Ole kiltti, ei taas...

Voisin avautua tähän kurjasta olostani ja siten helpottaa sitä, mutta olen ihan liian väsynyt. Tänään on ollut kuolettavan tylsä päivä. Työtkin peruuntuivat ja huomaan ihmetyksekseni toivovani, että olisin joutunut töihin, vaikka vapaapäivästä luulinkin ilahtuvani. Olo on tylsistynyt, väsynyt ja turta. Juuri sellainen kuin pari vuotta sitten. Harmaa ja raskas mörkö nimeltä Masennus on palannut pitkältä lomaltaan. Ensitöikseen se sai minut taas pelkäämään tulevaisuutta. Tulevaisuudessa sitä, ettei tämä ikinä mene pois, vaan pilaa kaikki loputkin asiat, jotka eivät vielä ole pilalle menneet. Höpö ei ole ikinä nähnyt minua tällaisena. Höpö ei tuntenut minua vielä silloin, kun olin pelkkä haamu, eikä hän varmaan edes ymmärtäisi, mitä masennus minulle tarkoittaa. Ehkä hän ei jaksaisi tai pystyisi seisomaan tukenani. Ehkä hän hylkäisi minut. Ehkä minun pitäisi yrittää piilottaa mörköni, jotta en menettäisi Höpöäkin. Ei olisi oikein, jos Höpö joutuu kärsimään minun pääni takia. En vain jaksaisi taas teeskennellä. En jaksaisi aloittaa taas terapiaa. En jaksaisi aloittaa taas kaikkea alusta. Luulin jo, että kaikki työ on tehty, mutta nyt vasta huomaan, että olinkin koko ajan vasta puolitiessä pois Helvetistä. Nyt olen taas varmaan jo Helvetin esikartanossa. Haluaisin lyödä pääni kirveellä irti ja viskata sen ulos ikkunasta. Vitun tyhmä pää, kun et osaa parantua. Vitun tyhmä pää, kun aina pilaat kaiken.

Olen taas yksin tämän kanssa. Ja sekin johtuu taas ihan jonkun muun itsekkyydestä.

I'm hard to remember but impossible to forget

Varmaan yksi maailman rumimmista asioista sanoa toiselle on "sori, mä vaan unohdin sut". Se on kuin sanoisi "sori, mulle et aina vaan ole olemassa". Miten joku voi vain unohtaa, että toinen hengittää ja tuntee? Mutta ei kyllä olisi ensimmäinen kerta, kun unohdetaan, että minä tunnen. Tunnen pettymystä, surua ja loukkaannun juuri niin kuin kaikki muutkin. Se, etten ehkä tuo itseäni esille koko ajan tai raivoa, itke tai uhkaile muiden edessä ei tarkoita sitä, etteikö minullakin olisi paha olla, kun minua kohdellaan kuin räsynukkea, jota voi potkia ja paiskoa miten lystää ilman, että siihen sattuu. Olen nyt saanut lopullisesti aika inhottavan potkun suoraan kylkiluiden väliin ihmiseltä, jonka kanssa luulin olevani läheinen. Tuntuu siltä, ettei hänelle usein juolahda mieleen, että muillakin on ongelmia, eikä mitään prinsessaongelmia, vaan oikeaa pahaa oloa ja ahdistusta, joka tulee arkipäiväisistä välinpitämättömistä teoista, varsinkin läheisten tekemistä. Haluaisin vain katkaista välit tähän ihmiseen. Hänen tapansa antaa parisuhdesirkuksensa levitä ystävyyssuhteisiin tekee paljon suurempaa vahinkoa kuin hän edes osaa kuvitella. Tai ehkäpä hän vain kuuluu niihin ihmisiin, jotka alkavat pitää toisen ymmärrystä itsestäänselvänä. Ihan sama, vaikka kohtelisi kuinka väärin. Kyllä se taas ymmärtää. Siedän paljon paskaa ihmisiltä, joista välitän, mutten enää siinä vaiheessa, kun alan tuntea olevani pelkkä esine. Esine, joka on arvoton, jollei toteutu pääasiallista tehtäväänsä; ole pelle, terapeutti ja tukipalvelu samassa paketissa.

En jaksa kuunnella kömpelöitä valheita ja tekosyitä. Olen tuntenut sinut liian kauan tunnistaakseni ne sellaisiksi. En jaksa tätä ihmissuhdemaailmaa, jossa asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä. En jaksa hymyillä feikkihymyä ja todeta rivien välistä, että sun takia mun oli paha olla. Haluaisin kertoa, että olin todella väsynyt ja silti odotin, koska olin luvannut. Haluaisin kertoa, että itkin päiviä, koska olin niin pettynyt. Haluaisin kertoa, miten paskamaista on olla silti piittaamatta. Mutta en voi kertoa, koska niin ei ole tapana. Se on ihmissuhteiden kirjoittamaton sääntö. Enkä voi katkaista välejä, koska se olisi lopullista, kömpelöä ja vastoin sääntöjä. Eikä minulla ole tuttavia liiaksi, joten minun pitää valita: Pitääkö kiinni kunniastani ja näyttää, ettei minua kohdella näin, mutta olla myös pitkään ellei lopullisesti yksinäinen, masentunut ja puoliksi kuollut? Vaiko jälleen niellä paha oloni ja pitääkin kiinni tästä ihmissuhteesta baari-iltojen, naurun ja syntymäpäivien takia, mutta samalla saada kasa paskaa niskaan säännöllisin väliajoin? Tiedän, minkä valitsen. Sen mikä pitää minut pisimpään kaukana entisestä pahan olon tunteestani.

Ei huvita lähteä ulkomaille. Ei huvita lähteä juoksemaan, joogaamaan tai katsoa elokuvia. Mua ei huvita enää mikään. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minun täytyy noudattaa sääntöjä. Olen kyllästynyt ihmisiin, jotka hyväksikäyttävät sitä, että minä en uskalla olla noudattamatta sääntöjä. Mä en osaa pelata ihmissuhdepelejä, en ole koskaan osannut.

Taas on liikaa aikaa yöllä

Tajusin juuri, etten varmaan pystyisi asumaan yksin. Olen ollut kaksi päivää tyhjässä talossa ja ikävöin jo mitä tahansa ihmiselämää. Höpö haluaisi muuttaa tulevaisuudessa pikkukaupunkiin tai jonnekin skutsiin, koska siellä on halvempaa ja enemmän tilaa. Maaseutu on kaunis kesällä, mutta talvella vain kamalan pimeä, kolkko ja pelottava. Niin ja yksinäinen. En halua minnekään yksinäiseen paikkaan potemaan yksinäisyyttäni. Mieluummin poden sitä jossain, missä voin lähteä koska vain kulman taakse lohduttamaan itseäni shoppailulla tai hyvällä ruualla. Haluan nähdä uusia naamoja päivittäin, vaikken niiden kanssa missään tekemisissä uskaltaisi ollakaan. Siitä syystä ahdistaa ajatus pikkukaupungistakin, vaikkei tietenkään yhtä paljon. Äitini on kotoisin juuri eräästä pikkukaupungista, jonka porukka on yhtä sisäsiittoista ja tynnyrissä kasvanutta kuin Texasin moottorisahamurhaajien perhe. Asun suurkaupungissa ja välillä minusta tuntuu, että tämäkin on liian pieni. Höpö taas inhoaa suurkaupunkeja. Tai ainakin sanoo inhoavansa, vaikkei sellaisessa koskaan ole muutamaa tuntia pidempään koittanut olla. Tosin en minäkään ole paljoa maaseudulla tai pikkukaupungissa koittanut olla. Ehkä olenkin taas vain vaikea, enkä ymmärrä sitä, ettei parisuhteessa voi aina saada tahtoaan läpi, vaan täytyy tehdä myönnytyksiä. Sen kuitenkin ymmärrän, että pää räjähtäisi, jos joutuisin elämään jo viikonkin töiden ja kodin välillä ilman, että näkisin ketään duunin ulkopuolella. Olen vaikka kuinka kauan haaveillut siitä omasta kämpästä ja omasta rauhasta ja siitä kun saa olla miten lystää ja sisustaa itselleen pienen soman turvapaikan. Ajattelin, että heti sinä päivänä, kun helvetti jäätyy ja saan jonkin kivan opiskelupaikan, muutan omaan vaatekomerooni keskustassa. Ah, olisi vain minä ja torakat. Mutta ei. Pari ihmissuhdetta löydettyäni olen kasvanut näinä vuosina varsin epäitsenäiseksi. Ehkä siksi, että minä jos kuka ymmärrän, miltä tuntuu olla ihan yksin, enkä aio siihen yksinäisyyteen ainakaan vapaaehtoisesti enää palata. Tai sitten voinkin lisätä ansioluettelooni vielä senkin, että pohjimmiltani olenkin täysin perässä vedettävä lammas. Oli miten oli, en pidä siitä, kun jokin muistuttaa minua entisestä pahasta olostani. Täällä yksin telkkaria möllötettyäni jokin on muistuttanut siitä. Nyt tuntuu siltä, että joudun varmaan luopumaan tästäkin unelmasta stp:n takia...

Tätä tuli kirjoitettua liian monta tuntia

Saavuin juuri kauppareissun ja saikkutodistuksen viennin jälkeen tyhjään taloon. Pitäisi varmaan nauttia siitä, kun on välillä omaakin rauhaa, mutta tuli vain jotenkin kauhean toivoton ja yksinäinen olo. Nyt on perjantai ilta, ulkona on helvetin lämmintä ja aurinkoista, mutta istun yksin kotona vahtaamassa jotain paskaa "kalju John Travolta vetää turpaan kaikkia" -leffaa telkkarista. Höpö on kavereidensa kanssa. Pyysin, että voitaisiin mennä niiden kanssa juopottelemaan, kun sillä on lomakin. Ei kuulemma ollut unohtanut, mutta on kuitenkin menossa nyt yksin niiden kanssa. Tosin minähän olen kipeä, mutten koskaan niin kipeä, että mieluummin viettäisin viikonlopun yksin pimeässä kopissa masentuneena. Ehkä Höpö ei halunnut minua mukaan, kun olen niin ujo, eivätkä sen kaverit varmaan pidä minusta siksi. Eivätpä kuitenkaan ole itsekään koskaan yrittäneet minuun tutustua.

On niin raastavan yksinäinen olo. En voi soittaa Blondielle, koska se ei edes vastaisi. Höpölle jo soitin, mutta taisin vain pilata sen illan, kun vinguin siitä, etteivät sen tyhmät kaverit voi mennä huomenna juomaan, jolloin ehkä vielä pääsisinkin mukaan. Äidille taas soitan vasta kuolleen ruumiini yli, sillä se jos kuka osaa saada minut tuntemaan oloni uusavuttomaksi luuseriksi. Se oli sitä mieltä, etten pystyisi ajamaan edes muutaman kilometrin matkaa ravintolaan ilman, että kuolen tai romutan autoni. Päätin sitten tänään ajaa 20 kilsaa kostoksi, vaikkei minun edes olisi tarvinnut. En ahdistunut, vaan huudatin musiikkia täysillä kaikki ikkunat auki. Olo oli kuin kaikissa niissä tuhansissa musiikkivideoissa, joissa joku naikkonen ajaa avoautoa tissit tai perse vilkkuen ja letti hulmuten. Vihaan ajamista, mutta nyt en olisi halunnut pysähtyä koskaan. Kaipa siksi, että masennus heikentää kuolemanpelkoa. Ainakin minulla. Koko sosiaalisten tilanteiden pelko on oikeastaan aika kumma juttu. Se aiheuttaa kaikki muutkin pelot kuten pimeänpelon, ajopelon, läheisten kuoleman pelon, vainoharhat ja myös masennuksen. Silti masennus heikentää kaikkia stp:n aiheuttamia pelkoja, mutta lisää itse sosiaalisiin tilanteisiin kohdistuvaa pelkoa. Ne puolestaan pahentavat masennusta. Se on vittumainen noidankehä.

Tuli tänään suhteettoman paha mieli siitäkin, kun kävin viemässä sen sairastodistuksen paskaduunipaikkaani. Oikea persläpimagneetti koko kaatopaikka. Onnistuin huikkaamaan kerrankin aidosti iloisen tervehdyksen niille pässeille ja vastaus oli: "JA ÄLÄ VAAN TUU TÄNNE NOILLA KENGILLÄ! )):<" No perkele, olikin ihan varmasti kauhea himo tulla sinne haisevaan läävään valumaan hikeä naama turvoksissa ja vielä ihan huvin vuoksi. On kyllä aina niin mukava tulla töihin. Kaiken lisäksi yksi venäläinen rasvavalas toimii näköjään siellä jonkinlaisena omatekoisena poliisina.

Munkkipossu: Tuuksä töihin?

Ginger: En, mä olen kipee.

Munkkipossu: *tuhahtaa* Niin varmaan. Siltä näytätkin tosi paljon.

Ginger: Kuules nyt kristuksen vittu, älä sinä ala mua moralisoimaan siitä, etten kuoleman kielissä ole, kun eipä se sulle edes kuuluisi. *mumisee vaivaantuneena*

Onneksi paskapaikan takia myöhästyin junasta ja oli siksi aikaa käydä ostamassa itselleni ihana mekko lohdutukseksi.

Tosin ei sekään sitten kuitenkaan lohduttanut niin paljon.

Tuntuu siltä, ettei kukaan välitä olla kanssani ja ne harvat, jotka välittävät saavat kärsiä siitä, että olen tällainen vaikea ja surullinen tapaus. Itkeminen varmaan auttaisi nyt, mutta pidättelen silti kyyneliä, sillä tiedän, etten halua flunssapöhnääni lisätä vielä itkemisestäkin turvonnutta, kipeää ja tukkoista naamaa. Olen kuitenkin joko masokisti tai sitten vain tyhmä ja kuuntelenkin nyt pitäaikaista nyyhkybiisiäni.

Urge Overkill - Girl You'll be a Woman Soon

Itkettää tuo varmaan siksi, että se saa minut aina muistelemaan kaikkia masennuksen ja stp:n takia hukkaan menneitä ja meneviä hetkiä ja unelmia. Nyt alkoi nolottaa, koska minusta tuntuu siltä, että olipa kauhean imelä ja mukaherkkä lause tuo. Nyt taas alkoi vituttaa se, millainen kyyninen paska olenkaan. Huoh. Tarinan pointti oli kuitenkin se, että tänään Ginger angstasi vähän lisää ja löysi sisäisen autotyttönsä.
Toi biisi saa muuten myös tuntemaan itseni todella vanhaksi paskaksi. En osaa selittää miksi, joten pistän tähän kuvan, jotta kaikilla olisi sen näkemisen jälkeen varmasti yhtä muumioitunut ja paska olo kuin minulla, jollei biisi ollut tarpeeksi moista vaikutelmaa aikaansaamaan.

Lousy

Olen itkeskellyt tässä viimeisimmät päivät silmäni turvoksiin. Kaverini temppu taisi laukaista pitkään muhineen masennusjakson. En voi tehdä mitään ilman, että itkettäisi. Pelkästään pihallamme oleva helvetin söpö siilinpoikanen sai naamani valumaan. Kliseinen lause, joka löytyy jokaisen angstaajan blogista, mutta antaa mennä kuitenkin: Inhotan itseäni. Ei kuitenkaan eniten siksi, että peilikuvanikin näyttää vääristyneeltä. Se on muuten kumma, miten masentuneena näkee aina itsensä epämuodostuneena sotanorsuna. Mutta eniten inhottaa se, että annoin Blondien aikaansaaman vittuuntuneisuuteni ja pettymykseni taas päästä masennuksen tasolle varsinkin, kun se ämmä itse karkasi Kusipäämiehensä kanssa ulkomaille sanomatta minulle sanaakaan anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Kaipa se taas odottaa, että olen viikon jälkeen sen verran leppynyt, että voi tulla jauhamaan minulle paskaa upeasta lomastaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ei sille tule mieleenkään, millaisen dominoefektin sen eleleminen omassa itsekeskeisessä maailmassaan on aiheuttanut minun tylsään ja harmaaseen maailmaani. Kaiken lisäksi meidän piti mennä matkalle. Olen säästänyt hulluna ja vielä hullumpana anonut lomaa paskaduunistani, jota ihme kyllä sainkin. Piti kertoa viime lauantaina siitä Blondielle ja lähteä juhlimaan tulevaa ulkomaan biletysmatkaamme. Nyt se ei kuitenkaan vastaa puhelimeen. En ole tosin yrittänyt soittaakaan lauantain jälkeen, mutta tiedän puhelujen korkeiden hintojen olevan liian houkutteleva tekosyy, jolla paeta epämiellyttäviä asioita, joten vastausta olisi turha odottaa. Siinä samalla menee sitten kuitenkin se meidän matka, jota ei luultavasti tämän viikon jälkeen enää saa. Olen vitun pettynyt. Vittusaatana, kun joku on paska ystävä. En yllättyisi, vaikka Blondie ei oikeasti enää edes haluaisi koko matkalle. Ehkä koko idea olikin vain kapinointia Kusipäämiestä vastaan ja minä taas vain onneton välikappale, jolle kyllä voi tuottaa pettymyksiä mielin määrin. Äijä on ylimustis jopa minun takiani ja veikin Blondien ulkomaille vain siksi, ettei minulla olisi enää matkaseuraa. Taisipa jälleen kerran vetää lopulta pidemmän korren kaikesta naisen uhoamisesta ja minulle antamista lupauksista huolimatta. Saatana, ne on kanssa yksi naistyyppi, jotka antaa karvaperseisen ukkonsa mennä joka asian edelle ja se on kaikki kaikessa, kun äijä osoittaa kaiken paskamaisen käytöksensä keskeltä edes jonkin pienen kiintymyksen eleen. Kusipäämies ei olisi koskaan vienyt Blondieta ulkomaille, jollen minä olisi halunnut matkalle. Nyt se olenkin minä, joka ei pääse minnekään.

Onneksi Höpö oli kanssani koko tämän viikon. On se kyllä ihana, kuunteli itkuani tyhmistä asioista, halasi ja koitti lohduttaa. Tuntuu pahalta ajatella, miten onnellinen pitäisi olla siitä, että on viimein joku, jonka seurassa ei tarvitse aina hävetä, kun ei kuitenkaan nyt pysty tuntemaan sitä kiitollisuutta ja iloa tämän paskafiiliksen läpi. Höpö suostui jopa lähtemään ulos syömään kanssani. Chicosissa hän söi kokonaan maailman tulisimman hampurilaisen, jota ei edes kaikille myydä. Maistoin siitä jonkin kärpäsen paskan kokoisen palan ja hyi saatana, kun jo sekin poltteli ruokatorvessa asti vielä 20 minuuttia nielaisun jälkeenkin. On se mun mies kyllä sisukas. Itse olen jäänyt koukkuun Chicosin ihaniin tortilloihin. Se on myös syy siihen, miksi aina, kun mussutan tänne ruuasta olen jumittanut sinä päivänä kyseisessä ravintolassa. En voi enää ajatellakaan muuta kuullessani sanan 'ruoka'. Silloin, kun on masis ei tunne nälkää niin helposti ja jollei syö sen varjolla tulee olo vain pahemmaksi. Olen huomannut. Sitten vasta, kun saa lättynsä eteen lautasellisen ruokaa tajuaa, miten nälkäinen onkaan ja sillä syömisellä lähtee oikeasti varmaan 60% paskafiiliksestä pois. Hyvä ruoka, parempi mieli ja sen valmisruokayhtiön nimi, joka tykkää tunkea vitusti säilöntäaineita safkoihinsa niin, ettei jengin ruumiit mätäne haudoissaan kymmeneentuhanteen vuoteen.

Yhyy. Jopa pihit vanhat pierut vanhempani pääsevät ulkomaille tänä kesänä. Ovat lähdössä jo toiselle matkalle. Mutsi toi minulle edelliseltä tuliaisiksi jonkin vitun itäblokkilaisen flunssan. Paskassa kunnossa fyysisesti tässä ei vielä oltukaan. Haluan paidan, jossa lukee: My parents went abroad and all I got was this lousy flu.

Paska merkintä

 Onpa onni, että aina alkaessa juuri uskoa, että ehkä todella onkin kiintymyksen arvoinen, läheiset ihmiset ovat aina paikalla palauttamassa maan pinnalle. On aika arvoton olo taas vaihteeksi. Seisoin tunnin metroasemalla parhaimpiini tälläytyneenä odottamassa Blondieta. Meidän piti mennä bilettämään ja olin odottanut tätä henkireikää kuin kuuta nousevaa. Eipä tullut Blondie, ei vaikka kuinka oli niin innoissaan ajatuksesta ja kuinka oltiin vielä eilen aiheesta puhuttu. Ämmä oli pistänyt pokkana puhelimensa kiinni. Selitys tulee tietenkin olemaan se, että akku loppui. Miksei sitten ladannut? No kun ei ollut laturia. Miksi sitten nyt yllättäen puhelin onkin auki, mutta ei vain vastaa? No kun ei huomannut.

Soitin kaikki yhteiset kaverit läpi. Kukaan ei osannut sanoa, missä oli, mutta pikkulintu lauloi, että luultavasti vietti iltaa kavereidensa kanssa. Siis kavereiden, jotka minäkin tiedän ja joista Blondie jaksaa aina negata. Ilmeisesti silti seura nyt kelpasikin, muttei kuitenkaan minua sinne voinut kutsua, vaikka luullakseni niiden ihmisten mielestä ihan neutraalitapaus olenkin. Tai sitten ei enää edes ollut niiden kavereiden kanssa, vaan oli taas 53263. kerran tapellut Kusipäämiehen kanssa ja tullut siihen tulokseen, että jos itsellä on paska fiilis niin sitten on kaikilla muillakin oltava. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun se olen minä, joka saa kärsiä Kusipäämiehen käyttäytyessä nimensä veroisesta. Olen jo muutaman kerran lähtenyt itkien kotiin tapaamispaikalta, kun minut on lempattu mykistetyllä puhelimella, ja saanut sitten myöhemmin kuulla "nyyh anteeksi, mutta kun se sanoi, että oon läski" tms. Niin itsekästä, lapsellista ja rumaa. Onneksi ne kaikki yhteiset tututkin päivittelivät, että vittu mikä temppu varsinkin, kun ollaan niin hyviä kavereita. Onneksi myös minulla oli mukanani isot mustat aurinkolasini. Niiden takana on hyvä itkeä bussissa ja keskellä kaupunkia saamatta vaivautuneen uteliaita katseita. Joskus itkin bussissa kaikki meikit poskilleni. Silti kukaan ei vaivautunut kysymään, oliko minulla kaikki hyvin. Ihmisiä ei vain kiinnosta.

Soitin Höpölle. En tiedä miksi. Ehkä yritin vain vakuuttaa itseni siitä, että jotakuta kiinnostaa. Eipä kiinnostanut Höpöäkään. Sen äänensävy oli sellainen; vittuako siinä itket tollasta sattuu. Kysyin, että milloin tulee kotiin. Sanoi, että vasta tunnin päästä. Huokaisin ja sanoin, että mulla on niin paha olo nyt, josta se meni tietenkin väärinkäsittämään, että komennan sitä kotiin kavereidensa luota "vain", koska minulla on paha olo. Sitten se suuttui, eikä ole vieläkään kotona, vaikka yli tunti on jo mennyt. Tunsin oloni sen puhelun jälkeen vielä huonommaksi. Lopetin sen lyhyeen, koska en enää voinut peitellä sitä, ettenkö olisi parkumaisillani. Samasta syystä lopetin niiden yhteisten tuttujenkin kanssa puhelut lyhyeen. En halua jotain huhua, että olen niin heikko, että itken moisesta. Tosin kaikella järjellä ajateltuna ei niitä ihmisiä kiinnosta paskaakaan, olenko heikko. Mutten nyt oikein ole mielentilassa, jossa ajateltaisiin järjellä.

Kotimatkalla mietin, miten helpottavaa olisi vain pistää välit poikki kaikkiin ihmisiin. Tein niin joskus kahdeksannella luokalla, kun flippasin lopullisesti. Muistelin kaivaten aikoja, jolloin hädin tuskin uskalsin edes poistua kotoontani, eikä minulla ollut mitään tuttavia tai kavereita ystävistä puhumattakaan. Tosin eipä minulla niitä juuri ole nytkään. Välillä kaipaan sitä ihanaa ihmisistä steriiliä turvallista ympäristöä, jossa kukaan ei voinut satuttaa. Tosin se on sama kuin kaipaisi nyrkkiä silmään. On helvetti olla ihan yksin maailmassa. Silloin edes kauniit vaatteet päällä eivät tunnu miltään, kun ei ole ketään, joka niitä kehuisi tai edes katselisi. Ainoa hyvä puoli siinä on, että voi rakennella mitä kunnianhimoisempia haaveita, kun tietää, ettei tule olemaan puolisoa tai ystäviä niitä rajoittamassa. Keskityin tuolloin opiskeluun niin paljon, että jos keskittyisin siihen yhä samalla tavalla, minusta voisi tulla vaikka mitä. Silloin minulla ei tosin olisi elämää kuten ei oikeastaan ollut tuolloinkaan. Kipeetä, mutta ikävöin sitä helpottavaa tunnetta, kun on jo hyväksynyt sen, ettei tule koskaan saamaan sitä jotakin, mitä kaikilla muilla on.

A Drink called Anxiety

Olenpa paska bloggaaja ja meninkin jo heti kymmenen merkinnän jälkeen tauolle. Puolustuksekseni voin tosin sanoa, että olen ollut niin väsynyt ja tullut kotiin niin myöhään kiitos ah niin ihanan duunipaikkani, ettei oikein ole jaksanut muuta kuin oikaista koipensa. Kaiken lisäksi olen viettänyt Höpön kanssa viimeiset neljä päivää, joten kirjoittelua ei ole oikein voinut harrastaa, sillä yritän ainakin toistaiseksi pitää tämän blogini salaisena, jotta voin puhua ihmisistä mahdollisimman vapautuneesti paskaa.

Olen tosi paska viettämään kesää. Yleensä vasta loppukesästä tajuan, että minun pitäisi olla terassilla, pussikaljottelemassa, rannalla biksuissa, ulkomailla, mökkeilemässä ja grillaamassa, eikä koneen ääressä hiertämässä persettäni puhki. Havahduttuani viimein ovat kaikki yleensä jo tehneet nuo normaalien ihmisten touhut, joten päädyn jatkamaan kesäni loppuun lukien ihmisten blogeja, joiden angstinhuuruinen maailmankuva pyörii yhtä turhien asioiden ympärillä kuin omanikin. Tämä kesä ei ole poikkeus.
Loma on parasta aikaa, mutta samalla masentavinta. Pääsääntöisesti ei ole muuta puuhaa kuin miettiminen. Ja mitä minun kaltaiseni luuseri miettisi? No omaa luuseriuttaan tietenkin. Ei kovin terveellistä tehdä sitä monta viikkoa 24/7.

Onneksi tänään näin sitten Blondieta. Minusta tuntuu, että se on ollut jotenkin yksinäinen. Kyseli koko viime viikon, milloin voitaisiin nähdä ja sanoi, että harmi, kun lähtee ulkomaille Kusipäämiehen kanssa niin ei nähdä toisiamme viikkoon. Sillähän on kymmeniä kavereita, joten miksi juuri minua tarvitsisi? Kyllähän se minua kaipasi selvästi. Siksi.
Mutta miksi minulla pitää olla näin huono itsetunto, etten millään usko edes parhaan ystäväni kaipaavan minua, vaikka hän sanoisi sen niin suoraan kuin rivien välistä vain voi sanoa? Tai kyllähän minä sen oikeastaan uskon ja se tuntuu hyvältä. Mutta se tuntuu hyvältä minuutin ja sen jälkeen vain helpottavalta. Se on väärin ja typerästi tunnettu, koska sen pitäisi tuntua hyvältä ja hyvältä ja hyvältä, eikä laimentua helpotukseksi. Minun pitäisi ajatella "ihanaa minua ikävöidään" eikä "huh, minua ikävöidään" kuin elämä olisi koko ajan pelkkää peliä, jossa pitää olla ystävistään alati mielenkiintoinen ja hauska muuten ei enää tykätä, välitetä tai ikävöidä. Niin minä kuitenkin uskon. Pelaan koko ajan peliä, johon kukaan muu ei taida ottaa osaa. Jos olen väsynyt, surullinen tai ahdistunut, enkä jaksa murjaista paskaa vitsiä, alan rakennella päässäni kuvitelmia, miten tylsänä. töykeänä ja ylimielisenä minua nyt pidetään. Olenpa näköjään onnistunut vuosien rypemisen jälkeen ohjelmoimaan itseni uskomaan, että minun tehtäväni on olla muiden pelle.

Blondien kanssa on kuitenkin hyvä olla, vaikka pelle olenkin. Jokin siinä naisessa vain saa minut itsevarmaksi. En tiedä, onko se samanlainen huumorintaju vai taas se, ettei Blondie näytä mitään negatiivista. En siis voi saada huonoa palautetta. Ja olen kuulemma hauska, puhelias ja iloinen. Paskat mitään noista olen paitsi tietenkin pohjimmiltani. Blondie taitaa olla ainoa ihminen Höpön lisäksi, jonka seurassa todella pystyn näyttämään muutakin kuin epäsosiaalisen ulkokuoreni. Se on perseestä, koska hauska, puhelias ja iloinen Ginger on paljon parempi kuin sulkeutunut, ujo, aina käpy perseessä Ginger. Silti en pysty näyttämään maailmalle muuta kuin tämän huonomman Gingerin. Ehkä pelkään, että joku satuttaisi parempaa Gingeriä ja sitten minulla ei olisi edes sitä.

Juotiin Blondien kanssa terassilla Sex on the Beachit. Olivat pienoinen pettymys, sillä odotin pitkäaikaisen fantasiani maistuvan paremmalta kuin jääkaapissa seissyt appelsiinimehu. Tosin ehkä se maistuu paremmalta muualla ja täytyihän sitä jo itsekin juoda drinkki, jota pikkutuhmat teinit aina litkivät ulkomaanmatkoillaan.
Aiheesta puheen ollen, Lööperi ilmestyi yllättäen seuraamme. En tiedä, onko muijan harrastus kytätä joka päivä kaupungilla mahdollisia uhreja vai oliko jumala vain päättänyt rangaista meitä, mutta saimme kuulla peitellyn innostuksen ja hihityksen säestämän uutisen siitä, että muijan poikaystävä oli saanut selville salasuhteen ja oli hyvin vihainen. Ihme kyllä antoi silti anteeksi alle vartissa. Saatanan drinkit eivät edes nousseet päähän, vaikka kuinka toivoin.

Säälin Lööperin miestä syvästi. Tosin voi olla mahdollista, että sekin on seinähullu. Siksi tulevat toimeen.
Höpöä sen sijaan on syytäkin sääliä. Minusta tuntuu niin usein, ettei se parka ansaitse taakakseen tällaista hullua muijaa kuin minä. Minun on vain niin vaikea uskoa kaiken jälkeenkin, että joku todella aidosti välittäisi minusta. Olen surkea paska ja loukkaan Höpöä vainoharhailuillani. Kyselen muka vaivihkaa keiden kavereiden kanssa hän oli ja mitä siellä tehtiin, vaikka vaistoan, että Höpö huomaa. En vain voi lopettaa. Kuvitelmat tunkevat jo uniinkin. Näin unta, että Höpö oli pannut jonkun ämmän paksuksi, joka sitten teki abortin. Toisessa unessa Höpö vain jätti minut. Heräsin hikisenä ja ahdistuneena huomaamaan helpotuksekseni Höpön olevankin vieressäni. Minua inhottaa niin paljon se, etten osaa kunnolla luottaa, että pelkästään siitä kirjoittaminenkin tuntuu jo kuvottavalta, joten torjun tunteeni ja kiellän ne itseltäni, vaikka tiedän, ettei siitä seuraa mitään sen parempaa.

Miksi en jo usko, että minulla on viimein ihana mies ♥.

Näkymätön lapsi

Vittu, että oli paska ensimmäinen työpäivä. Jalat huutaa hoosiannaa ja harkitsen jo nyt lopareiden ottamista, vaikka rahallinen tilanne ei sitä sallikaan, ikävä kyllä. Nyt viimein, kun pääsin ankkuroimaan perseeni tähän tuoliin sattuu silti, koska kipu jaloissa säteilee takapaistiin. Auuuuuu.

Onneksi seurassani oli sentään ylisosiaalinen tapaus, joten pystyin sen puitteissa teeskentelemään, etten vain onnistu kohteliaisuuttani saamaan puheenvuoroa, enkä suinkaan ole jälkeenjäänyt ihmisille turhasta paskasta jauhamisessa. Tuollaisina hetkinä huomaan, miten taantunut olen sosiaalisissa tilanteissa. Vuosi sitten tuokin olisi mennyt lähes normaaleissa lukemissa, mutta koska en ole yrittänyt tutustuakaan uusiin ihmisiin, olenkin taas samassa tilanteessa kuin kolme vuotta sitten. Pelkästään niiden lärvit ahdistavat ja kaikki sanomani kuulostaa kömpelöltä ja typerältä. Olen hieman tavallista pidempi ja myös tavallisesti ylpeä siitä, mutta nyt tunsin oloni kaksimetriseksi köntykseksi ja yritin näyttää mahdollisimman pieneltä ja huomaamattomalta onnistuen näyttämään vain 200-vuotiaalta reumapotilaalta. Jotenkin silloin, kun se sosiaalinen ahdistus tulee, tuntee olonsa rumaksi kuin vittu rullatuolissa, vaikka olisikin ihan vetävä kisuski ja muut näyttäisivät perseiltä.
Ymmärrän, miksi se Muumien Ninni muuttui näkymättömäksi. Voisinpa minäkin muuttua näkymättömäksi työpäivien ajaksi.

Meikä on aina pitänyt itseään ihan hyvänä englannissa, mutta vasta nyt, kun pitää työskennellä ihmisten kanssa, jotka mongertavat sitä ties millä aksenteillä, äänensävyillä ja volyymeilla tajuan, miten paska oikeastaan olen. Asiakaspalvelu on muutenkin jotain maailman vituttavinta hommaa. Ihmiset valittavat, vinkuvat, tuhahtelevat, maiskauttelevat suutaan vitun ärsyttävästi ja ovat muutenkin mulkeroita, jollei kaikki tapahdu alle kymmenessä sekunnissa, eikä niille voi osoittaa mitään oman vitutuksensa merkkejä. Hymyillä pitää, vaikka pataan saisi.

Kaiken lisäksi töissä on muutama tärkeilevä pökäle, jotka olivat innoissaan pompottamassa uutta työntekijää. Kuulin, että sellaisia pökäleitä on pari lisääkin. En tajua, miten sellaisesta paskaduunistakin löytyy aina joku, jonka on pakko päästä pätemään kaikesta. Kaipa ne ihmiset tajuavat itsekin, miten surkeaan duuniin ovat juuttuneet, joten yrittävät tehdä siitä hienompaa paskantärkeilemällä, miten sitä moppia kuuluu oikeaoppisesti pidellä. Huoh. Ainoa ilo on lukollinen vessa, jonne pääsen välillä istumaan lattialle ja lepuuttamaan hermojani. Tosin kohta varmaan tulevat sinnekin neuvomaan, miten pyyhkiä perse ohjekirjojen mukaan.

On ollut about viikon huono olo. Pari yritystä on ollut kirjoittaa tänne siitä, mutta joka kerta niistä tulee sellaisia kilometrimerkintöjä täynnä sekavaa bullshittiä, joten en ole saanut vielä yhtäkään valmiiksi. Tiivistetysti sanoen, olen taas pitkästä aikaa tuntenut itseni menetetyksi tapaukseksi ja masistellut sen vuoksi. Tuntuu, etten tästä epävarmasta, ahdistuneesta, vaikeasta ja sosiaalisesti kömpelöstä Gingeristä muuksi muutu. Eniten säälittää Höpö, kun se joutuu kestämään tätä ämmää. Periaatteessa ristiriitaista, koska tämä ämmä on onnistunut jo kerran muuttumaan. Kaiken logiikan mukaan ei voi olla vaikeampaa muuttua uudestaan. Tosin ei vammailuissani mitään logiikkaa ennenkään ole ollut.

Jollei taas koko tulevaisuus niin ainakin tämä vuosi pelottaa. Paras ystäväni sai opiskelupaikan, minä en, vaikken tosin ollut sellaista odottanutkaan. Salaa toivoin, ettei Blondiekaan saisi, koska luulen sen mokoman unohtavan minut kokonaan löydettyään uusia ja jänniä kavereita. Joo, olenpa paska ystävä ja viil viil.
Olen muutenkin maalaillut viimeisen kuukauden ajan piruja seinille siitä, miten vietän koko vuoden yksinäni ja flippaan niin kuin tapahtui muutamia vuosia sitten. Se ei ollut masennus, se oli jumalauta kooma! Nukuin vuorokaudessa 16 tuntia ja viimein herättyäni päivä toisensa jälkeen meni tekemättä mitään muuta kuin suunnitelmia siitä, miten pääsisi henkirievustaan mahdollisimman vähällä vaivalla. Ei siksi, että olisin halunnut helpon kuoleman, vaan siksi, että olin yksinkertaisesti liian pihalla mitään vaivannäköä varten. Varmaan se onkin syy siihen, miksi vielä istun tässä kirjoittamassa mukaherkkää kuraa.
No tänään voin ainakin olla ylpeä siitä, että sain edes jotain siitä mukaherkästä kurasta viimeinkin kirjoitettua angstiblogiini. Sitä vartenhan tämä on, eikä sitä, että pidän vain kaiken sisälläni, ja päästelen sitten angstikaasujani yksinäni hiljaa häpeillen.