Surkimus

Muutto ja pääsykoe. Kaikki perhoset vatsassa kerääntyneet samalle viikolle. Ahdistaa. Hävettää miten vähäpätöiset asiat saavat kauhean paineen rintaan. Muistin päivämäärän väärin ja aloin itkeä. Ehkeivät aivoni enää reagoi mihinkään muulla kuin sillä ainoalla tavalla, jonka osaavat; masentumalla. Nyt on ihan helvetin epätodellinen olo. Välillä suututttaa.

En tiedä, kumpi vituttaa enemmän; minä vai toiset ihmiset. Ne ovat pääsyy siihen, että olen näin sekaisin. Tosin en voi väittää itsenikään olleen ihan tyhjä taulu alunperinkään.

Tällä hetkellä kuitenkin ihmisissä vituttaa sellaiset, jotka eivät näennäisesti tarkoita pahaa, mutta saavat asiat nytkähtämään vain huonompaan suuntaan. Äikänmaikka, joka keksi, että nyt parannetaan Gingerin sosiaalinen fobia ja tehdään paljon esitelmiä tunnilla. Äiti, joka uskottelee minun olevan liian heikko ollakseni mitään, jotta saisi pidettyä minut ikuisesti pikkutyttönään. Opettaja, joka sanoo koko ryhmälle hilpeällä äänellä "ja jos ei pääse tänä vuonna opiskelee niin oikein paljon piiskaa itselle!" Ei huolta siitä. Kehoni oikein jo kiljuu rangaistusta vaikka sitten ihan pelkästä olemassaolostaan. Vaikken henkisesti täällä kovin usein olekaan.

Miten sitä saisi kehitettyä itselleen valehtelemisen taitoa? Vaikka kyllähän minä itselleni nyt jo koko ajan valehtelen. Enhän minä millään voi oikeasti olla niin vastenmielinen surkea luuseri kuin pääni sanoo. Enhän? Pää valehtelee minulle, mutta huonolla tavalla. Valehteleehan? Haluan oppia valehtelemaan itselleni, että pystyn mihin tahansa, vaikka sitten kukaan muu ei siihen uskoisikaan. Että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat, vaan tärkeintä on, mitä itse ajattelen. Niinku Reikä Naamassa, joka tuo itseään jatkuvasti esille ja oikein purjehtii omahyväisyydessään, vaikka onkin pelkkä raivostuttava possun-naamainen bimbo. Mutta ainakin se pitää itsestään.

Tämmönen

tällä kertaa Saretskalta.

1. Kenet haluaisit tavata?
Rehellisesti sanottuna en ketään. Ajatuksen tasolla entisen parhaan kaverini. Haluaisin sanoa pari valittua sanaa, mikäli se olisi minulta mahdollista.

2. Asia, joka on sinusta ärsyttävä tai rasittava?
Olen monesti ajatellut tehdä omaksi suureksi ilokseni tästä aiheesta kokonaisen postauksen. Mutta jos nyt pitää vain yksi asia sanoa niin ainakin se ohjelma livillä, jossa joku akka "stailaa" vintagevaatteita eli toisin sanoen raiskaa ja lyhentää ne sellaisiksi tusinaräteiksi. Yh.

3. Oletko sisimmältäsi maalais- vai kaupunkilaisihminen? Perustelu.
Kaupunkilaistyttöhän olen aina ollut. Kaupungin suosiminen ei edes liity siihen, että kammoaisin pitkiä välimatkoja, ötököitä ja lehmänpaskaa korkkareiden pohjassa, vaan siihen, että maaseudussa on mielestäni jotain todella melankolista ja yksinäistä. Samalla pidän sitä hyvin tunnelmallisena ja kauniina, mutta erityisesti talvisin, kun maisema on kolkko ja pimeä, eikä ikkunasta näy muuta kuin kaukaisia valoja alkaa vessan lääkekaappi näyttää ystävälliseltä. Kaupungin eläväisyys ja vilkkaus eivät saa vajoamaan epätodellisuuteen yhtä helposti. Mitä suurempi kaupunki sen parempi.

4. Meri vai järvi? Perustelu.
Meri. Siinä nyt vain on sitä jotain voimaa, vaikkakin pelottavaa sellaista. Varsinkin laivamatkustaminen kammottaa.

5. Lempisukulaisesi?
En juurikaan pidä sukulaisistani. Tunne on myös molemminpuoleinen.

6. Mikä on sinusta mukavin kotityö eli taloustyö?
Tiskaaminen, mikä tulee varmaan monelle yllätyksenä. Paitsi, että kyseisen aktiviteetin jälkeen ihon on tapana kuoriutua irti lähipäivinä.

7. Mikä voimaannuttaa sinua?
Kihlattuni, todellisuuden pakeneminen, unelmat, kirjoittaminen.

8. Mitä haluaisit tehdä tai missä käydä tänä kesänä?
En viitsi laittaa tälle kesälle mitään tavoitteita. Haluaisin vain nukkua, rentoutua edes välillä ja ehkä päästä jopa litkimään sidukkaa terassille tai syömään jäätelöä. Valitettavasti tämä kesä ei juuri eroa arjesta ilman opiskelupaikkaa.

9. Paras lukemasi kirja?
En osaa sanoa vain yhtä, enkä ole ehtinyt lukemaan mitään pitkään aikaan. Sanotaan kuitenkin vaikka Jonas Gardellin kirjat, jotka aikoinaan toivat minulle paljon lohtua.

10. Mikä luonteenpiirteesi on sinulle tunnusomaisin?
Vaikea sanoa vain yhtä. En kyllä halua sanoa masentuneisuutta tai ujouttakaan sikäli, kun en laske niitä luonteenpiirteikseni. Sanotaan sitten kunnianhimo. Valitettavasti se tuppaa kehittymään liiaksi vaativuudeksi ja sen jälkeen itseinhoksi.

11. Mikä on kukan tehtävä? ;)
Houkutella pörriäisiä lisääntymistarkoituksiin.

Negatio

Mistä tietää, että on tullut kesä?
Siitä, kun sitä on tullut odotettua koko vuosi. On rämmitty sohjossa ja paleltu bussipysäkillä, ja kelattu: "vittu ku vaan olis jo se kesä!" Ja sitten se kesä tulee. Yhtäkkiä on perkeleen kuuma. Et voi liikkua kolmea metriäkään ilman, että dödö pettää. Kaikki vaatteesi ovat liian paksuja, mutta olet liian epävarma itsestäsi näyttäytyäksesi ulkona napapaidassa ja tiukoissa perseenmyötäisissä trikooshortseissa. Vaatteet muuttuvat jo päivässä nihkeiksi, joten valitset päällesi mahdollisimman epämieluisia rättejä, jotteivat lempivaatteesi haalistuisi jatkuvassa pesussa. Säärikarvat rehottavat kuin rikkaruohot ja ne on pakko ajella, jottet joutuisi kuolemaan lämpöhalvaukseen pitkälahkeisissa farkuissa. Seurauksena iho kutisee niin perkeleesti, muttet voi raapia, koska muuten tulisi rumia jälkiä. Meikkisi valuvat pitkin naamaasi ja tukka lässähtää hikiseksi lätyksi päähäsi. Tämä yhdistettynä märkiin kainaloihin ja jatkuvaan hien hajuun takaa sinulle ja ihmisille ympärilläsi tunteen, ettet ole käynyt suihkussa ainakaan viikkoon. Päivisin pienissä vaatteissa hikoiltua saa iltaisin palella lämpötilan laskettua yllättäen about kymmenen astetta. Olet ostanut täydellisesti istuvat kesäkengät, mutta jalkojesi turvotessa kuumuudessa, uusista ihanista kengistäsi tulee lihaan pureutuva kidutusväline. Kun et lopulta enää kestä, joudut kompuroimaan vilkkaalla hiekkatiellä paljain jaloin kuin joku helvetin fakiiri.

Öisin nukkuminen siinä uunissa, jota myös makuuhuoneeksi kutsutaan, on yhtä helvettiä. Toinen osapuoli vieressä nostaa lämpötilan ainakin 50 asteeseen ja yritättekin nukkua joka yö mahdollisimman kaukana toisistanne. Ikkuna on avattava, jottet heräisi seuraavana aamuna vesisängystä. Jos nukut yksin olet koko yön varma Ted Bundyn ahtautuvan avoimesta ikkunasta sisään. Kutsumattomia vieraita kyllä varmasti tuleekin. Isoimmat niistä tyytyvät rymyämään ikkunan ja verhojen välissä aiheuttaen sinulle paniikkikohtauksia, pienimmät taas änkevät korvaan vinkumaan koko yöksi kuin puutteessa oleva puoliso konsanaan. Puolet yöstä kuluu niiden inisijöiden metsästämiseen ja silti aamulla löytyy paukamia mitä mielikuvituksellisemmista ruumiinosista. Yöllisen taiston jälkeen olet niin uupunut, että heräät vasta puoliltapäivin siihen, että kämppäsi on kuin sauna, koska et ennättänyt sulkea sitä helvetin ikkunaa ennen päivän plus kolmenkymmenen asteen lämpöaaltoa.
Jep, nyt todella on virallisesti kesä. Ja haluaisin jo, että olisi syksy.

Edellisestä angstista huolimatta pari viimeisintä päivää ovat olleet hyviä. Uskaltauduin puhumaan tilastani Höpön kanssa. Yllätyin, miten hyvin ja ymmärtäväisesti hän sen otti. Eihän siitä mihinkään pääse; ihana mies se on. Kaipa on myös jo tottunut siihen, että tolla muijalla ei ole kaikki murot kulhossa. Olo helpottui paljon, ja puhuminen hiljensi (ainakin toistaiseksi) äänen päässäni, joka jaksaa muuten herkeämättä ilkkua, ettei musta välitetä. Vielä, kun saisi katkaistua kaikilta vainoharhoilta siivet. Ei tarvitsisi luulla, että kun nyt olen innoissani ja ehkä jopa iloinen, niin jotain kamalaa täytyy tapahtua siitä hyvästä.

Jollei opiskelupaikkapaineita olisi voisin jopa sanoa odottavani tulevaisuutta (koputus puuhun). Pääsykoe ahdistaa tällä hetkellä ihan liikaa. Pelkään alkavani itkeä siellä koesalissa tai saavani paniikkikohtauksen. Tai sitten yrjöäväni pitkin edessäistuvia hakijoita. Tosin kaipa sekin kävisi karsinnasta.

Yksin yhdessä

Kello 02:00 yöllä. Mies kyhnyttää kylkeä vasten toiveikkaana, ja minä nukun. Tai siis teeskentelen nukkuvani. Menisi helvettiin siitä. Juuri eilenhän sitä seksiä tuli harrastettua. Pitääkö sitä vai päivittäin harrastaa? Pikku hiljaa alan ahdistua.

Ei sekään varmaan muuta minusta halua kuin tyhjentäytymisaukon. Aivan kuten exäkin. Mitä muuta minusta muka voisi haluta. Olen täysin persoonaton. Näkymätön. Jollei se nyt olisi siinä repimässä takaisin todellisuuteen, minua ei olisi edes olemassa muualla kuin pääni sisällä.

Kuvittelen, ettei minua ole. Jostain syystä tuntuu erityisen rauhoittavalta ajatella tähtisumua. Sen halki lipumista hiljalleen maiseman vaihtumatta. Tai metsää. Seison ensin aukealla paikalla. Ja sitten metsän suojassa. Kukaan ei näe minua sieltä, sillä minua ei ole. Olen pelkkä puu metsässä. Eikä minulla ole ajatuksia.

Pimeässä valutan naamaani hetken tyynyyn. Eikä se huomaa.

Life thieves

Pieni voitto. Avasin viimein kurssiopettajani melkein kaksi viikkoa sitten lähettämän koepalautteen. Asia oli ehtinyt poikia minulle jo pienoisen stressin kuten yleensäkin kaikilla turhilla asioilla on tapana. Olin varma, että siinä olisi jotain tosi karmivaa negatiivista paskaa suorituksestani, joka saisi keittiön laatikot taas kolisemaan. Perus-settiähän sitten siinä olikin. En edes tunnistanut itseäni mistään kohtaan sitä palautetta. Akka copypastettanut kaikille samat lauseet? Tai no ei kaikille. Vain niille jotka ovat niin huomaamattomia, ettei mikään kello soi päässä, mutta pakkohan sitä ihan tasa-arvon nimissä on silti jotain palautetta antaa. On se jännä, miten ensin olin helpottunut ja sitten lopulta kuitenkin masennuin.

Bussissa joku mulliturpa selitti kaverilleen suu vaahdossa jostain toisesta kaveristaan, joka on vasta parikymppinen ja on jo asunut ympäri maailmaa ja opiskeleekin ulkomailla. Vittu, että tuollaiset ihmiset pitäisi ampua. Ei kiinnosta, miten ihanaa jonkun elämä on. Varsinkin, kun oma unelma on ollut jo vuosia vaihto-oppilasvuosi, matkustelu ja ulkomailla opiskelu. Mikään niistä tosin ei ole minulle realistista kiitos sosiaalisen fobian. Säästöistä huolimatta matkatkin on jääneet pelkiksi haaveiksi, kun kavereita ei enää ole ja miestä ei kiinnosta. Jos sitä yksin lähden ryven vain koko matkan omassa säälittävyydessäni ja masentelen siitä, kuinka yksin olen. Masentavinta on kuitenkin nähdä ihmisiä, jotka elävät juuri sellaista elämää, jota itse olisi aina halunnut elää.

Tästä tulikin mieleen, että noin puoli vuotta sitten löysin yhden henkilön, joka suoraan sanottuna eli minun elämääni. Ei tätä elämää, vaan elämääni ilman pelkoa ja masennusta. Kyllä sitä meinasi itku tulla, kun tyypillä oli täsmälleen sama koulutus, työpaikka, toteututet unelmat, saavutukset ja muutenkin saanut kaiken, josta olen päiväunissani haaveillut. Melkein oikeastaan heräsi sellainen vainoharha, että se on käynyt nyysimässä pääni, ja sen seurauksena en voi enää koskaan saada haluamaani elämää. Vaikka uskonkin, että syyt siihen, miksi elämäni ei kulje toivottuun suuntaan ovat peräisin ihan muusta.

Paskinta on kuitenkin se, ettei koskaan voi tehdä edes niitä päätöksiä, joihin pystyy, täysin omien mielitekojensa mukaan. Kaikki pitää aina suunnitella ja miettiä etukäteen sosiaalisen fobian mukaan. Haen sellaista opiskelupaikkaakin, josta valmistuisin työhön, jossa ihmisten kanssa sosialisoinnin voi supistaa pelkäksi harvinaiseksi pahaksi. Onneksi se opiskelupaikka olisi muutenkin unelmieni täyttymys. Mitä elämää tämä kuitenkaan on, kun ei voi elää sitä kuten haluaisi. Minä en pohjimmiltani edes ole ujo ihminen. Pidän keskustelemisesta, tykkään kertoa vitsejä ja naurattaa toisia. Inhoan sitä, että teen kaikkeni, jotten erottuisi seinästä, kun samalla haluaisin pukeutua kauniisti ja persoonallisesti.

Eikö tätä vain voisi leikata pois minusta?

Sain haasteen

Ninkalta. Hyvä ajoitus, koska olen etsinyt jo jonkin aikaa tekosyytä täyttää jokin tämmöinen, koska "yäääh ei ketään kiinnosta tietää musta mitään ja ne vaan kelaa et oon joku itserakas, joka luulee, et niitä kiinnostaa!!!1", vaikken keksikään muita syitä siihen, miksi lukijalistallani lojuu ihmisiä.

1. Millainen on ollut mukavin unesi?
En osaa sanoa yksittäistä, koska tuppaan unohtamaan hienotkin jo muutama minuutti heräämisen jälkeen. Kaipa yleisesti mukavia ovat unet, joista herätessäni olen tuntenut helpotusta siitä, etteivät ne ole olleetkaan totta. Painajaiset siis toisin sanoen. Kerrankin voi tuntea kiitollisuutta siitä, ettei asiat tämän huonommin ole. Unet, joissa ongelmani ratkeavat ovat vittumaisimpia. Perseestä herätä tyytyväisenä vain huomatakseen, että pää on yhä samassa paskassa.

2. Mikä on vanhin arpesi, mistä olet saanut sen ja missä se on? (Ja napaa ei sitten lasketa.)
Oli pakko tarkistaa, mutta paikkaansa se pitää, mulle ei koskaan ole jäänyt arpia.

3. Mikä on vanhin esine jonka omistat?
Käsiveska 1940-luvulta. Laukkuparka kaipailisi kyllä vähän korjailua kuten omistajansakin. No heko heko.

4. Millainen oli viimeisin saamasi lahja?
Aloin melkein itkeä verta luettuani tämän kysymyksen, koska en muista milloin viimeksi olisin saanut lahjan. No kaipa jotain suklaata kuitenkin on mulle kärrätty tässä välissä.

5. Kuinka monta ihmistä olet tavannut tänään?
Onko se tapaamista, jos olen samassa huoneessa ihmisten kanssa, jotka tietävät, että olen paikalla, mutta muuten ignooraavat olemassaoloani? Kysymyksen luonteesta riippuen siis sellaiset 1-15.

6. Mitä aiot hankkia seuraavaksi?
Kyttään pariakin laukkua. Päädyn varmaan kuitenkin ostamaan jonkin ruman halpisversion. Tai vaihtoehtoisesti haulikon.

7. Mikä on pahin esteesi elää juuri sellaista elämää kuin haluaisit?
Aiheet, joista täällä kirjoitan, pääsykokeet, liian pienet rintsikat, hyttysen purema reidessä.

8. Millaisista elokuvista pidät?
Sellaisista, joihin voin samaistua (American Beauty, Girl, interrupted, Amélie...), mutta koska niitä on suhteellisen vähän, tyydyn monesti leffoihin, jotka ovat mielestäni visuaalisesti ja/tai kielellisesti kauniita (Marie Antoinette, Apocalypto, Planet Terror, Tarantinon elokuvat, jne). Pidän myös leffasta Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa, koska se on mielestäni hauskin komedia ikinä. Tosin ei se taidakaan olla komedia, koska kaikki joille olen sen näyttänyt ovat vain kummastelleet minua ja räkänauruani vierestä.

9. Suosikkipiirteesi ihmisessä?
Viisaus. Kaikille rintaansa röyhistelijöille tiedoksi, että viisaus ei ole sama kuin älykkyys. Se on paljon harvinaisempaa, eikä juurikaan asu meissä.

10. Mitä syöt kun herkuttelet?
Aasialaista tai meksikolaista ruokaa. Meinasin ensin sanoa suklaata, mutta se taitaa nykyään olla enemmän riippuvuus kuin herkku.

11. Minkä väriset silmät sinulla on?
Tää on tämmöinen kysymys, johon aina tarinoidaan ihan vitusti jotain skeidaa."Silmäni ovat sellaiset harmaan siniset. Tietyssä valaistuksessa ne näyttävät vihreiltä, ja joskus, kun on oikein kirkasta, ovat ne sellaiset vauvan siniset". Eli joo, mulla on siniset silmät.

Pähkäilin kysymyksiä, mutta ei pyge nyt. Jokainen haastakoon itse itsensä, jos haluaa hemmotella egoaan tällä.

Valo risukasassa on peruttu

Mua vituttaa. Olen ollut vaikka kuinka kauan suoraan sanottuna vähällä tappaa itseni. Tämä viimeisin kuukausi on jostain syystä ollut erityisen puuduttava. Kun tunteet ovat melkein kokonaan kadonneet, on ollut yhä vaikeampaa perustella itselleen, miksi tästä helvetistä ei pitäisi tehdä loppua.

Olen nyt itkenyt parina yönä itseni uneen. Viime yönä joskus siinä kolmen aikaan aamusta tunsin jonkinlaista eheytymistä. Elämässäni tulee viimein muuttumaan jokin, vaikken opiskelemaan tänä vuonna pääsisikään. Sitten aloinkin jo tuntea innostusta. Oli helpottavaa taas tuntea asioista kuten niistä kuuluukin ja näin jopa sen kuuluisan valon tunnelin päässä.

Onkin siten luonnollista, että tänään on tullut pelkkää paskaa tupaan. Olen lopen väsynyt tähän teatteriin. En jaksa enää esittää, että mikään ei olisi vialla. Tuntuu, että tällainen teeskentely rasittaa psyykettäni kymmenen kertaa enemmän kuin märehtiminen. Puhumattakaan siitä, jos sitä joutuisi tekemään 24/7.

En tiedä, haluanko muuttaa yhteen, vaikka vanhempien kanssa asuminen lisääkin itsetuhoisia ajatuksia. Höpön kanssa eläminen asettaisi kaksi vaihtoehtoa; jatka teeskentelyä ja kärsi enemmän, tai kärsi avoimesti normimäärä ja tule jätetyksi. Ensimmäinen tappaisi hitaasti ja kivuliaasti, toinen taas vain olisi plus miinus nolla. Tosin saisin kuitenkin lopulta vakuutettuani itseni siitä, että teeskentely olisi ollut parempi vaihtoehto (not) ja siten tekosyyn vihata ja osoitella sormella itseäni vielä enemmän.

Helvetti, kun olen kuullut kauhutarinan niistä, jotka dumppaa kumppaninsa näiden sairastuttua psyykkisesti. Tapailin itse ennen Höpöä kyseistä kauhutarinaa. Kyseinen oli juuri eronnut pitkäaikaisesta kihlatustaan, ja kun naamani on selvästi sellainen, joka saa muut tuntemaan pakottavaa tarvetta avautua ongelmistaan vasten tahtoani, sainkin sitten tietooni, että eron syy oli kihlatun masennus ja syömishäiriö. Tapani mukaan esitin siinä ymmärtäväni, vaikken todellisuudessa ymmärtänytkään muuta kuin sen, kuinka paskalta siitä kihlatusta täytyi tuntua, kun ensin on masi ja bulimia, ja vielä mies hylkää sen takia. Pelottavinta oli, ettei kyseinen ollut edes mikään itseään täynnä oleva persläpi, vaan kiltti ja herkkä ihminen.

En koskaan kertonut kyseiselle eläväni itsekin ärhäkän masennuksen kanssa, vaan yksinkertaisesti lopetin tapailut siihen. Tarina kuitenkin jätti perseeseen pelon ja antoi masille suukaupalla lisää purtavaa, jotta vakuuttaisi minut siitä, etten koskaan voisi hakea avoimesti tukea ihmisiltä ympärilläni. Onko jokin vallitseva käsitys, että on ihan ymmärrettävää, jos joku sairastaa henkisesti, kunhan se henkilö ei tuo sitä millään tavalla muiden elämään? En tiedä. Tiedän kuitenkin, että ainakin itselleni olisi helpottavaa edes joskus saada itkeä olkapäätä vasten ja huutaa, miten paha on olla, eikä aina nyyhkyttää salaa pimeässä tyynyä vasten, kirjoittaa angstintäyteisiä päivityksiä blogiin ja päiväkirjaan, ja aina muuten esittää esittämistään iloista ja reipasta.

Ehkä kaikki tietävät minua paremmin, että on oikeus ajatella vain itseään. Minä en niin tee, enkä siksi haluakaan "pahoittaa" kenenkään mieltä niin vähäisen asian kuin itseni takia. Omatuntoni ei ikinä sallisi kenenkään hylkäämistä henkisten vaikeuksien vuoksi. Ei edes silloin, kun kiittämätön ystäväni jatkuvasti kaatoi niskaani tunnevammaisen miehensä metkuja, ja siitä hyvästä sai minut ahdistumaan yöllisiin paniikkikohtauksiin asti. Itsehän hän vain tylysti vaihtoi puheenaihetta, kun hänelle joskus yritin omasta tilastani puhua.
Onpa outo tunne, kun oli pakko myöntää itselleen, miten hyvä ihminen sitä onkaan moneen muuhun verrattuna, vaikka onkin kasvanut ajatellen itseään pahana, epäonnistuneena, kusipäänä jne.

Tosiasia kuitenkin on, etten voi millään tietää, miten Höpö minuun ja päähäni pidemmän päälle suhtautuu, jollen koskaan ota siitä selvää. Nyt se taitaa kuitenkin olla vihainen minulle. Harmi vain, että niinkin turhasta asiasta kuin siitä, että menin sanomaan: "musta tuntuu, etten ymmärrä ketään". Lähinnä ex-ystäväni paskamaiseen käytökseen tuo liittyi, mutta näköjään ukolla oli jokin oikeus ottaa siitä(kin) itseensä. Eipä kai tässä voi edes mitään "oikeasti sanon tämän, koska olen niin masentunut ja yksin sen kanssa, mutta ei sitä kukaan muu tajua kuin minä" -tyyppistä piilosurkuttelua harrastaa. Silloin harvoinkin, kun naamio hetkeksi on kasvoilta pudonnut saa jo kuulla: "älä oo negatiivinen :(". Tietäisitpäs vaan.

Tyhjyys

En ole ehtinyt kirjoittamaan, vaikka olisin halunnut. Olisi kyllä tullut tarpeen. Masentaa ihan vitusti. Ainoa mistä tällä hetkellä sytyn on käsilaukut. Haluan ostaa niitä ainakin sata sen kolmenkymmenen seuraksi, mitä minulla on jo. Tykkään levittää ne kaikki riviin sängylle ja ihailla niitä. Niin koukuttavia ja niin turhia. Suurin osa on liian pieniä, jotta niitä tulisi ikinä kiikutettua käsipuolessa. Harvemmin edes käyn missään, jossa niitä pääsisi esittelemään. Ei edes ole naiskavereita, joilta kerätä myötäihailua. Ainoat ämmät, joita tapaan on äidin järkyt sukulaiset ja niitäkin vain pakosta. Ihan kuin niiltä jotain kehuja saisi, kun ihme on jo sekin, jos minulle edes puhuvat.

On sellainen olo, että tuosta helvetin Vapusta pitäisi sanoa jotain. Että tein sitä ja sitä, kun oli Vappu. Mutta en tehnyt yhtään mitään. En varsinkaan keikkunut kaupungilla linnunpaska päässä kuten varmaan oli velvollisuus. Tunnenpa oloni huonoksi ihmiseksi. Sitä vartenhan suurin osa juhlapyhistä taitaa olla. Että näkymättömät ihmiset voisivat tuntea olonsa mahdollisimman surkeiksi, ulkopuolisiksi ja omituisiksi. Oikeastihan täälläpäin ne juhlapyhät on siksi, että porukalla olisi mahdollisimman monta tekosyytä juoda perskännit. Mitä muuta syytä olisi juhlia Vappua ja Jussia tällä mittakaavalla, kun edes länsirajan takana sitä ei tehdä. Kaikki ympärillä kiljuu siitä normaalin elämän osa-alueesta, josta olen jäänyt paitsi. Eniten kirkuu kyllä pääni, joka soimaa minua siitä, että vietän vastoin yhteiskunnan odotuksia juomapäivää kuin 80-vuotias. Soimaahan se toki siitäkin, että loppujen lopuksi todella haluaisin viettää sitä odotusten mukaan.

En nähnyt Höpöä pariin viikkoon ja yksin täällä räädyttyäni en pian juuri muuta ajatellutkaan kuin sitä ihmistä. Kun se sitten viimein tuli tänne, halusin vain pois. Missään ei ole mitään hyvää juuri nyt. Ei läheisyydessä, seksissä tai yhdessäolossa. Jokainen sen liikekin ärsytti minua. Olo oli koko ajan kuin nurkkaan ahdistetulla eläimellä. Halusin olla yksin. Jokin puoli minusta halusi taas vakuuttaa itseni siitä, ettei se mies halua muuta kuin hyötyä minusta. Silloin kaikki nämä järjettömät tunteeni saisivatkin jonkin syyn ja oikeutuksen. Jokin toinen taas katsoi ylenkatseella ja totesi, että kyllähän mä pystyisin parempaankin. Olisin halunnut olla vaikea ja vittumainen. Imeä itseeni voimaa toisen kustannuksella paikatakseni sitä, miten epäonnistuneeksi ja heikoksi tunnen itseni. Yöllä, kun naurettiin ja katsottiin telkkaria pimeässä, itkeskelin samalla sitä, että minun täytyy kuolla. Jotenkin, kun ajattelen, että tarkoitukseni onkin kaiken aikaa ollut kuolla, kaikki palaset tuntuvat loksahtavan kohdalleen.

Olen odottanut pitkään mahdollista poismuuttoa. Poispääsyä lapsuudenkodista, pienten tarpeellisten juttujen ostelua ja uutta käännettä tähän jämähtäneeseen elämääni. Ehkä olen odottanut sitä liikaa, koska nyt se kauan odotettu tapahtuma ei tunnu miltään. Ei mitään jännitystä, innostusta tai iloa. Ainoastaan tyhjä ja turtunut olo. Mulle on ihan sama. Ainoa, mikä herättää jotain tunteita on ajatus siitä, että viimein saisin vastuuta ja en olisi enää yksin. Se ajatus nimittäin ahdistaa.

Tilasin uuden laukun. Sitä veskaa odotellessa tulee hyvä mieli. Mutta viimeistään silloin, kun haen sen postista en enää halua sitä.