymystä näkyy, miten ahdistunut oikeasti olen. Ei ihmiset semmoisesta tykkää. Ei siksi kukaan halua tutustua minuun. Selvisin hengissä viidesti yleisön edessä seisomisesta, mutta siinä se olikin. En mennyt yhteenkään tutor-ryhmäni iltatilaisuuteen, koska en uskaltanut. Enkä sitä tietenkään kehdannut sanoa, vaan valehtelin. Huomenna olisi kastajaiset, joihin en halua mennä, koska pelottaa, etten joudu kohtaamaan pelkästään ihmisiä, vaan myös kännisiä sellaisia. Toisaalta pitäisi mennä. Yrittää edes säälittävästi punkea itseään väkisin mukaan kuten tänään. Menin jopa ruokalaan syömään porukan kanssa. Otin mahdollisimman pienen annoksen, jotta syöminen muiden katsellessa olisi nopeasti ohi ja sen jälkeen istuin sanomatta mitään ties kuinka kauan, kunnes viimein kaikki olivat valmiita. Kyllä sitä jotain vähän juttelinkin, mutta muuten olin näkymätön. Jos olisin siinä syttynyt tuleen, ei kukaan olisi huomannut. Sitten minut melkein unohdettiin sinne ruokalaan ja maha murisi loppupäivän.
Kolmen vuoden tauon jälkeen oli päässyt jo unohtumaan, miten vaikea ihmisiin on tutustua, varsinkin isossa porukassa, jossa äkkiä jää ilman puheenvuoroa. On aina helppo päättää, että nyt kaikki muuttuu, mutta oikeassa tilanteessa ahdistus kohisee päässä siinä määrin, että hädin tuskin ymmärrän puhujan sanoja. Sitten kun olen sanonut 10 kertaa, että häh niin lopulta on pakko änkyttää joo. Kukaan ei pidä minusta.
Nyt on ripsarit valuneet naamalle ja päätä särkee entistä enemmän.

Joku nokkela otsikko

Anteeksi nämä viime kuukaudet, jotka olen laiminlyönyt blogiani, mutta on ollut niin järjettömästi asioita järjestettävänä. On täytynyt tapella sossun kanssa, ottaa lainaa ja etsiä kämppä. Jep, huomenna on ensimmäinen koulupäivä yliopistolla. En vieläkään ole uskoa, että minut hyväksyttiin sisään. Pelkään koko ajan, että huomenna, kun yritän punkea itseäni ovista sisään, tulee joku sanomaan, että nyt on tullut virhe ja ulos täältä. Kaipa huomenna pitää varautua siihen, että vielä aikuisenakin joutuu leikkimään jotain ahdistavia tutustumisleikkejä ja muuta soopaa. Mutta ei sillä väliä. Tuntuu, että olen valmis kestämään helposti sellaisetkin sosiaaliset painajaiset. Jännittää kyllä kuin ekaluokkalaista sellaiset melkein 15 vuotta sitten. Miten siitäkin voi olla niin kauan...

Huoh

Miksen ole kissa? Silloin kaikki juttelisivat ja lässyttäisivät, eivätkä olisi vihaisia, vaikka menisinkin vieraita pöydän alle piiloon.

-

It's hard to change the way you live. You have to want it more than anything.

Nämä pari kuukautta ovat olleet odottelua, eikä sitä pysty kuvaamaan kuin ehkä yhdellä sanalla: Tylsää. Mitä sitä nyt tylsästä kirjoittaisi. Ensi viikolla pitäisi saada tietää, mitä kesän jälkeen tapahtuu. Enää en ole ainakaan turta. Kyllä minä kestäisin pettymyksenkin. Kestäisinhän?

Lohikäärme

Ainainen inhokkijuhlani vappu tuli ja meni. Olin hieman pettynyt, kun ei taivaalta tullutkaan vettä tuutin täydeltä kuten ennustajaukko telkkarissa uumoili, mutta onneksi täällä pikkukaupungissa ei koko vappua edes huomannut. Ihanaa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään.

Olen taas nähnyt niin jänniä unia. Voi että sentään. Mahtaako koomapotilas nähdä unia? Jos kyllä niin minun töpseleitäni ei koskaan saisi vetää seinästä, vaikka millainen taakka olisin. Nytkin tekisi mieli vain nukkua ja jatkaa uniseikkailuja. Todellisuus on aina joko tylsä tai surullinen.

Pari yötä sitten näin tosin vähemmän miellyttävää unta. Siinä olin keskiaikaisessa miljöössä ja minua ajoi takaa valtava musta lohikäärme. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta silti lohikäärme oli vain minun kimpussani. Aina kun se sai minut kiinni tai löysi piilopaikkani se syöksi päälleni tulta, joka poltti niin helvetisti, että tunsin unessakin kipua. Tuli ei kuitenkaan voinut vahingoittaa minua fyysisesti, eikä siten tappanut, vaan aiheutti vain suunatonta tuskaa. Minulla oli mukanani lahonnut kirja, jonka tiesin sisältävän loitsun, jolla lohikäärmeen saisi kesytettyä. Selasin kirjaa, mutta vaikka kuinka etsin en löytänyt oikeaa loitsua, ja samalla lohikäärme jatkoi kiduttamistani, enkä siltikään kuollut. Jossain vaiheessa pääsin piiloon kivisen rakennuksen alle ja luulin jo päässeeni pakoon, kunnes lohikäärme ottikin leveänaamaisen mustahiuksisen naisen muodon ja ryömi piilopaikkani edustalle ilkkumaan, etten koskaan selviäisi. Jossakin tässä kohtaa heräsin.

En usko enneuniin tai muutenkaan unien kertovan tulevasta, mutta siihen uskon, että ne symbolisesti heijastavat alitajuntamme tapahtumia. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisi, itse uskon, että lohikäärme unessani oli masennus. Mutta mikähän mahtaa olla se loitsu, jolla sen saisi kesytettyä?

Turha ovimatto

Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.

Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.

Elämäntarinani