-

It's hard to change the way you live. You have to want it more than anything.

Nämä pari kuukautta ovat olleet odottelua, eikä sitä pysty kuvaamaan kuin ehkä yhdellä sanalla: Tylsää. Mitä sitä nyt tylsästä kirjoittaisi. Ensi viikolla pitäisi saada tietää, mitä kesän jälkeen tapahtuu. Enää en ole ainakaan turta. Kyllä minä kestäisin pettymyksenkin. Kestäisinhän?

Lohikäärme

Ainainen inhokkijuhlani vappu tuli ja meni. Olin hieman pettynyt, kun ei taivaalta tullutkaan vettä tuutin täydeltä kuten ennustajaukko telkkarissa uumoili, mutta onneksi täällä pikkukaupungissa ei koko vappua edes huomannut. Ihanaa, ettei täällä koskaan tapahdu mitään.

Olen taas nähnyt niin jänniä unia. Voi että sentään. Mahtaako koomapotilas nähdä unia? Jos kyllä niin minun töpseleitäni ei koskaan saisi vetää seinästä, vaikka millainen taakka olisin. Nytkin tekisi mieli vain nukkua ja jatkaa uniseikkailuja. Todellisuus on aina joko tylsä tai surullinen.

Pari yötä sitten näin tosin vähemmän miellyttävää unta. Siinä olin keskiaikaisessa miljöössä ja minua ajoi takaa valtava musta lohikäärme. Paikalla oli muitakin ihmisiä, mutta silti lohikäärme oli vain minun kimpussani. Aina kun se sai minut kiinni tai löysi piilopaikkani se syöksi päälleni tulta, joka poltti niin helvetisti, että tunsin unessakin kipua. Tuli ei kuitenkaan voinut vahingoittaa minua fyysisesti, eikä siten tappanut, vaan aiheutti vain suunatonta tuskaa. Minulla oli mukanani lahonnut kirja, jonka tiesin sisältävän loitsun, jolla lohikäärmeen saisi kesytettyä. Selasin kirjaa, mutta vaikka kuinka etsin en löytänyt oikeaa loitsua, ja samalla lohikäärme jatkoi kiduttamistani, enkä siltikään kuollut. Jossain vaiheessa pääsin piiloon kivisen rakennuksen alle ja luulin jo päässeeni pakoon, kunnes lohikäärme ottikin leveänaamaisen mustahiuksisen naisen muodon ja ryömi piilopaikkani edustalle ilkkumaan, etten koskaan selviäisi. Jossakin tässä kohtaa heräsin.

En usko enneuniin tai muutenkaan unien kertovan tulevasta, mutta siihen uskon, että ne symbolisesti heijastavat alitajuntamme tapahtumia. Vaikka kuinka hölmöltä kuulostaisi, itse uskon, että lohikäärme unessani oli masennus. Mutta mikähän mahtaa olla se loitsu, jolla sen saisi kesytettyä?

Turha ovimatto

Huoh. Vittu, että ärsyttää se sama ihminen, joka säännöllisesti (mukamas) yrittää punkea takaisin elämääni. Pakollisen turpakirjajutustelun aikana vastasin rehellisesti mitä kuuluuhun, että masennuslääkitys päällä ja muutenkin mennyt vituilleen pari viime vuotta. Onhan se kiva tietää, ettei ole yksin ongelman kanssa, mutta henk.koht. vituttaa henkilö, joka vastaa tähän selittämällä, että: "Siis mua ahdistaa ihan kauheesti! Pitäisköhän mun aloittaa joku lääkitys?". Oli taas tärkeä ohjata keskustelu takaisin itseensä, kun melkein puhuttiin jo jostain muusta. Todettiin omahoitajani kanssa, että pitäisi tuolle "kaverille" sanoa, että vetäis nyt jo vittu päähänsä ja jättäisi minut rauhaan. (Ja joo vittu on kiva sana.) Veikkailtiin, ettei siitä taaskaan kuulu enää mitään, kun sai sovittua sen haluamansa tapaamisen, joka ei kuitenkaan koskaan toteudu. Oikeassa oltiin. Jotenkin ensin ei tuntunut miltään ja olin tyytyväinen, etten pahoittanut mieltäni tai mitään, mutta nyt sitten taas onkin kurja olla. Vaikka siis ajattelin, että joo tää on taas niin tätä, en välitä paskaakaan. Varmaan sitten syttyi jokin säälittävä toivonkipinä, että olisihan se kiva tehdä jotain yhdessä. Menee yli hilseen, miksi tuo ihminen ylipäätään ei vain anna minun olla, vaan jaksaa kiusata viiden kuukauden välein kutsuillaan, joilla ei tarkoita mitään. Enkä edes osaa sanoa sille suoria sanoja, koska tiedän alkavani kuitenkin miettiä, miten paha ihminen olen, koska se ehkä loukkaantui jostain. EN HALUA VÄLITTÄÄ SELLAISESTA.

Omahoitaja oli sitä mieltä, että viikon tauko tapaamisista tekee hyvää. Paskat se mitään hyvää tee. Sain tehtäväksi tehdä väliviikolla miellekartan siitä, millaisen elämän haluan. Varmaan itken koko paperin ihan räkäiseksi.

Elämäntarinani

Minulla on mennyt hyvin.

Lääkitys on kohdillaan ja omahoitajani tuli saikulta takaisin. Olen käynyt siellä kerran viikossa ja saanut jotenkin tosi rennosti kerrottua asioistani. Ei enää häpeää, ei huonoa omatuntoa siitä, että kaikki ei ole kunnossa. Olemme puhuneet paljon isästäni. Ulkopuolisen mielipiteen saatuani taidan jopa uskoa, että minua on todella kohdeltu väärin (kai?).
Keskusteluavussa tulimme myös siihen tulokseen, että olen ollut vuosia psykoottisessa tilassa tajuamatta itse sitä lainkaan. Tässä vähän ollaan nyt huolestuneita siitä, että mitä täällä pääni sisällä tapahtuu, kun pikku-ukkoja on kirjaimellisesti tullut nähtyä.

No mutta sitten hyvä mieli lensikin ikkunasta ulos, kun tällä viikolla erehdyin katsomaan telkkarista Reindeerspotting dokkarin. Olen kerran tai pari miettinyt, pitäisikö se ahdistuspläjäys katsoa, mutta parempi, että se tuli nähtyä nyt "vahingossa", eikä silloin talvella, joilloin olin niin pahassa jamassa, että leffa olisi varmaan ollut se viimeinen naula arkkuun. En suosittele kyseistä pätkää muille kuin tunnevammaisille ja masokisteille, jotka haluavat itkeä silmiä päästään ja nähdä päähenkilön unissaan suonet laihasta käsivarresta pullistellen.
Harmi vain, että tosi moni nettikeskusteluista päätellen on juuri sellainen tunnevammainen tai sitten ei vain ymmärtänyt koko tarinan pointtia. Tiesin päähenkilön kuolleen, mutta kun tyhmänä menin googlettamaan kuolinsyytä niin oli pakko ottaa pami kitusiin, jotta siinä ei olisi päätynyt lattialle erittämään räkää. Eniten järkytti se, miten ne kunnon kansalaiset ovat heti riistämässä toiselta ihmisarvoa, koska "se oli yhteiskunnan riippakivi, johon kului verorahoja". Onhan se helppo sanoa, kun on kasvanut itse sen verran pumpulissa, ettei ymmärrä joidenkin muiden saavan huonommat lähtökohdat tälle elämälle. Ja eikö tämän pahoinvointivaltion korkeaa verotusta juuri perustella sillä, että voitaisiin niitä apua tarvitsevia auttaa? Tosin eihän niitä oikeasti edes auteta, joten turha niistä verorahoista on siltikään marista.

Jotenkin todella surullista, että yleisö pääsee läheltä seuraamaan oikeaa elämää oikeasta ihmisestä, jolla menee oikeasti tosi huonosti ja silti siihen suhtaudutaan kuin se olisi jokin harmiton fiktio. Jotain Salkkari-Jenniäkin surraan enemmän. Tästä pojasta sanotaan vain, että "hyvä et tappo ittensä, ei täällä nistejä kaivata, ajatelkaa nyt miltä siitä varastetun autoradion omistajastakin tuntui". Miltähän siitä pojasta tuntui, kun halusi kuiville ja normaalin elämän, muttei vain pystynyt lopettamaan. Miltähän siitä tuntui, kun rahaa ei ollut, mutta aineita oli saatava vaikka sitten varastamalla. Miltähän siitä tuntui, kun tiesi jäävänsä kiinni ja joutuvansa vankilaan, mutta rötöstelyä oli jatkettava, jotta saisi huumeita. Miltähän siitä tuntui, kun haave ulkomaanmatkasta toteutui, mutta ei silti pystynytkään lopettamaan käyttöä.

Olen nyt varmaan tosi lässy ja kauhea pahisten paapoja, mutta pidin siitä pojasta ja ihan siksi, että sillä oli todella suloinen hymy ja oli hellyyttävää, miten innostunut ja sympaattinen se kaikesta huolimatta oli. Sydäntä särki, kun se Välimeren rannalla kahlasi aalloissa hennot laihat jalat vilkkuen  sortsien lahkeista ja oli niin iloinen. Sen verran yliempaattinenkin olen, että kun luin viimeisen näköhavainnon siitä olevan "sairaalloisen laiha mieshenkilö kävellen yksin surullisen ja huolestuneen näköisenä" pääsi siinä kauhea itku ja ahdistus. Pidin siitä pojasta niinkin paljon, että latasin sen kuvan koneelle ihan vain muistoksi.

Joten kaipa olen myötätunnoissani nyt outo, naiivi ja kamala ihminen. Aivan sama minulle.

Opamox

Kyllä tätä blogia pitäisi ja haluaisi päivittää, mutta kun ei saa aikaan, koska kaikkeen saa suorastaan pakottaa itsensä.

Pami kitusiin, koska laskin väärin ja tajusin, että pääsykokeissa täytyy saada joka tehtävästä vähintän 10 pistettä eikä 8. Ei sen väliä, mutta paniikki.
Pelotti kamalasti ottaa näitä pillereitä "voi tulla riippuvaiseksi" -saarnan jälkeen ja ajattelin, ettei mun niitä koskaan tarvitse ottaa, kun on ketipinorkin. Äsken oli kuitenkin kolmas kerta tällä viikolla.

Olo tuntuu laskuhumalaiselta. Väsyttää ja typottaa ja ajatus ei kulje. Keho tuntuu raskaalta, mutta vatsa ja rinta jotenkin kevyiltä. Ehkä ne kohta irtoavat ja leijailevat katon rajaan kuin heliumipallot samalla, kun loput minusta räsähtää lattian läpi naapurin mummolle.

Tämä ja viime viikko on masentanut ja ahdistanut ja sitten vähän vielä masentanut lisää huolimatta siitä, että annosta nostettiin. Lääkäri ihmetteli, kun enää en ole iloinen, vaikka kemikaalien määrä on tuplattu. Olen aina ollut huono kaikessa, mitä teen. Nyt olen myös maailman huonoin masennuspotilas.

Lässyti lässyti sanoi psykologi Lässy. Sitten se oli vähän anaalisoinut ja tullut siihen lopputulokseen, että poikaystävä ei pidä minusta, koska ei pyydä minua jäämään luokseen, vaan on valmis päästämään minut opiskelemaan (mikäli nyt sinne joskus pääsisin). Möllöti möllöti sen jälkeen samalla kun leikkasin ja liimasin unelmiani lehdistä. En tiedä itkinkö möllötyksen aiheuttamasta ahdistuksesta vai toteutumattomien unelmieni tähden. Jos joudun tapaamaan sen ukon vielä uudestaan otan pamin ennen vastaanoton alkua. Poikaystäväni vihaa minua

En halua kuolla, mutten halua olla tällainen elävä kuollutkaan. Haluan elää. Haluan, että minullakin on kavereita, joiden kanssa ottaa rumia kännikuvia. Sitä tässä itkin, kun mulla ei ole kavereita, enkä osaa tutustua kehenkään. Musta ei ole yhtään noloa nuoruuden bailauskuvaa, jolle nauraa vanhana. Musta ei ylipäätäänkään ole mitään kuvia. Kukaan ei tule muistamaan, minkä näköinen olin tai edes kuka olen. Tunnen niin usein kuin minua ei olisi olemassakaan. Olen jossain kuplassa, josta katselen maailmaa, mutten saa koskaan olla osa sitä. En halua elää, jos elämä on tällaista. Minulla ei koskaan ollut teini-ikää ja tällä menolla ei koskaan nuoruuttakaan. Minä vain olen. Ja niin on masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelkokin.

"Vähän sä näät kummii unia"

Pitäisi varmaan aloittaa aivan oma blogi unilleni.

Enää en ole nähnyt varsinaisia painajaisia, mutta sellaisia lievästi ahdistavia unia kylläkin. Yksi yö näin unta, että jouduin matkustamaan muutaman entisen kaverini kanssa junaraiteita pitkin huterilla kärryillä samalla kun valtavat junat ohittivat viereisiltä laiteilta. Pelkäsin kauheasti putoavani ja onnistuinkin sitten mokaamaan niin, että kärry petti. Tipuin raiteille jääden kahden junan väliin puristuksiin. Siinä liiskaannuin kuunnellen sisäelimieni poksahtelua ja luitteni rutinaa. En kuitenkaan tuntenut kipua.

Yksi uni, jota näin pitkään yöstä toiseen oli aika huvittava, mutta silti jotenkin ahdistavampi kuin edellinen. Unessa olin aina matkalla lapsuudenkodistani Mäkkäriin ostamaan juustohampurilaisen ja suklaasundaen. Joskus unessa menin väärään bussiin, joskus tie vain jatkui loputtomiin ja joskus kassalle oli vain kauheat jonot. Kerran tai pari pääsin aloittamaan jopa kotimatkan, mutta tie olikin muuttunut äärettömäksi ja tunsin ahdistusta siitä, "etten pääse koskaan syömään suklaasundaeta". Enkä edes erityisemmin välitä niistä Mäkin jäätelöistä. Tällaisiako unia mäkkiläskit näkevät?

Nyt olen nähnyt toistuvasti unta, jossa olen lahossa vanhassa kartanossa. Kerran löysin sieltä jonkinlaisen "salaisen" huoneen, jossa oli paljon vanhoja tavaroita. Aloin penkoa niitä kunnes löysin kuvan 1800-luvulla eläneestä naisesta, jolla oli tismalleen samanlaiset kasvot kuin minulla. Silti nainen näytti mielestäni kauniilta ja hänellä oli erikoinen nimi, jota en herättyäni enää muistanut. Viime öinä olen ollut taas tuolla kartanossa, mutta siellä on ollut muitakin - vieraita ihmisiä. Jotkut heistä ovat rauhallisia, mutta toiset taas jotenkin epämuodostuneita ja uhkaavia. Minulla on mukanani revolveri, johon tartun pelottavien ihmisten lähestyessä. En kuitenkaan osaa ladata asetta, enkä siten voi ampuakaan. En tiedä, mitä tapahtuu sitten. Ehkä ne epämuodostuneet tappavat minut.

Tähän yöhön valmistauduin kuitenkin katsomalla netistä, miten revolveri ladataan. Jokohan ne hirviöt saisi ammuttua.

Voi psykologit

Omahoitajani ei ole vieläkään palannut sairaslomalta, joten varasin sitten pitkin hampain ajan toiselle työntekijälle, koska "ei se varmaan niin ärsyttävä olekaan". Se olikin sitten sellainen mahdollisimman raivostuttavasti lässyttävä hoitohenkilö, joka käsi poskella esitti niin empaattista, että voi yök. Paino sanalla esitti. Istuin siinä räjähtämäisilläni, kun sen tuijotus porautui takaraivoon joka kerta, kun ilmeisesti vastasin liian lyhyesti kysymykseen. Sitten se toisteli todella älyvapaasti viimeisen sanan kaikesta mitä sanoin kuin papukaijalle olisi puhunut. Luulisi, että siinä valuisi aivot lattialle sosiaalisemmallakin ihmisellä, jos joutuisi kuuntelemaan tunnin tätä:

Minä: En oo enää tällä viikolla saanut nukuttua kauhean hyvin, kun on ahdistanut.
Psykologi: *lässyttävällä äänelle*...ahdistanut. Voiiii.
*pitkä hiljainen tuijotus*
Minä: Meneeköhän masennus koskaan pois. Tai että voikohan siitä koskaan täysin parantua.
Psykologi: *taas lässyttävällä äänellä* ...parantua. Voi voiii.

Psykologi: Mitäs ajattelit tehdä?
Minä: Haen opiskelemaan.
Psykologi: ...opiskelemaan.
*minuutin tuskallinen tuijotus*
Minä: Ehkä siellä olisi ihmisiä, jotka on samanhenkisiä.
Psykologi: ...samanhenkisiä.
Minä: .....

Psykologi: Ahdistaako sua nyt?
(siis totta vitussa, eikö se lukenut potilastietojani?)
Minä: Joo-o.
Psykologi: Voisinko mä tehdä jotain toisin, jotta sua ahdistais vähemmän?
(eihän tuohon tietenkään voinut vastata rehellisesti)
Minä: Noo, en mä tiiä ehkä jotain... *muminaa*

Psykologi: Sähän voit kattoo netistä. Tiiätkö vaikka kooklesta.
Minä: Kyllä mä katon joo.
Psykologi: *lässyttävällä äänellä* Kookle niinku geeoo-
Minä: Joo, mä tiedän googlen.

Vetäis nyt vittu päähänsä. Olen ujo ja masentunut, en tyhmä tai pikkulapsi, jolle pitää mussuttaa ja massuttaa. Eikä tämä ole edes ensimmäinen tuijotuskilpailuni psykologin kanssa. Tässä alkaa pikku hiljaa tuntua, että ne ovat aivan yhtä paljon avun tarpeessa.

Eilen palasi sellainen epämääräinen ahdistus, jota en ole pitkään aikaan tuntenut. Aloitettuani lääkkeet ahdistus on tullut yllättäen ja kestänyt vain hetkiä, mutta nyt se on taas koko ajan läsnä ikäänkuin taustalla. Olen yllättynyt, miten iloinen ja positiivinen olin ilman sitä, enkä tiedä, mikä on mahtanut edesauttaa sen palaamista. Olenko pian taas lähtöruudussa?

Hammasharja

Lauantai-ilta yksin kotona. Onneksi on kissat, Tulen ja jään laulu -kirjasarja ja Trainspotting netflixissä. Mies meni ärsyttäville kavereilleen, mutta sen piti viipyä vain hetki. En mennyt mukaan, koska minulle ei koskaan sosialisoida siellä, enkä kyllä sitä vain haluaisikaan. Paitsi ihan vähän. Äidinkin piti soittaa, mutta taisi unohtua, kun menivät teatteriin. Jopa rutikuivilla vanhemmillani on jotain menoa lauantaina.
Vituttaa, kun se all by myself soi nykyään jossain hammasharjamainoksessa, sillä se siirappinen biisi saa minut häpeäkseni aina itkemään. Muilla on kivaa muualla ja minä itken kotona yksinäiselle hammasharjalle telkkarissa. Minä olen se yksinäinen hammasharja.
Onpas nyt kornia. Onneksi pää on jo sen verran pehmennyt ketipinorilla ja siiderillä, että voin mennä nukkumaan.

Haluaisin jo elää

Ja kyllä, tätä blogia vielä päivitetään. Avun piiriin pääsyn jälkeen tunsin tarvetta ottaa etäisyyttä blogista, koska olen yksinkertaisesti vain niin huono kirjoittamaan mitään positiviista. Lisäksi olen niin taikauskoinen, että jos sanon ääneen tai kirjoitan minulla menevän paremmin, uskon, että sitten alkaakin mennä huonommin.

Kävin myös joka viikko psykiatrisella hoitajalla juttelemassa, mikä on vähentänyt tarvetta kirjoittaa ajatuksiani tänne. Harmi vain, että kiva hoitaja on melkein koko ajan sairaslomalla; nytkin ajat ovat olleet peruttuina melkein kuukauden, enkä haluaisi ketään muuta työntekijää. Viime viikolla soitti joku ärsyttävän oloinen mies, koska olin pyytänyt, että pääsisin juttelemaan edes jollekin. En vain tosin halunnut jutella sille miehelle ja nyt en ole kuullut mitään asiasta enää viikkoon. Luultavasti ne vihaavat minua, puhuvat kaiket päivät kahvihuoneessa, miten kiittämätön olen ja etteivät enää aio auttaa minua. Niin se menee terveisin masi.

Lääkeannosta on nostettu tähän mennessä jo kaksi kertaa. Ensi viikolla pitäisi nostaa vielä kolmannen. Tuttu tyhjyys on kuitenkin hiljaa palailemassa ja minua pelottaa. En edes osaa sanoa auttoivatko lääkkeet vai olinko vain helpottunut siitä, että minua kuunneltiin. Ainakin pöhnäisyys on hellittänyt ja lääkityksen aloittaessani näin todella yksityiskohtaisia ja jännittäviä unia, mutta nyt näen lähes joka yö painajaisia. Tapahtumat ja henkilöt vaihtelevat, mutta sijainti on aina maailmanlopun jälkeinen maailma, jossa yritän paeta tai taistella vastaan kammottavia hirviöitä, joiden ulkonäköä en enää herättyäni muista. Yhtenä yönä itkin unessani niin vuolaasti, että heräsin siihen, että minä aivan oikeasti olin itkenyt tyynyni märäksi. Toisena yönä olin unessa lapsuudenkotini sängyssä, mutta pelkäsin hirviöiden ilmestyvän vastapäiseen ikkunaan ja löytävän minut. En ole koskaan ollut niin peloissani kuin siinä unessa. Pelko oli niin käsinkosketeltava, että minua alkaa pelottaa uudellaan, kun vain muistelenkin sitä tunnetta.

Hoitaja onnistui jäämään sairaslomalle juuri, kun olin uskaltautunut puhumaan edes osan ongelmistani ja siinä vaiheessa, kun olisin eniten tarvinnut keskusteluapua. Olen nyt sinnitellyt useamman viikon, joten kaipa jaksan vielä seuraavankin. Se taitaakin olla iskulauseeni: Pitää katsoa huonoja asioita yhä uudestaan ja kestää. Olen tässä kyllä ajatellut vaihtaa iskulauseekseni: Jos katson taakseni, olen mennyttä. Haluaisin oikeasti todella paljon tatuoida sen vasempaan käsivarteeni, josta sitä voisi helposti aina katsoa, kun alkaa ahdistaa. Ajattelin nyt alkajaisiksi taiteilla tussilla. Ja minä jos kuka olen immuuni kaiken maailman korneille tsemppaus-sanonnoille.

Psst. Sertra on myös vienyt kaiken innon petipuuhiin (jota nyt kauheasti ei masentuneenakaan ollut), mutta nolottaa liikaa, että uskaltaisin siitä sanoa lääkärille.