Toinen murrosikä

Olen tullut siihen lopputulokseen, että minusta tuntuu aivan samalta nyt kuin 15-vuotiaana. Silloin ei tosin tuntunut hääviltä. Podin identiteettikriisiä, olin ulkopuolinen, en tiennyt, mitä halusin, enkä sitäkään, mitä kaikkea vielä ehtisi tapahtumaan. Olin jatkuvasti ahdistunut ja masentunut. Halusin kuolla. Olin myös hyvin lähellä munata kaiken masennuksissani, sillä en päässyt lukioon, johon luulin haluavani, ja sitten meinasinkin olla menemättä mihinkään kouluun, ja sen jälkeen olin vielä lähellä jäädä loukkuun uuteen koulukiusaamishelvettiin. Tuntuu, että munaus, jonka olin vähällä tehdä silloin on nyt päässyt tapahtumaan. Tosin tämä on aivan eri asia kuin lukion valinta. Silti tulee ajatelleeksi, että vaikka kaikki silloin kerran järjestyikin, olen nyt onnistunut paskomaan asiani samaan pisteeseen uudestaan.

Déjà vu -kokemuksen herättää myös se, että nykyinen duunipaikkani tuo välillä huomattavasti mieleen yläasteen. Jaksan yllättyä, miten nelikymppiset naiset vielä naureskelevat sanojen "tussu" ja "tussi" samankaltaisuudelle ja miten jotkut tahot haluaisivat pystyä tunkemaan kaikki samaan muottiin. Kaiken lisäksi koko duunipaikassa on lisäkseni vain yksi, joka ei tupakoi. Minulla ei mitään tupakoivia ihmisiä vastaan ole, mutta röökipaikka tuo mieleen yläasteen ulkovaraston, jonka taakse teinit hipsivät mahdollisimman huomiotaherättävästi vetämään poskisauhuja. Puljussa on nimittäin aivan samanlainen ryhmäpaine tupakointiin. Monet ovat aloittaneet tupakoinnin uudestaan lapsen synnyttyä, kun heti ovat vain pystyneet. Vakioihmetyksenaiheet päivän kuluessa ovatkin: "Ai, etsä polta?" ja "Miten et tiiä, et tää on röökimerkki?". Kun tähän laskee vielä sen, että suurinosa työkavereista on punkenut kakaran tähän maailmaan ennen 25 vuoden ikää, tunnen oloni koko ajan varsin ulkopuoliseksi.

Aika kujalla tässä ollaan. Voi kun olisi nyt se joku kirjojen viisaas ihminen tässä seurana, tai edes jokin tylsä korkeampi voima, joka voisi kertoa minulle, mitä tällä elämällä oikein pitäisi tehdä. Tavallaan tiedän, etten voi pyytää paljon, toivoessani samanlaisia asioita itselläni kuin lähes jokaisella kaduntallaajalla on (ja ne perkeleet eivät edes ymmärrä olla kiitollisia), mutta silti minulla ne ovat alkaneet tuntua samalta kuin pyytäisi kuuta taivaalta. Ja minulla on huono omatunto, että tämä maan matoinen ylipäätään edes jotain kehtaa pyytää.

Jotain muutosta on kuitenkin vuosien varrella tapahtunut. Vaikka alussa sosialisointi olikin taas karmeinta ikinä, näin parin kuukauden vierähdettyä olen löytänyt itsestäni taas sen pienen sosiaalisen minäni, joka lukioaikoina heräsi. Luulin sen jo menehtyneen masin ikeen alla, mutta totta se on - minä pystyn pyytämään neuvoja, käsittelemään kusipäitä ja jopa pitämään yllä sitä iänikuisen paskamaista small talkia. Se kettumainen työkaveri on toki edelleen kuittaillut ujoudesta, mutta minkäs sille mahtaa, kun kyseinen henkilö on selvästi päättänyt, että minä en ole sosiaalinen edes sosiaalinen ollessani. Jokin muukin on luikkinut mieleni sopukoista. Pohdin sen aiheuttamia tuntemuksi tällä viikolla. Yhtäkkiä asiat, joihin olen pitkään myöntynyt, ovat alkaneet näyttää alistavilta ja herättäneet minussa ärtymystä. Nyt taisin tajuta, mikä on muuttunut - itsekunnioitukseni on palannut.

P.S. Olen lisännyt oikeaan palkkiin muutamia sivuja, joista ainakin itse olen löytänyt vertaistukea. Toivottavasti tekin.

Naapurin norsua naidaan

Yläkerran ylipainoinen pariskunta on näköjään päättänyt jättää ennen lopullista muuttoaan minulle muutakin muisteltavaa kuin koirat, joita räksytyksestä päätellen ei jaksettu ulkoiluttaa. Ennen kuutta aamuyöllä heräsin säikähtäen aivan helvetilliseen mylvintään. Ensin paniikki oli tehdä tulojaan kuten aina silloin, kun minut pelästytetään hereille. Pannukakkuja onkin tullut leivottua passiivis-aggressiivisen postinkantajan ja yöllä kavereiden luota kotiin hipsivän miehen johdosta. Hetken aikaa sydän kurkussa punkassa maattuani ja varmistaen, ettei ääni tullut suinkaan omasta päästäni, tulin siihen lopputulokseen, että joko yläkerrassa harjoitetaan maailman "kauneinta" asiaa tai sitten valaanpyyntikausi on alkanut. Pelästys hälveni nopeasti huvittuneisuuden ja inhorealismin tieltä. Varsinkin, kun tietää, miltä kyseinen pariskunta näyttää, naisen päästämä sanoinkuvaamaton ääntely huvitti ja inhotti kahta kauheammin. Välillä urosnorsu kävi kusta lorottamassa äänekkäästi pönttöön (ovi auki tietenkin) ja ilmeisesti palasi taas lykkimään, sillä mylvintä jatkui jälleen. Lopulta iskin korvatulpat korviin ja koitin nukkua.
On kyllä suuri myötähäpeä pariskunnan puolesta. Hienoa, että nyt koko taloyhtiö tietää, että Rouva Tossavainen ääntelehtii aktin aikana kuin kuoleva valas. Mitä tästä opimmekaan? Älä ulvo seksin aikana, kun suurin osa huonekaluista on jo viety muuton tieltä, ja koko asunto muodostaa oivan kaikukopan jokaiselle äänelle. Tässä tilanteessa olisi myös hyvä pitää huussin ovi kiinni kustessa. Olen tosin aina hämmästellyt, miksi joidenkin naisten täytyy ylipäätään ulvoa suureen ääneen. Ihme teeskentelyä sanon minä. Vai onko tullut katsottua liikaa telkkaria? Ei se seksi jumalauta edes parhaimmillaan oikeasti niin hyvää ole, että täytyisi karjua naapurit hereille. Tosin en kyseisestä toiminnasta ole kuullut ylhäältä narahdustakaan puoleen vuoteen, joten kaipa oli jokin erittäin kuiva kausi saamassa päätöstään. Mitenköhän sitä nyt naamansa vääntäisi, kun kyseisen pariskunnan seuraavan kerran rapussa näkee.

Vesilasia pitelevä tyttö

Le Déjeuner des canotiers (Veneseurueen juhlapäivällinen), (1880-1881)

Oletteko nähneet elokuvaa Amélie? Se on ehkä ainut elokuva, joka kertoo ihmisestä, jolla on jonkinasteinen sosiaalinen fobia. Tämä Renoirin maalaus esiintyy kyseisessä elokuvassa. Maalauksen taaimmaisessa pöydässä istuu tyttö, joka juo vettä lasista. Hän näyttää olevan keskellä kuvaa, mutta silti ulkopuolella. Ihmiset hänen ympärillään eivät edes näytä huomaavan häntä; viereinen mieskin katsoo kohti toista naista. Kaikille juova tyttö onkin kuin näkymätön.

P.S. Jos joku tietää muita elokuvia, jotka kertovat ujoudesta, saa kertoa.

Uskomaton

Luin tässä juuri loppuun kirjan nimeltä Metro 2033. Oli itseasiassa paras vähään aikaan lukemani kirja ja ensimmäinen yhtä hyvin ja tunnelmallisesti kirjoitettu. Minusta kirjoittamisessa kaikista vaikeinta on luoda tekstiin pelottava ja hyytävä tunnelma. Puuttuuhan kirjasta täysin kuvat ja musiikki, joten kaiken jännityksen ja pelon täytyy kummuta lukijan omasta mielikuvituksesta ja teoksen taitavan kirjoittajan kynästä. Tässä tapauksessa kirjaa olikin lähes mahdoton laskea käsistä tai sitten lukeminen oli lopetettava joka toiseen lauseeseen, jotta muistaisi hengittääkin.

Tarina kertoo Moskovan metroon paenneiden ihmisten elämästä ydinsodan jälkeen. Maa on muuttunut vaaralliseksi paikaksi, jota hallitsevat säteilyn vaikutuksesta useiksi kummallisiksi ja jättimäisiksi pedoiksi kasvaneet rotat. Metrossakaan ei ole täysin turvallista, vaan monet biologiset ja psyykkiset uhat ovat alati läsnä. Ihminen ei ole enää luomakunnan hallitsija, vaan torakan tasolle vajonnut ravintoketjun hännänhuippu, joka joutuu turvautumaan arveluttaviin keinoihin pysyäkseen hengissä edes yhden päivän pidempään. Lajityypiltään kirja on kauhua ja toimintaa, mutta siinä on myös yllättävä syvällinen vivahde. Vaikka kuivia filosofiaopuksiakin on tullut luettua, juuri tämä kirja sai minut ajattelemaan paljon. Ja jotta tämä ei nyt menisi pelkäksi kirja-arvosteluksi niin menen asiaan.

Eniten ajatuksiani herätti kirjassa usein käsitelty aihe uskomisesta. Maailma on ihmiselle enää pelkkä pimeä metrotunneli, jossa ei ole kunniaa, toivoa tai edes sivistystä. Elämä on lyhyt, julma ja murheellinen. Mitä mieltä ylipäätään on sellaista elämää edes jatkaa? Olen useinkin huomannut syvällä päässäni ihmetteleväni, miksi ihmiset eivät vain tapa itseään, kun kaikki näyttää menneen "pilalle". Lukiessani minulle kuitenkin valkeni, että ihmiset, jotka uskovat asiaansa jaksavat jatkaa eteenpäin, vaikka mitä tapahtuisi. Uskolla en välttämättä viittaa mihinkään jumaluskoon, vaan uskoa on mielestäni sekin, että joku ajattelee kaiken kääntyvän parhain päin tai vielä toipuvansa vaikeuksistaan. Usko onkin eräänlainen selviytymiskeino. Se on elämän kävelykeppi, jolla voi haparoida tietä pimeässä tai, kuten kirjassa hienosti ilmaistiin, "johon ihminen voi tukeutua ja jonka avulla nousta jaloilleen, jos on horjahtanut".

Uuden ajatuksen valaisemana aloin samalla myös pohtia, mihin itse uskon. En usko minkäänlaiseen jumalaan, en omaan ainutlaatuisuuteeni tai siihen, että minulla olisi jokin missio tässä elämässä, en usko itseeni, kohtaloon tai siihen, että kaikki tapahtuu syystä. Tajusin, että en usko mihinkään. Minulta puuttuu kävelykeppi tästä elämästä. Nyt luulen ymmärtäväni paremmin, miksi minusta elämä tuntuu niin turhalta ja toivottomalta, miksi jokainen vastoinkäyminen tuntuu tuhatkertaiselta ja miksi minua vaivaa jatkuvasti tunne siitä, että muille elämä on helpompi ja kevyempi "taakka" kantaa. Olen aina selittänyt sitä itselleni sillä, että minä olen vain niin paljon heikompi kuin muut. Lisäksi olen soimannut itseäni siitä, että jopa ne, jotka ovat kokeneet paljon rankempia asioita kuin minä, valittavat ja kärsivät vähemmän. Mutta ehken olekaan niin paljon huonompi. Ehkä minulta on vain jäänyt oivaltamatta jotain tärkeää siitä, miten tästä elämästä pitäisi selviytyä.

Internetin ihmeellisyyksiä

Tämä ei nyt varsinaisesti liity tämän blogin teemaan, mutta tunnen tarvetta avautua muutamasta minua jo vuosia hiertäneestä ihmetyksenaiheesta liittyen blogeihin.

1. Anonyymien tilille vaatiminen
Aika usein näkee negatiiviseen tai edes vähän kriittiseen kommenttiin liittyen kanssakommentoijien tai bloggaajan taholta "hyvä sun on siel huudella nimettömänä!" tai "vitun anonyymi, ite et ees kerro kuka oot!" -raivousta. Tiedän jopa blogeja, joissa anonyymien kommentteja ei edes julkaista, jolleivat he kerro kommentissa nimeään. Tässä huvittaa useampikin asia. Ensinnäkin kaikilla ei todellakaan ole omaa blogia tai bloggertiliä, jolloin ainoa vaihtoehto on "pelkurimaisesti" kommentoida anonyymina. Toiseksi bloginpitäjä ei tunne suurta osaa kommentoijista edes nimeltä ja monesti bloginpitäjä kirjoittaa itsekin blogia jollain muulla kuin omalla henkilöllisyydellään. Mitä hyötyä olisi jättää tämän tyylinen anonyymikommentti; "Olet vitun ruma! t. Pirkko", jollei bloggaaja edes ketään Pirkkoa tunne? Sehän ei hälvennä kommentoijan anonyymiteettia millään tavalla. Vai onko ideana, että anonyymi kertoisi koko nimensä, jotta päästäisiin sitten selaamaan turpakirjaa ja puhisemaan kiukusta? Mielestäni paras tapa on jättää paskamaiset kommentit kokonaan omaan arvoonsa tai sitten estää koko nimettömänä kommentointi, jos niitä ilkeiksi tarkoitettuja kommentteja liikaa satelee. Olisi myös hyvä muistaa, että kaikki kommentit (niin anonyymien kuin muiden bloggareidenkin) eivät ole automaattisesti ilkeitä, vaikka eivät aina olisikaan samaa mieltä bloginpitäjän kanssa tai jopa kritisoisivat tätä. Tässä tulee mieleen yksi esimerkki, jossa anonyymilukijat olivat huolissaan bloggaajan uhkarohkeasta käytöksestä ja varoittelivat tätä, jolloin saivat kypsän "haha nauran teille, idiootit" -tyylisen vastauksen. Katsoessani joidenkin reaktiota ihan rakentavaan kritiikkiinkin, en enää ollenkaan ihmettele, että jotkut kommentoivat anonyymina, vaikka heillä blogi olisikin.

2. "No älä sit lue mun blogia!"
Tämä liittyy löyhästi edelliseen. Jokainen on varmasti törmännyt blogiin, jossa kirjoittajalle on huomautettu (usein aiheesta) ja vastaus on kuulunut; "miks luet tätä, idiootti?!" tai "lopeta sit tän lukeminen!". Jälleen kerran negatiiviset kommentit kannattaa jättää omaan arvoonsa, mutta jos monet kommenteista kuitenkin ovat negatiivisia niin kannattaa myös pysähtyä miettimään, mistä se voisi johtua. Yleensä paljon vihaisia/ilkeitä kommentteja keräävät blogit ovat bloggaajan osalta niin suuria aivopieruja, että niitä luetaankin pelkästään siksi. Tästä voisi sanoa parikin hyvää esimerkkiä, mutta mainittakoon nyt vaikkapa kuuluisa Tuksun blogi. Itsekin myönnän lukevani muutamaa blogia (eivät kuitenkaan ole lukulistallani!) vain tahattoman huumorin ja kirjoittajan ärsyttävyyden takia.

3. "Blogiani ei tule lukea viihteenä tai uteliaisuudesta."
Kerran luin erästä blogia, joka läimäistiin yhtäkkiä salasanan taakse, koska kirjoittajasta tuntui, että ihmiset lukevat hänen ongelmiaan vain kevyenä viihteenä. Tavallaan ymmärrän, mitä hän tarkoitti, mutta samalla myös huvitti. Miten hänen blogiaan olisi oikein pitänyt lukea? Kaikkia blogeja (jopa niitä rankimpia) luetaan kuitenkin enemmän tai vähemmän viihteenä, vaikka kyse sitten olisikin vertaistuesta. Tullessani kotiin avaan tietokoneen ja luen lempibloggareitteni kirjoitukset, koska ne auttavat pakenemaan omasta arjesta ja on hyvä tietää, että muillakin on samoja ongelmia kuin minulla. Nämähän ovat nimenomaan niitä viihdetarkoituksia, mutteivat silti mielestäni millään tavalla halvenna bloggaajien vaikeuksia. Tuntuu myöskin itsekkäältä, että joku vaatii, että hänen blogiaan tulisi lukea vain sydän kurkussa, koska hänellä on vaikeaa. Itseasiassa jos jokin blogi herättäisi minussa niin voimakkaita tunteita lopettaisin sen lukemisen oitis. Tosiasia kuitenkin on, että jollei halua ongelmistaan luettavan kevyin perustein niin on parempi pitää koko blogi yksityisenä. Kehtaan myöskin väittää, että esim. mt-ongelmaisten ihmisten blogien lukeminen silkasta uteliaisuudesta on jopa hyvä asia. Silloin lukija pääsee näkemään, että hekin ovat vain ihmisiä, eivätkä suinkaan raunioita tai pelkkää harmaata limaista massaa kuten julkisissa puheissa.

4. Maailman paras äiti -kilpailu
Tämä ei nyt pelkästään koske blogeja, vaan olen havainnut tämän ilmiön ympäri nettiä. Erityisesti tätä näkee nuorten äitien (tällä en tarkoita teiniäitejä) pitämien blogien kommenttibokseissa ja kaiken maailman kaksplus ja vauva.fi foorumeilla. Minulla ei omakohtaista kokemusta asiasta ole, koska en ole äiti, enkä lapsista edes pidä, mutta käynnissä tuntuu olevan jokin äitien välinen kamppailu. Äidit syyttelevät toisiaan netissä huonoiksi äideiksi milloin mistäkin naurettavuuksista. Yleisimmät ovat: "Oot ostanut einesruokaa sun lapsille. Eks koskaan tee ite ruokaa? Tajuutko miten epäterveellisii noi einesruuat on?! Pilaa vaan oma elämäs mut älä lastes!", "Miks et oo laittanu poikas päähän pipoa?! Miten sä oot voinu tehä tolleen, siel on kylmä!" ja "Ai et otit lasin viiniä vaik oot äiti? Ootko useinkin kännissä lastes eessä?! Sulta pitäis ottaa lapset pois!" Kaiken maailman perhepalstoja tuleekin välillä selattua pelkästään hyvien naurujen takia, mutta voin kuvitella, että tuollainen paskanjauhanta voi tuntua jostakin oikeasti pahalta varsinkin, jos on taipuvainen muutenkin syyttelemään itseään turhasta. Kaiken huippu oli, kun eräs äiti oli kerran lukinnut lapsen yöksi huoneeseensa, koska tämä tolisi muuten tapansa mukaan valvottanut vanhempiaan ja koulussakäyviä sisaruksiaan monta tuntia nukkumaanmenokiukutteluillaan. Kommenteissa useampi mamma sitten ilmoittikin kaivavansa aloittajan ip-osoitteen selville ja tekevänsä ilmoituksen sossuille. Monet äidit eivät myöskään tunnu tajuavan sitä, että kaikki lapset eivät ole yhtä helppoja kuin heidän pentunsa.

5. Medialukutaito kunniaan
Jotkin blogit ovat aivan selvästi satua. Tällä tarkoitan sitä, että blogin kirjoittaja ei oikeasti ole se, joka väittää olevansa ja/tai hänen blogissa kertomansa asiat eivät ole hänelle oikeasti tapahtuneet. Satublogit tunnistaa yleensä shokeeraavasta aiheesta, elokuvamaisista tapahtumista ja niissä saattaa olla myös selvä juoni. Jollei kirjoittaja ole saanut kommentteja vähään aikaan, hän saattaa myös "vahingossa" pudottaa pommin eli kertoa jonkin rankan asian kuin ohimennen. Mysteeri on edelleen, miksi jotkut voivat käyttää vuosiakin satublogin pitämiseen, mutta yleensä kiinnijäätyäänkään he eivät blogia valheeksi tunnusta. Kaipa blogi on heille jonkinlainen harrastus ja pakkomielle? Tämä ilmiö tunnetaan jo hyvin ulkomailla nimellä Münchausen by Internet, mutta Suomessa asia on varsin uusi ja me sinisilmäiset suomalaiset lankeamme helposti uskomaan satublogeihin. Tämä taisi tulla kaikille selväksi viimekesäisen "Enkeli-Elisan" blogin myötä. Tosin näin jälkiviisaana voin todeta, että itse alunperinkin epäilin EE:n todenperäisyyttä epäuskottavan kirjoitustyylin takia. Toinen hyvä esimerkki satublogeista on paljon vihaa herättänyt Kolmas pyörä. Kuten näkyy blogi saa vieläkin osakseen paljon siihen uskovaa huomiota. Kuitenkin satublogejahan netissä riittää ja joitakin vieläpä on varsin vaikea höpöhöpöksi tunnistaa. Voisikin todeta, että jos jokin kuulostaa liian uskomattomalta ollakseen totta, ei se totta yleensä olekaan.

Pessimisti ei pety

Miksi aina, kun menen töihin ajatellen "yääääh mä en millään haluis lähteee, varmaan ihan karsee päivä, mä en jaksa, otan loparit", tuleekin päivästä ihan mukava, mutta kun menen sinne hyvillä mielin ajatellen "jee, tänään on sitä ja sitä, tulee varmaan kiva päivä", niin koko päivän saankin kuunnella mussutusta milloin keltäkin ja karsee hedarikin iskee? Tässäkö pitäisi nyt nähdä se positiivisen ajattelun maaginen vaikutus? Vai pitääkö se päässäni pyörinyt ajatus sittenkin paikkaansa ja koko maailmankaikkeus on minua vastaan? Aargh.

Itkettää

Näin unta, että Höpö jätti minut viimeaikaisen riitelymme takia. Olin todella maassa ja vihainen, mutta sitten aloin ajatella, että voisin muuttaa takaisin kaupunkiin, hakea jotain mielenkiintoisempaa työtä suuremmasta valikoimasta, mennä avoimeen opiskelemaan, matkustaa minne haluan ja milloin haluan, sillä bussiliput eivät ole törkykalliita ja kaikki bussit ovat yhtä nopeita. Lopulta tunsin unessa suurta helpotusta ja iloa. Herätessäni olin jopa hieman pettynyt, kun uni ei ollut totta.

Olen alkanut ymmärtää, mikä suhteessamme mättää. En ole koskaan uskaltanut osoittaa Höpölle todellisia tunteitani tai toiveitani, sillä olen aina pelännyt hänen hylkäävän minut pienimmästäkin "virheestä". Olen myös ollut huolissani siitä, mitä mielenterveydelleni tapahtuisi, jos hän minua satuttaisi. Kuinka masentuneeksi tässä voisi vielä vajota? Tämän kaiken takia en olekaan juuri koskaan sanonut hänelle vastaan. Hän on ohjaillut suhdettamme koko matkan, enkä minä ole välittänyt. Tärkeintä on ollut, että minulla on edes joku. Varsinkin sen jälkeen, kun parhaan kaverini kanssa menivät välit poikki, olen pitänyt kynsin ja hampain tästä suhteesta kiinni. Tämän puitteissa olen kuitenkin antanut muutaman kohtalokkaan virheen tapahtua. Höpö on tehnyt suhteemme kannalta huonoja valintoja, ja nyt niistä kärsivät sekä koko suhteemme, että minun mielenterveyteni. Olin naiivi luullessani, että voisin sopeutua mihin tahansa, kunhan minulla vain olisi hänet.

Nyt suhteemme on siinä pisteessä, että se on alkanut näyttää esteeltä omille toiveilleni ja unelmilleni. Olen ajautunut niistä kauemmas suhteessamme tehtyjen virheitten takia, ja se ahdistaa enemmän kuin mikään muu tähän asti. Rakastan Höpöä, mutta suhteemme ei silti ole tarpeeksi tekemään minua onnelliseksi. Vaikka toisaalta olemmekin luonteeltamme samanlaisia, kaikilta muilta osin olemme hyvin erilaisia. Minä haluan elämässä kokea paljon. Haluan matkustaa ja oppia uusia asioita. Olen aina odottanut, että poikaystävä olisi se, jonka kanssa voisin viimein alkaa elää, mutta Höpö lyö kapuloita rattaisiin koko ajan. Luultavasti häntä ei oikeasti nämä asiat edes kiinnosta, sillä meillä ei muutenkaan ole yhteisiä kiinnostuksenkohteita, joista keskustella. Tosin voi olla, ettei tällä olisi edes väliä, jos minulla olisi muitakin ihmissuhteita, mutta kun ei ole, enkä tiedä tuleeko ikinä olemaan.

Rasittavinta on kuitenkin se, että minusta tuntuu, ettei Höpö osaa tai edes ymmärrä arvostaa sitä, miten paljon olen tälle suhteelle antanut. Olen luopunut monista asioista ja nyt minua on alkanut kaduttaa tekemäni uhraukset yhä enemmän. Tämä ei näytäkään sen kaiken arvoiselta. Huomaankin välillä toivovani, että Höpö jättäisi minut, jotta minun ei tarvitsisi jättää häntä. Olen kuitenkin paljon hänelle velkaa, enkä halua satuttaa häntä. Minä taas ansaitsisin, että hän satuttaisi minua. Olen huono ja itsekäs ihminen. Mutta Höpö tuskin edes huomaa, millaisessa tilanteessa olemme.

Miksi tehdä tänään jotain, minkä voi tehdä huomenna?

Tuntuu nyt, että joka suunnasta tulee juttua siitä, miten syksy on vaikuttanut masentavasti ihmisiin ja miten saada mieli pidettyä virkeänä kaiken sateen ja pimeyden keskellä. Itse olen vähän yllättynyt, sillä tämä masennuspotilas on voinut suhteellisen siedettävästi heti kesän vaihduttua syksyyn. Kesällä oli koko ajan epämääräinen ahdistusmöykky rinnassa. Kevät on kaikista vuodenajoista kuitenkin pahin. Raskaimmat romahdukset tulevat aina silloin. Lähinnä kevääseen liittyy itselläni sellainen epätoivoinen pinkominen. Silloin aina jokin loppuu ja pitää tehdä kaikkensa, jotta taas syksyllä olisi jokin paikka minne mennä. Mutta nytpä ei ole. Sitä paitsi syksyisin on ulkona sentään kaunis ruska. Keväällä taas kuravellit ja koiranpaskat kurkistavat ensi kerran kinoksista.

Tänään yritin tehdä verkko-opintoja, mutta kohtalo, jota myös yläkerran naapuriksi kutsutaan, oli selvästi sitä vastaan. Joka kerta, kun laitoin luentotallenteen päälle, alkoi katonrajassa helvetinmoinen poraaminen. Lopulta sain tallenteen katsottua, mutta sillä luennoitsijalla on jotenkin maailman pitkäpiimäisin ja ontuvin puhetyyli. Periaatteessa koko video koostui ymmärtämättömästä "ööh", "ääh", "eiku", "tota" ääntelystä, ja ennen viimeistä puolituntista keskittyminen oli jo lentänyt ulos ikkunasta. No, ehkä katson tallenteen yksityiskohtaisemmin sitten huomenna. Suosittelen muuten verkko-opintoja kaikille sosiaalisille foobikoille. Tunneilla voi käydä näkemättä yhtäkään ihmistä, eikä kukaan vaadi, että tarvitsisi päästää inahdustakaan. (Aah, ihanaa.) Verkossa voi myös käydä keskusteluita, joissa pääsee näyttämään verbaalisia taitojaan ja sanomaan mielipiteensä vetämättä koko porukan katseita itseensä (minulle ehkä se kamalin asia). Tosin itse olen ollut joskus niin vaikeassa tilassa silloin kultaisessa teini-iässä, että olin liian ujo sanomaan mitään edes netissä. Näköjään jotakin edistymistä on sittenkin tapahtunut.

Pitäisi myös varmaan yrittää jututtaa miestä. On tullut taas kiukuteltua ja riideltyä keskenämme. Tällä kertaa en ole yksin syyllinen. Minulla ei ole muita ihmissuhteita kuin mies, ja siksi harmittaa, ettei hän ole kiinnostunut asioista, jotka kiinnostavat minua eniten. Välillä olo on yhdessäkin todella yksinäinen, kun ei ole ketään kenen kanssa näistä asioista vaahdota. Kaiken lisäksi minulla on kauhea kuume lähteä taas Lontooseen, mutta mitähän siellä yksin tekisi paitsi masentuisi.

Ihan tavallista kohtelua

Jollekin saattaa tämä olla jo vanha juttu, mutta itse vasta (valitettavasti) törmäsin tähän presidenttimme kuukauden takaiseen aivopieruun. Kyse on siis Ihan tavallisia asioita verkkosivustosta, jonne on listattu "pieniä arjen asioita, joilla auttaa syrjäytyneitä nuoria ja ehkäistä heidän syrjäytymistään". Ajatus on sinänsä hyvä, ja menin itsekin mielenkiinnolla (tosin ennakkoluuloisella sellaisella) katsomaan, josko edes jokin pieni apu heltiäisi. Valitettavasti koko sivusto olikin tilaani yhtä hyödyllinen kuin kilo paskaa.

Koko teeman keskiössä on stereotyyppinen kuva syrjäytyneestä nuoresta, joka on omasta valinnastaan laiska ja tyhmä, ja jonka vanhempien lepsuilu ja liika lelliminen ovat pilanneet. Sopiikin ihmetellä, että eikö maamme presidentti tosiaan ole tietoinen, että suurin osa  ruttotautisista syrjäytyneistä nuorista kärsii jonkinasteisesti mt-ongelmista tai päihderiippuvuudesta. Vai eikö hän ymmärrä, että harvemmin kyseiset ongelmat kumpuavat yksinomaan vanhemmista, jotka yltiömäisellä rakastamisellaan ja ymmärryksellään ovat lapsiparan todellisuudesta vieraannuttaneet? Onneksi syrjäytymisen ehkäisemiseen on nyt takuuvarma keino; tämän mitääntietämättömän kukkahattusedän neuvot. Tässä muutama kasvatuksellinen:

"Älä anna nuorelle liikaa rahaa, tavaraa tai herkkuja. Hän ei ehkä opi hankkimaan elantoaan työllä." "Älä hyväksy pinnaamista." "Älä ”tutustuta” alkoholiin tai edes sen hajuun." "Pelikoneet ja televisio nuoren omassa huoneessa altistavat hallitsemattomalle ajankäytölle." "Pahoille teille houkuttelevat kaverit voivat viedä suoraan suohon." "Suojaa lasta ja nuorta television, lehtien ja netin harhaanjohtavilta jutuilta ja kuvilta." (miten lasta muka pystyy koko ajan suojaamaan median kuvilta? eikö parempi olisi, jos näitä vääriä kuvia yritettäisiin korjata?)

Lisäksi ovat selitykset sille, mikä meni pieleen, kun tässä tuli syrjäydyttyä. Seuraavaksi muutama suosikkini, jotka ovat faktapohjaisuudeltaan kuin viime vuosituhannen alusta. Yksikään ei ole käypä hoitomuodoksi oikean masennuksen parantamiseen, vaan pikemminkin sellaisen pienen alakuloisuuden, mutta eihän näillä kahdella näköjään ole laatijan mielestä eroa.

"Univelka aiheuttaa masennusta ja muita mielenterveysongelmia."  (entä se , että masennuksissa voi nukkua välillä 15 tuntiakin?) "Liikkumattomuuden taustalla voi olla turhautuminen, yksinäisyys tai lohduttomuus. Liikkuminen lisää hyvinvointia: mieli virkistyy ja alakulo hälvenee." (lenkillä yksin juostessahan niitä kavereita saa ja masennuskin paranee!) "Nettiporno ja tositeeveen mauttomuudet voivat sekoittaa lapsen pään pahasti. Noudata tv-ohjelmien ikäsuosituksia."  (revittiinkö tämä kenties 1920-luvulta? tosin silloinkin oltiin tässä asiassa edistyksellisempiä.)

Minä itse kuulun niihin syrjäytymisuhan alla oleviin nuoriin. Vanhempani eivät koskaan ole hemmotelleet minua liikaa. Itse asiassa kotonamme oli tulehtunut ja vihamielinen ilmapiiri. Koulussa olin aina todella tunnollinen (jopa liiankin), enkä koskaan pinnannut. Alkoholiakin haistelin ensimmäisen kerran vasta lähes täysi-ikäisenä, eivätkä kaverini vieneet minua pahoille teille, sillä minulla ei niitä ollut. Kuitenkin olen ollut vuosikausia masentunut. En päässyt opiskelemaan, minulla ei ole jatkotutkintoa ja joudun kaikkien tilastojen (ja työkkärin konttorirottien) mukaan kohta pysyvästi sossunluukulle. Kaikkeni olen kuitenkin tehnyt ja tulen vastaisuudessa tekemäänkin, jotten sinne luukulle joutuisi. En nimittäin halua olla syrjäytynyt. En ole ottanut asennetta olla laiska ja tyhmä, vaan elämä ja ihmiset siinä jakoivat minulle kortit, joilla on vaikeampi pelata.

Kaikkenikin tulen tekemään yksin, vaikka avun kanssa matkani olisi varmasti moninkerroin helpompi. Tässä mättää se, että vaikka moni poliitikko on avun (kuten kaiken muunkin) lisäämisestä leukojaan lonksuttanut niin loppupeleissä tähän aiheeseen liittyy aina enemmän sanoja kuin tekoja. Lopulta avunanto kuitataan vielä isommalla kasalla turhia sanoja, kuten tässä tapauksessa tai ongelma leimataan joksikin yksilöistä itsestään johtuvaksi (sitten saadaankin jo tekosyy leikata tukia ja tehdä toisten elämä vielä kurjemmaksi). Miten tuollaiset vanhoilliset ja vääriin mielikuviin perustuvat arjen kasvatusvinkit muka auttaisivat niitä, jotka ovat aivan pohjalla? Tuskin presidentti kavereineen edes kovin tosissaan perehtyi syrjäytyneiden nuorten tilanteeseen. Muuten luulisi hänellä olevan tarpeeksi ymmärrystä edes hävetä (tai sitten ei).

Valitettavasti Niinistön ja kumppaneitten kaltaisia poliitikkoja on eduskunta, ministeriö ja muut päättävät elimet pullollaan. Nämä ihmiset asustelevat muhkealla palkalla ostamissaan luksusasunnoissa täysin vieraantuneina tavallisten ihmisten elämästä, ja eivät muutenkaan ole olleet todellisuuden kanssa kirjeenvaihdossa enää aikoihin.