Sosiaaliset ihmiset ovat hulluja

Onko jotkut ihmiset olemassa vain saadakseen muut tuntemaan äkkinäistä ja vastustamatonta halua hankkia murhasyyte? Kurssillani on henkilö, jonka olemassaololle ei tunnu olevan mitään rationaalista syytä, mutta ärsyttävyyden taso hipoo sellaisia lukemia, että pelkästä ajattelustakin tulee elohiiri silmään. Koko ihminen on pelkkä ammottava reikä naamassa, eikä se reikä pysy ummessa hetkeäkään. Tämä henkilö luulee, että muita kiinnostaa aivan ketusti, miten hän oppi sisällysluettelon ulkoa vain yhdellä vilkaisulla, miten hänen perheessään kaikilla on akateeminen koulutus ja kuinka ihana poikaystävä hänellä on. Tunti on tietenkin keskeytettävä joka välissä, jotta saisi rivien välistä nostettua itseään muiden yläpuolelle milloin mistäkin. Reikä naamassa on niitä ihmisiä, jotka eivät tunnu hakeutuvan muiden seuraan muista syistä kuin päteäkseen ja pilaakseen loppu porukan opiskelun. Siinä hän onnistuukin. Joka väliin kälkätykseltä ei ehditä tunnilla edetä paljon paskaakaan. Tämä ihmisryhmä on niitä helvetin äänekkäitä ja sosiaalisia, mutta tyhmiä kuin saappaat ja omalta lätinältään on vaikea keskittyä kuuntelemaan muita. Siksi tuo raivostuttava otus takertuukin koko ajan täysin epäolennaisiin ja jo läpikäytyihin asioihin, joita sitten pakottaa koko muunkin ryhmän vatvomaan minuuttikaupalla. Välissä muistaa tietenkin mainita, miten hyvä on englannissa, vaikkei tämä kohta luistanutkaan. Korkeasta älykkyysosamäärästään huolimatta reikä naamassa luulee Venäjän olevan yhä kommunistinen ja Italiassa vallitsevan Pohjois-Korean kaltainen diktatuuri. Onneksi hän kuitenkin muistaa paikata puuttuvan yleissivistyksensä huomauttamalla Rupert -nimen virheellisesti lausumisesta ("No mut sehän lausutaan Rupert ei Ropert!").

Tällaisistako ihmisistä pidetään? Opettaja näyttää ainakin pitävän. Tänäänkin totesi; "no reikä naamassa sulla on varmaan mielipide, kun oot niin rohkea". Rohkea? Millä tavoin? Mistä lähtien raivostuttava kusipäisyys on ollut rohkeutta? Minä olen rohkea joka päivä, kun astun ulos ulko-ovestani, avaan suuni tunnilla silloin, kun sitä vaaditaan ja sosialisoin muiden kanssa, vaikka se saakin aivot leipomaan pannaria. Eipä siitä kyllä koskaan kehuja satele. Päinvastoin, aina olen silti liian ujo, hiljainen ja hermostunut. Aina kouluaikoinakin pamahti kokeen arvosteluun punakynällä lause; "Enemmän tuntiaktiivisuutta!", häiritsemään ikävästi siihen numeron viereen. Kuin edes se ysi tai kymppi ei olisi ollut tarpeeksi hyvä. Enpä tainut itsekään olla koskaan tarpeeksi hyvä niille muottiin tunkijoille.

Aktiivisuudesta kehuja saivat ihmiset, jotka mölysivät luokassa kuuntelematta juuri koskaan mitään, mutta jotka uskalsivat huudella vastauksia silloin, kun jotain tiesivät. Usein he häiritsivät opiskelua monin tavoin, mutta mitä siitä, hehän olivat vain aktiivisia. Samoin oltuaan yhden tunnin viisi minuuttia hiljaa saivat he heti papukaijamerkkejä ja paapomista. Kun minä sen sijaan uskaltauduin viittaamaan pari kertaa, punakynä jatkoi samaa raapustustaan. Koulu koki voivansa sakottaa lapsia ujoudesta, erotteli oppilaat aktiivisiin ja passiivisiin ja kohteli "passiivisia" kuin tunnilla kuolaavia aivokuolleita, joita ei kiinnostanut mikään, vaikka koemenestys ja tehdyt läksyt muuta kertoivatkin. Kiinnostus ja kuunteleminen eivät olleet tarpeeksi, jollei ollut sosiaalinen. Piti mölytä tyhjästä ja esittää, että ryhmätyöt oikeiden kuolaavien aivokuolleiden kanssa olivat mukavia. Vielä lukiossakin muistan yhden opettajan kieltäytyneen antamasta minulle kymppiä, joka minulle koenumeron perusteella olisi kuulunut, koska en ollut tarpeeksi tuntiaktiivinen. En siis vaikka aine oli niin suosikkini, että olin joka tunti paikalla ja sain pelkkiä kiitettäviä ja erinomaisia.

Kaipa ujous on joku synonyymi persoonattomuudelle, eivät sellaiset ihmiset ainakaan älykkäitä voi olla. Turha edes kysyä, jos heillä olisikin jokin mielipide johonkin. Pikemminkin he ovat lahjattomia ulkoaopettelijoita, jotka vievät mahdollisuuksia äänekkäämmiltä ja persoonallisemmilta lapsiressukoilta, jotka nyt vain sattuvat olemaan väärinymmärrettyjä.

Se tunne, kun...

...joku tulee tutustumaan sinuun ja tunnet miten yhtäkkiä olet märkä hiestä, sydän lyö ylikierroksilla ja mikään muu ajatus ei kulje paitsi "voivittuvoivittuperkeleampukaajokumutnytäkkiä". Puhutaan asioista, joihin pitäisi osata reagoida muullakin kuin änkytyksellä ja okeilla, mutta et keksi mitään sanottavaa. Päädyt hymyilemaan typerästi joka vastaukseen stressaten samalla haisetko tai onko ruokaa jäänyt hampaan koloon. Kyllä sitä haluaisi olla ystävällinen. Näyttää, että tavallaan sitä arvostaa, kun joku huomaa sinutkin, vaikka yritätkin sulautua seinään aina, kun joku avaa suunsa lähelläsi. Alat harkita pitäisikö kuluttaa päivästä selviämiseen tarvitsemasi energia ollaksesi mukava tälle ihmiselle. Voisi pakottaa itsensä vastaamaan jopa neljän sanan lauseilla jatkaen tätä helvetinmoista kidutusta peläten samalla, että ne väkinäiset sanat saavat sinut näyttämään vielä enemmän vajakilta. Toisaalta voi olla ylittämättä itseään, jotta se ahdistus päättyisi mahdollisimman pian. Antaa ajatusten pysyä tukossa, antaa itsestään vasten tahtoaan helvetin tympeä ja lyhytsanainen kuva. Ja niin yksipuolisen keskustelun toinen osapuoli alkaa vaivautua sinusta, ei keksi enää mitään sanottavaa ja pitää itseään typeränä ja sinua koppavana tai hulluna. Viimein hän kääntyy pois ja hoet mantraa, jottei hän enää ikinä kääntyisi puhumaan sinulle. Olet helpottunut. Hetken kuluttua hän virittää keskustelun jonkun toisen kanssa, jonkun joka osaa puhua. Kohta olet varma, että pian he nauravat yhdessä, millainen kummajainen sinä olet. Ahdistus vaihtuu itseinhoon.

Voi kumpa sä jättäisit mut niin mä voisin tappaa itteni

Ajattelin, että tekisi mieli kirjoittaa tänne, muttei ole mitään kirjoitettavaa. Sitten samantien jo olikin. Kauhea paniikkikohtaus nimittäin. Pitäisi varoa, mitä toivoo. Joskus pelkkä kadonnut lappunen on tarpeeksi saadakseen aikaan sen, että kaikki stressi ja pelko räjähtää pitkin seiniä.

En edes osaa pukea sanoiksi tuntemuksiani tällä hetkellä, mutta paskat ovat. Ajatus ei yhtään kulje kuin päässä olisi jokin putki tukossa. Edes yksinkertaiset lätinät eivät millään meinaa tulla ulos sieltä. Ehkä olen lukenut ja stressannut liikaa. Miksi sitten koko ajan tuntuu, että olen lukenut ja stressannut ihan liian vähän? Jokainen hetki, kun olen lukematta ja viivästyn aikataulusta (mikä vahvasti johtuu siitä, että olen stressistä liian uupunut) tuntuu synniltä ja omatunto kälättää koko ajan korvaan. Tänäänkin oli tarkoitus lukea, mutta kiitos postin, liian lyhyen varoitusajan ja sen stressin, päätin suoda itselleni vapaapäivän. Kyllä mulla oikeasti olisi tää yksi päivä varaa joustaa, mutta enköhän kaiva kohta kirjan esille ihan vain rankaisumielessä.

Kaikki elämässäni on tällä hetkellä kyseenalaista. Onko tämä varmasti, mitä haluan. Onko tämä kaiken arvoista. Onko tämä minulle edes mahdollista. Valitsinko taas väärin. Mitä jos hukkaan vain aikaani. Mitä jos menetän sen ja sen. Mitä jos menetän hänet. Mitä jos joudun katumaan. Mitä jos minusta ei tule mitään, koskaan. Mitä jos joudun myöntämään itselleni sen. Mitä jos tapan itseni. Ahdistuneella porskuttamisella, jota myös elämäkseni kutsutaan, ei ole suuntaa, eikä tarkoitusta, ei mitään varmuutta. Ahdistaa ja pelottaa.

Itkeminen aurinkolasit silmillä on niin klisee. Mietin, etten voi edes kuvitella itseäni mihinkään muuhun kuin tämänhetkiseen elämään. Kotoonta poistumisen pelkäämiseen, saksilla leikkimiseen ja itsevihaan. Miksi mikään ikinä muuttuisi, kun olen tähänkin mennessä aina palannut lähtöruutuun. En jaksa uskoa onnistuvani, mutta kun en usko pelkään, etten siksi onnistu. Välillä tuntuu, että olisi helpompaa raivata ne harvat esteet tieltään, jotka estävät itsemurhan, kuin raivata ne monet, jotka estävät paremman elämän. Olen liian heikko jaksaakseni siirtää niitä. Ajattelen usein, etten ansaitse Höpöä. Kun mietin asiaa järjellä, en löydä yhtäkään hyvää syytä, miksen ansaitsisi. Se ajatus on kuitenkin syvällä ja vaikea kaivaa kokonaan pois. En ansaitse mitään, vaikkei kukaan tiedäkään miksi.

14 kesäinen minä

7.1

Sanoin äsken äidille etten haluaisi käydä yläastetta vielä puoltoista vuotta, koska minulla ei ole kavereita. Äiti alkoi huutamaan etten saa jättää koulua kesken. Se ei tietenkään tajunnut että yritin kertoa kuinka kauheaa minulla on koulussa ja kuinka yksinäinen olen. Sitäpaitsi enhän minä edes voisi jättää yläastetta kesken vaikka haluaisin. Sanoin ettei minulla todellakaan ole kavereita. Äidin vastaus siihen oli "No sitten hankit kavereita". 

Kukaan ei pidä minusta. Kaikki katsovat halveksuen ujoa olemustani. Kukaan ei vain halua olla kanssani. Ei minua voi käskeä hankkimaan kavereita. Olen oppinut että vain minä voin ymmärtää itseäni.

12.2

Miksi yhtäkkiä sattuu näin paljon ihmisten inho minua kohtaan. Ehkä kaikki patoutunut tuska tulee yhdellä kertaa odottamatta niinkuin nytten.

Koulussa on nykyään paljon vittumaisempaa kuin vuosi sitten. Joka päivä koulussa minua satutetaan henkisesti yhä uudestaan ja noita joiden inho, joka on syntynyt minulle tuntemattomasta syystä, on niin monenlaisia ja joka paikassa, että välillä kliseisesti tunnen koko maailman vihaavan minua.

Ei enää yhtään hymyä taikka kaunista sanaa ja olen yhä eristäytynyt ja aivan yksin juuttuneena samaan paikkaan. En ole vieläkään onnistunut saamaan yhtä ainuttakaan kaveria ja en voi enää edes kuvitella itseäni jonkun muun kuin angstisen mieleni kanssa.

Tänään minua sattui niin paljon ihmisten ilkeys ja inho minua kohtaan. Meinasin purskahtaa itkuun. Olisin pystynyt siihen. Olisin halunnut vain itkeä ja tuntea sen jälkeen helpotusta, mutten voinut koska olin koulussa ja siellä en voisi ikinä itkeä.

Odotin vain, että pääsisin kotiin ja itkemään itseni uuvuksiin, mutta kotona en tietenkään pystynyt enää itkemään, vaikka minuun sattui vielä enemmän. Haluaisin taas vain pystyä itkemään. Nytkin tuntuu siltä, että voisin itkeä, niin paljon sattuu, mutta kyyneleitä ei tule vaikka kuinka haluaisin. Henkinen itkeminen sattuu kaikista eniten.

Crybaby

Heräsin jo yhdeksältä aamulla itkemään nähtyäni jotain sekavia ahdistavia unia koko yön puolivalveilla. Piti kai käyttää tämä aika lukemiseen, mutta mites luet, kun silmät on poraamisesta niin sameat, että hyvä, kun näkee miten päin se kirja on kädessä. Kävin myös kaivelemassa keittiönlaatikoita pitkästä aikaa. En tiedä auttoiko yhtään. Hetkeksi taisi tulla parempi olo, mutta nyt taas itken. Olo on todella sairas. Kuin olisi jokin karsea räkätauti tulossa, mutta ilman mitään räkätaudin oireita. Tämäkin päivä on siis mennyt pilalle masennuksen takia, mutta myös siksi, että olen muistellut paljon peruskouluaikojani. Ihmetyttää, miten paljon paskaa ja surkeita sattumia lyhyeen ajanjaksoon voikaan mahtua. Nyt on ne taas vieläpä ihan tuoreina mielessä. Mua on aina kuvottanut, miten ne tietyt ihmiset tekivät kaikkensa tuhotakseen mielenterveyteni, mutta itse porskuttavat kukin missäkin vailla huolen häivää. Se taitaa olla pääsyy siihen, miksen usko karmaan. Tuntuu nimittäin siltä, että ainoa ketä elämä on rankaissut kaikesta on minä. Lähinnä se on rankaissut minua heikkoudestani ja siitä, että olen aina ollut hyvin huonolla tavalla erilainen.

Lähettelin mailia kurssiopettajani kanssa, joka vaikutti minusta hyvin lannistavalta. Kuin mutsini olisi seisonut siellä luokan edessä. Maikka vastasi pahoitellen ja että semmoinen negatio yleensä toimii käänteisesti niin, että porukka alkaa näkemään enemmän vaivaa, kun tietää lopputuloksen olevan lähes saavuttamattomissa. Nyt turpa kii oikeesti. Saako joku muka lisäpontta yrittämiselle siitä, että luetellaan kaikki todennäköisyydet, millä hän ei onnistu, ja missä kymmenissä asioissa hän voi mokata, eikä mitään siitä, miten hän voikin ylittää itsensä ja onnistua. Enpä kyllä tosin normi-ihmisten järjenjuoksua ole koskaan täysin ymmärtänyt, joten ehkä vastaus onkin kyllä. Mutta minun kohdallani löpinä oli kuin suoraan äitini rikkimenneeltä levyltä. Tekisi mieli pamauttaa tuota naista sähköpostilla siitä, miten aloin itkemään heti, kun pääsin kotiin, enkä löydä nyt mistään enää motivaatiota toteuttaa unelmiani (jotka tähän mennessä ovat olleet ainoa syy siihen, miksi vielä hengitän) kun maailmankaikkeudella kaikkien numeroiden mukaan on selvästi jotain sitä vastaan. Vielä toissapäivänä mulla oli niin hyvä vaihde päällä, mutta ei vittu sitten. Tosin en jaksa alkaa avautua tuollaisille aivopieruja päästeleville ventovieraille, kun kokemuksesta voin sanoa, etteivät ne ymmärrä, vaan korkeintaan loukkaantuvat, ja riskinä on sekin, että helvetti repeää luokkahuoneessa.

Kylläpä itseään voikin inhota paljon.

Fear and self-loathing

Kuka on tuo mies? Miksi se haluaa suunnitella yhteistä elämää kanssani? Minun kanssani. Se meni kihloihin, nyt se haluaa yhteisen kämpän, kaksi kissaa, myöhemmin naimisiin ja vauvoja. Miksi joku haluaisi siirtää surkeita geenejäni eteenpäin, kun minäkään en sitä toivoisi? En edes pidä lapsista ja olisin varmaan huono äiti, mutta se sanoo, että olisin erinomainen äiti. Miksi kukaan alunperinkään haluaisi jakaa elämänsä kanssani? Se menee yli ymmärrykseni. Tuntuu epätodelliselta. Kuin kaikki olisikin pelkkä haave, jota toisinaan unelmoin. Miksi kukaan oikeasti rakastaisi tai haluaisi minua? Minähän olen ruma ja kaikin puolin epämiellyttävä otus rotanhampaineni ja isoine nenineni, kuten koulukaverit sanoivat. Minähän olen tyhmä, epäonnistuja ja siitä elämä rankaisee minua, kuten isä sanoi. Minähän olen heikko, haavoittuva kuin saippuakupla, jonka ihmiset silkkaa ilkeyttään haluavat puhkaista, jos alan koskaan elämään, kuten äiti sanoi. Minähän en ole millään tarpeeksi hyvä, kuten entiset sanoivat. Minähän en ole edes ystävilleni ollut koskaan arvokas. Mutta se miettii tapettien väriä ja haluaa kanssani ison telkkarin. Se pitää sylissä, kun itken öisin siksi, että vihaan itseäni. Miksi? Täytyy hyödyttää sitä jotenkin, vaikken vielä tiedäkään miten, sanoo masi.

Elämässäni kaikki on aina mennyt järjestelmällisesti pieleen. Ehkä siksikin, että saatan hakea tarkoituksella epätoivoisia tilanteita, sellaisia, jotka saavat minut vihaamaan itseäni ymmärtämättä itsekään kunnolla miksi. Yksi asia minulla kuitenkin on. Masi kutsuisi sitä esteeksi, nimittäin esteeksi itsensä tappamiselle ja toisinaan myös harmittelee sitä siksi. Mutta se on myös parasta, mitä minulla on koskaan ollut, enkä pysty uskomaan sen kestävän, koska ajattelen, etten ansaitse tai voi olla elämässäni koskaan onnellinen. Mutta minä haluan olla onnellinen ja jossain mielessäni on vielä vähän uskoa siihen, että vielä olisinkin. En tosin tiedä, kuinka kauan. Viime aikoina on ollut taantumista siihen, mitä oli niinkin kauan kuin seitsemän vuotta sitten.

En näe, että minulla olisi juuri minkäänlaista tulevaisuutta ja olen toisaalta jo hyväksynyt sen. Suunnitelmakin on jo lähtöä varten tehty. Se mikä estää on mies ja sietämätön laiskuus ja saamattomuus. Ennen itsensä tappamista pitäisi varmaan siivota, hävittää kaikki liian nolo aineisto sukulaisten post-mortemisti nuuskivien nenien alta, laatia jäähyväiskirje, päättää jätetäänkö päiväkirjat luettaviksi vai ei ja keksiä, miten hankkia välineet, joilla päästää ilmat pihalle tästä kehosta. Mä en nyt vain jaksaisi, ei huvita. Huvittaa vain kuolla, ei tehdä mitään rationaalista ajattelua vaativia järjestelyitä sen eteen. Enpä siis taidakaan kuolla ihan lähiaikoina. Siihen ei sitä paitsi löydy tilaa aikataulusta. Mitä hyötyä lukemisestakaan on, kun en enää tippaakaan usko opiskelemaan pääseväni, koskaan. En ole tarpeeksi hyvä, olen tyhmä ja epäonnistuja. Ainoa tosin, joka koskaan on uskonut minun onnistuvan on se sama. Se sanoo, että kyllä sä pääset söppänä. Ja teeskentelen, että uskon, kuten aina. Enhän osaa valehdella itselleni, jollei se satuta minua. Olen kiitollinen, mutten vain pysty uskomaan, vaikka yrittäisin. Se ei iskostu päähäni samalla tavalla kuin epäusko.

Voi olla muuten, että nolottaa huomenna, jos onkin jäänyt jotain kirjoitusvirheitä, vaikka parhaani mukaan niitä tässä olenkin korjaillut. Olen nimittäin hieman huppelissa. Itseinho hiljeni jo yhden (ison) lasillisen valkkaria jälkeen, vaikka nyt hävettääkin, kun jupottelen yksin kotona taas. Mun pelko on, että päädyn vielä kortistoon niiden kymmenientuhansien masennuksen takia syrjäytyneiden nuorten listan jatkeeksi. Se kyllä tässä näyttäisi olevan pikku hiljaa edessä. Tai sitten minusta tulee ihan perinteinen kassialma. Alkoholillahan tätä on hyvä hoitaa, kun se ei sentään sano "en mä sua osaa auttaa", kuten lekuri.