Pohdintaa

Olen nähnyt pitkästä aikaa painajaisia. Varmaan pitäisi olla optimisti, kun ainakin ahdistus on hellittänyt sen verran, että nukun ylipäätään. Eilen herätessäni tajusin kuitenkin taas tilanteeni. Kaikki (entiset) kaverit ovat menneet elämässään eteenpäin, enkä minä edes tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tuntuu, että haave siitä tasapainoisesta onnellisesta elämästä lipuu koko ajan hiljalleen yhä kauemmaksi. Hanttihommia, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä... Minusta piti tulla ihan jotain muuta.
Miten ihmiset oikein selviytyvät musertavista asioista? Kyllä maailmassa tapahtuu muille paljon pahempia asioita kuin minulle. Traumat, läheisen kuolema, vakava sairaus, päihderiippuvuus jne. Niihin verrattuna minulla ei ole mitään ongelmia. Hävettää oikein, että kehtaankin silti oireilla näin vakavasti. Ihmiset pääsevät yli niistä paljon pahemmistakin asioista, joten miksen minä pääse yli omistani? Eivät monet edes sairastu masennukseen. Surevat vain tietyn aikansa ja hyväksyvät sitten tapahtuneen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Pääni on varmaankin jotenkin luontaisesti pehmeä tai sitten olen vain henkisesti niin heikko ihminen, että jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu valtavalta. Joskus näkee sanonnan, että masennus ei kerro heikkoudesta, vaan siitä, että on ollut vahva liian kauan. Melkoista puppuahan tuo on.

Muoks. Unohdin mainostaa, että nykyään tuosta vierestä löytyy linkin takaanta hieman lisätietoa minusta. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan täällä kertonut kunnolla, mistä kaikki paska onkaan lähtöisin. Sinne siis lukemaan tylsähköä elämänhistoriaani, mikäli muuta tekemistä ei kerta kaikkiaan ole.

Ampukaa minut

Äh. Ahdistus on vaivannut viime päivät kuin jokin mahatauti - kun vähiten odottaa tulee huono olo ja sitten pelottaa, että sotkee paikat. Nukkumaanmeno stressaa ja paljon. Olen nyt mennyt kaksi päivää omalla mittapuullani todella aikaisin nukkumaan, jotta välttyisin aamuyön epätodelliselta olotilalta. Saatan vaikuttaa seinähullulta, mutta itselleni tulee aina yhden jälkeen yöllä valvoessa mielenkiintoinen tunne, jossa mielikuvitus laukkaa sen verran, että sängyn alla on hirviö, mutta päässä myös paljon hyviä ideoita (joita ei koskaan kuitenkaan tule toteutettua aamulla). Aivot käyvät varmaan ylikierroksilla tai jotain. Näköjään jo valmiiksi rikkinäinen pääni on kuitenkin keksinyt muuttaa tämän mielialan paniikkikohtauksen ensiaalloiksi. Sama juttu jos herään aamulla pari tuntiakin liian aikaisin - alkaa niin kauhea ahdistus, että haluaisin ottaa vain jonkin taikapillerin ja päästä tuskistani. Olotila palaa myös illalla vähänkin väsyessäni. Mahtaisikohan rauhoittavat auttaa? Eilen illalla olo oli niin kamala, että lopulta itkin Höpön olkapäätä vasten. Onneksi se otti syliin. Riideltiin viime viikolla taas aika paljon varmaankin osittain siksi, että olen niin ahdistunut. Riiteleminenkin ahdistaa. Haluaisin myös soittaa äidille siinä toivossa, että se sanoisi jotakin tsemppaavaa. En kuitenkaan ole uskaltanut, sillä eihän se yleensä sano.

Ja nyt crazy cat lady -osio. Meille tuli nimittäin pari päivää sitten viimein pieni savunvärinen kissanpentu ja olenkin koko viikonlopun stressannut, että mitä jos tapan sen vahingossa, koska olen niin huono ihminen. Hyvin se näyttää kuitenkin viihtyvän. Todella energinen, eikä vaikuta ollenkaan ikävöivän mammaa ja muita muksuja. Onnekas kisu. Panikoin tosin, koska sillä on ollut löysää kakkaa heti syötyään meidän safkoja. Ehkä kokeilen pienentää ruoka-annoksia tuolle ahmatille ja jos ei auta niin sitten merkki vaihtoon. Onneksi lääkäriaika on muutenkin ensi viikolla. Harmittaa, ettei kisulla ole leikkikaveria täällä öisin, eikä päivisinkään sen jälkeen, kun menen töihin. Voin hyvin samaistua, miten tylsää ja yksinäistä sillä mahtaa olla.

Rumasti sanottuna

Äitini ei koskaan tuntunut näkevän eroa lapsen ja lemmikkieläimen kasvatuksen välillä. Hän luuli, että riittäisi, kun vain ruokkisi minut ja veisi lääkäriin tarvittaessa. Vielä kuusivuotiaana minulla oli tuttipullo ja 11-vuotiaanakin äiti muussasi minulle ruokani kuten vauvana. Ainoastaan mummon luona yöpyessäni söin normaalia ruokaa, ja jouduin olemaan myös ilman tuttipulloa. Olin oikeastaan äidilleni pikemminkin pieni kaveri kuin oma lapsi. Hänelläkään ei ole ystäviä, joten lapsena kävinkin äitini seurana ahkerasti jos jonkinmoisessa tapahtumassa ja teatteriesityksessä. Muistan olleeni tuolloin vielä päiväkoti-ikäinen, kun saatoimme olla teatterissa viikonloppuna yömyöhään. Ikinä en silti valittanut. Olin muutenkin todella kiltti lapsi, eikä minua koskaan nähty lärvi levällään parkumassa Prisman karkkiosaston lattialla. Kerran ulkomaanmatkalla kävelimme ympäri kaupunkia aamusta iltaan syömättä mitään. Olin ehkä noin kuusivuotias, mutten kiukutellut asiasta kertaakaan.

Silti en isästäni ollut tarpeeksi helppo lapsi. Hän teki jo varhain selväksi, ettei ollut minua halunnut, joten ei ollut myöskään velvoitettu osallistumaan kasvatukseeni. Isä ei koskaan viettänytkään aikaa kanssani tai edes vaivautunut tulemaan koulun vanhempainiltoihin. Valitettavasti ukko ei kuitenkaan täysin pitänyt sanaansa, vaan osallistui kasvatukseeni lähinnä repimällä minua hiuksista tai korvista, lyömällä, haukkumalla, huutamalla ja tekemällä selväksi, etten ollut minkään arvoinen hänelle. Rangaistus saattoi seurata sellaisistakin asioista kuin, että puhuin "liikaa" tai keskeytin tärkeän televisio-ohjelman katsomisen näyttämällä isälle piirustustani. Lapsena kuitenkin hain melkein aina isältäni hyväksyntää, sillä lapsi on kykenemätön kritisoimaan vanhempiaan tai syyttämään heitä huonosta kohtelusta. Kerroin usein kaverilleni, mitä kaikkea kivaa isäni muka oli sanonut minulle ja asioista, joita olimme muka yhdessä tehneet. Murrosiän tultua aloin kuitenkin tarkastella vanhempianikin uudessa valossa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos olemassaolollani ei isälleni ole mitään merkitystä, niin ei sitten hänenkään minulle. Emme vielä tänäkään päivänä ole kunnon puheväleissä.

Äitini yritti usein paikkailla isän aiheuttamaa pahaa oloa (tai sitten vain huonoa omatuntoaan) ostamalla minulle kasoittain karkkia ja leluja. Siitä vasta riemu kotona repesi, sillä isä oli sitä mieltä, ettei minuun tullut käyttää yhtään rahaa. Hän muutenkin puhui minusta usein kuin bensasyöpöstä kulkuneuvosta, joten karkista ja leluista seurasi tietenkin minulle huutoa ja rangaistus, mutta silti äiti ei lakannut kantamasta niitä kotiin.
Ikävintä lapsuudessa oli kuitenkin se, ettei äiti koskaan opettanut minulle tarvittavia pakollisia taitoja kuten pyörälläajoa, uintia, luistelua ja hiihtoa. Koulun aloittaessani sainkin huomata, että muut lapset osasivat jo vähintään jotenkuten kaikki nämä. Kenelläkään ei ollut enää edes apupyöriä silloin, kun minä vasta sain ensimmäisen pyöräni - koulun vaatimuksesta. Liikuntatunnit muodostuivatkin peloksi melkein samantien. Minähän olin aina se tyttö, joka ei osannut mitään ja jolla ei ollut edes varusteita. Silloin tunsin itseni ensimmäisen kerran ulkopuoliseksi ja muita huonommaksi. Erottuminen oli myös omiaan potkaisemaan muissa räkänokissa käyntiin prosessin, jota myöhemmin myös koulukiusaamiseksi kutsuttiin.

Taitojen opetteleminen jälkeenpäinkään ei sujunut ihan ongelmitta. Kerran päätin vakaasti oppia kuperkeikan koulua varten. Äitini "auttoi" jatkuvasti pelottelemalla minua siitä, miten niskani murtuisi, jos epäonnistuisin. Hän oli myös läsnä uima-altaan reunalla ja kotipihalla - muistuttamassa, mitä voisi tapahtuisi jos uppoisin tai kaatuisin pyörällä. Lopulta opin kuitenkin ajamaan pyörällä ja uimaankin kohtalaisesti. Toisinaan silti harmittaa, kun muutama houkutteleva kutsu hiihtoretkelle ja luistelemaan on käynyt, enkä minä mennyt, sillä häpeäkseni en kumpaakaan lajia osaa vielä tänäkään päivänä

.

"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.

Elämän suurin valhe

Työhaastattelu nimittäin. Puolituntia istumista kädet täristen, hikoillen ja samalla korvat heiluen väittäen omaavansa iloisen, reippaan ja ahkeran mielen. Tosin mitä vittua sitä pitäisi sanoa. Ei tässä maailmassa pääse duuniin kertomalla edes puolitotuutta puhumattakaan siitä, että kertoisi sosiaalisen ja vastuuntuntoisen sijaan olevansa ujo ja väsyvänsä helposti, mutta tekevänsä parhaansa, koska sitä rahaa tarvitaan. Tuokin tosin olisi kaunisteltu versio minusta, koska oikeastaan olen kärttyinen laiska erakko ja vihaan asiakkaita.

Kaiken lisäksi astuttuani huoneeseen kimppuun hyökkäsi heti joku ylipirteä ihmissuhdekone papattamaan. Viime sosiaalisesta tilanteesta on kauan ja tunsin saavani paniikkikohtauksen. Pelko muuttui pikku hiljaa samalla kuitenkin myös närkästykseksi, kun aloin ymmärtää, millaiseen riistotyöpaikkaan on tullut taas tungettua nokkansa. Haastattelussa oli myös joku pieni anorektikkotyttö, joka innostuksen pilke silmäkulmassa kehui haban kasvamisen 20 kiloisia kuormia nostaessa mitään syömättä kuulostavan vallan mainiolta. Harrastuksena tietenkin hänellä oli kuntosali. Valehtelin, että niin minullakin. Toinen tyttö taas vastasi täydellisesti joka kysymykseen ja minua jaksoi ihmetyttää, miten esimies edes haastattelun vaivautui pitämään, sillä kaikki vastaavat kysymyksiin kuitenkin juuri niinkuin hän haluaa. Saisi olla joko aika tyhmä tai sossun haastatteluun pakottama, jos muuta vastaisi.

Oma motivaationi valehdella työpaikan eteen kuitenkin karisi aika paljon opittuani, mitä paskaduuni sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa. Siksi en juuri provosoitunutkaan kahden muun hakijan antaessa työnantajan kuulla mitä haluaakin eli rakkaudesta orjapiiskuria raskasta työtä kohtaan ja halusta vaihtaa vapaapäivätkin työvuoroihin vartin varoitusajalla. Perseennuoleskelu on nimittäin turhaa, sillä kaikki huoneessa istuvat on jo päätetty palkata. Tämänkin firman maine työpaikkana on netissä kaikkien nähtävillä, joten sen pitää ottaa, mitä tarjotaan.

Juuri ennen haastattelun loppua huomasin repineeni kiivaasti kynsinauhojani koko istunnon ajan ja kaiken lisäksi aukaisseeni isomman suonen. Verta pulppusi muhkeasti ja pyyhin sen äkkiä toiseen kämmeneen ja toivoin, ettei loppukädenpuristuksia tarvitse suorittaa. Kyllähän ne sitten tietenkin täytyi ja jäin miettimään, jäikö mieleen kummallinen kättelyni vai sen jälkeen verestä märäksi jäänyt koura. Nähtävästi kumpikaan näistä ei valitettavasti kuitenkaan ollut este, sillä puhelinsoiton mukaan sain odotetusti paikan. Edessä on nähtävästi lisää kärsimyksentäyteisiä vuoroja jalat maitohapoilla ja asiakas valittamassa siitä, että valikoimassa on vain mansikka- ja banaaniviiliä, mutta Hän haluaisi ostaa mustikkaviiliä, joten nyt minun pitäisi se mustikkaviili jostain Hänelle paskoa.

Mietin, miten joustamattomassa ja raskaassa duunipaikassa saan luettua pääsykokeisiin ja suoritettua verkko-opintojani. Mitä jos jään taas ilman opiskelupaikkaa? Mitä jos saan burn outin? Mitä jos annan periksi? Ahdistaa ja pelottaa, miten moni asia voikaan mennä pieleen. Kaiken lisäksi sovin jo pari kuukautta sitten erään kasvattajan kanssa ottavani häneltä rotukissanpennun, jonka olen suunnitellut jo kauan hankkivani. Pennun piti ensin syntyä heinäkuussa ja nyt ajankohta onkin venynyt elokuun puoleenväliin. Vittu jos tässä on tapahtunut nyt jonkinsortin kusetus. Vai olenkohan taas vain epäluuloinen itseni?

Tuntuu, että ne pienetkin hyvät asiat jäävät tulematta. Onhan tässä jo pidempään odotettu vaikka mitä.

Ihailtu luuseri

Kuten varmaan moni huomasi, eilen tuli kuluneeksi 50 vuotta Marilyn Monroen itsemurhasta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ihailevat Marilynia ja mainitsevat hänet esikuvakseen. Nainenhan oli lääkeriippuvainen, masentunut ja alkoholisti. Hänen oikea nimensä ei edes ollut Marilyn, eikä hänen hiusvärinsä vaalea, vaan ne olivat elokuvaväen keksimiä kaupallisuudenlisääjiä. Kaupallisuus lopulta koituikin hänen uransa kompastuskiveksi, sillä ainoa rooli, jota Norma Jean sai valkokankaalla esittää oli Marilyn Monroe - tyhmä blondi. Hän olikin vastentahtoaan mukana luomassa tätä kummallisen kehuttua "uutta inhimillistä naiskuvaa", josta hänen uraansa lähinnä kiitelläänkin. Pinnan alla Marilyn ei kuitenkaan ollut tyhmä. Tätä todistavat hänen jälkeensäjättämät lentävät lauseet ja kuuntelemani psykiatrikäyntinauhat. Häntä valmentaneiden aikalaisten mukaan Marilyn olisi myös pystynyt työssään paljon vaativampiin rooleihin, muttei niitä saanut, vaikka olisi halunnutkin. Ulkoinen kauneus onkin se, josta varmaankin myös ihailijat häntä eniten arvostavat.

Vaikka Marilyn usein nähdäänkin kuvissa vetämässä roolia kauniina ja iloisena - suu ammollaan nauravana blondina, sisällä myllersi kuitenkin jokin aivan muu. Kaikesta huolimatta Marilyn oli nimittäin itsestään hyvin epävarma ja kärsi masennuksesta. Hänen kaikki avioliittonsa olivat riitaisia ja päättyivät eroon. Hän olisi halunnut lapsia, mutta sai keskenmenon kerta toisensa jälkeen. Kaiken lisäksi hänet tunnettiin miestennielijänä, joka näin yritti pönkittää epävarmaa egoaan.

Sotkuinen elämä sai lopulta sotkuisen lopun lääkeyliannostuksella. Napit popsittuaan Marilyn oli tuttuun tapaansa soittanut miespuoliselle tuttavalleen pyytäen tätä tulemaan pelastamaan hänet - kukaan ei kuitenkaan tullut. Tähteä ei lopulta osattu kaivata ennen kuin siivouskeikalle saapunut taloudenhoitaja löysi hänet alastomana sängyltä puhelin kädessään. Kuolema oli kuitenkin se, mikä varmisti Marilyn Monroen paikan legendojen joukossa.

Enemmän kuin kerran olen lukenut alan ihmisten suusta, että varhainen kuolema oli parasta, mitä Marilynille saattoi tapahtua. Ehkä se olikin - markkinoiden kannalta. Marilynin nimellä myydään nimittäin tänä päivänäkin miljoonien edestä jos jonkinmoista paitaa, mukia ja kukkaroa. Norma Jean, ihminen Marilynin takana, on pitkälti unohdettu, jos kukaan koskaan häntä edes muisti. Tuntuukin kylmältä ja naurettavalta väittää kenenkään kohdalla onnettomasti eletyn ja onnettomasti päätetyn elämän olleen onnenpotku. Nainen itse olisi todennäköisesti ollut paljon tyytyväisempi vanhetessaan tasapainoisesti oman perheen kanssa, vaikka se sitten olisikin tarkoittanut tähtikultin hiipumista.

Vaikka pidänkin Marilyn Monroeta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä yhteiskunnan pinnallisuudesta ja itsemurhan romantisoinnista, en voi olla samaistumatta häneen. Harvan julkisuudenhenkilön elämä on kuitenkaan muistuttanut masennuksessa omaani. Täytin myös eilen pyöreitä eli samana päivänä, kun Marilynin kuolemasta tuli nollavuosia. Samaistumiseni on kuitenkin pitkälti negatiivisten asioiden tasolla. Pidänkin Marilyniä pikemminkin jonakin kauhukuvana - sellaisena, johon en haluaisi oman elämäni menevän. Hän saattoi olla idoli, mutta aliarvostettu muusta kuin kauneudestaan ja henkilökohtaisessa elämässään onneton. Menestyksestä huolimatta hän ei saanut selätettyä edes masennusta.

Tiedetään - minä jos kuka olen paraskin puhuja, mitä tulee itsemurhan vastustamiseen. Eilisen kunniaksikin minulle tuli yhtäkkiä mieleen vielä eräs kirje, jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana. Kirje on kadonnut ties minne, mutta se oli osoitettu 20-vuotiaalle minälleni. Siinä vannoin kovin tappavani itseni, mikäli en vielä tämän ikäisenäkään olisi onnellinen. Nyt sitten tuo deadline olisi tullut, jollen vieläkään ymmärtäisi mitään elämästä.

Selviytyjistä - niistä ihmisistä, jotka parantuvat masennuksesta, toipuvat koulukiusaamisesta ja eivät anna periksi - ei kirjoiteta lehdissä. Mielestäni pitäisi. Itsemurhan ihannointi on loppujen lopuksi kuitenkin yleistä yhteiskunnassamme. Sen tehneistä leivotaan marttyyreitä ja suuria samaistumisenkohteita. Kuitenkaan sen reunalla roikkuvia ei auteta. Ja entä ne, jotka selviytyvät? Kyllähän heitäkin on, vai mitä? Minä päätin tässä tänään marilynkultin innoittamana selviytyä. Täytyy ensin katsoa, kuinka pitkälle voimat riittävät.