Ihailtu luuseri

Kuten varmaan moni huomasi, eilen tuli kuluneeksi 50 vuotta Marilyn Monroen itsemurhasta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ihailevat Marilynia ja mainitsevat hänet esikuvakseen. Nainenhan oli lääkeriippuvainen, masentunut ja alkoholisti. Hänen oikea nimensä ei edes ollut Marilyn, eikä hänen hiusvärinsä vaalea, vaan ne olivat elokuvaväen keksimiä kaupallisuudenlisääjiä. Kaupallisuus lopulta koituikin hänen uransa kompastuskiveksi, sillä ainoa rooli, jota Norma Jean sai valkokankaalla esittää oli Marilyn Monroe - tyhmä blondi. Hän olikin vastentahtoaan mukana luomassa tätä kummallisen kehuttua "uutta inhimillistä naiskuvaa", josta hänen uraansa lähinnä kiitelläänkin. Pinnan alla Marilyn ei kuitenkaan ollut tyhmä. Tätä todistavat hänen jälkeensäjättämät lentävät lauseet ja kuuntelemani psykiatrikäyntinauhat. Häntä valmentaneiden aikalaisten mukaan Marilyn olisi myös pystynyt työssään paljon vaativampiin rooleihin, muttei niitä saanut, vaikka olisi halunnutkin. Ulkoinen kauneus onkin se, josta varmaankin myös ihailijat häntä eniten arvostavat.

Vaikka Marilyn usein nähdäänkin kuvissa vetämässä roolia kauniina ja iloisena - suu ammollaan nauravana blondina, sisällä myllersi kuitenkin jokin aivan muu. Kaikesta huolimatta Marilyn oli nimittäin itsestään hyvin epävarma ja kärsi masennuksesta. Hänen kaikki avioliittonsa olivat riitaisia ja päättyivät eroon. Hän olisi halunnut lapsia, mutta sai keskenmenon kerta toisensa jälkeen. Kaiken lisäksi hänet tunnettiin miestennielijänä, joka näin yritti pönkittää epävarmaa egoaan.

Sotkuinen elämä sai lopulta sotkuisen lopun lääkeyliannostuksella. Napit popsittuaan Marilyn oli tuttuun tapaansa soittanut miespuoliselle tuttavalleen pyytäen tätä tulemaan pelastamaan hänet - kukaan ei kuitenkaan tullut. Tähteä ei lopulta osattu kaivata ennen kuin siivouskeikalle saapunut taloudenhoitaja löysi hänet alastomana sängyltä puhelin kädessään. Kuolema oli kuitenkin se, mikä varmisti Marilyn Monroen paikan legendojen joukossa.

Enemmän kuin kerran olen lukenut alan ihmisten suusta, että varhainen kuolema oli parasta, mitä Marilynille saattoi tapahtua. Ehkä se olikin - markkinoiden kannalta. Marilynin nimellä myydään nimittäin tänä päivänäkin miljoonien edestä jos jonkinmoista paitaa, mukia ja kukkaroa. Norma Jean, ihminen Marilynin takana, on pitkälti unohdettu, jos kukaan koskaan häntä edes muisti. Tuntuukin kylmältä ja naurettavalta väittää kenenkään kohdalla onnettomasti eletyn ja onnettomasti päätetyn elämän olleen onnenpotku. Nainen itse olisi todennäköisesti ollut paljon tyytyväisempi vanhetessaan tasapainoisesti oman perheen kanssa, vaikka se sitten olisikin tarkoittanut tähtikultin hiipumista.

Vaikka pidänkin Marilyn Monroeta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä yhteiskunnan pinnallisuudesta ja itsemurhan romantisoinnista, en voi olla samaistumatta häneen. Harvan julkisuudenhenkilön elämä on kuitenkaan muistuttanut masennuksessa omaani. Täytin myös eilen pyöreitä eli samana päivänä, kun Marilynin kuolemasta tuli nollavuosia. Samaistumiseni on kuitenkin pitkälti negatiivisten asioiden tasolla. Pidänkin Marilyniä pikemminkin jonakin kauhukuvana - sellaisena, johon en haluaisi oman elämäni menevän. Hän saattoi olla idoli, mutta aliarvostettu muusta kuin kauneudestaan ja henkilökohtaisessa elämässään onneton. Menestyksestä huolimatta hän ei saanut selätettyä edes masennusta.

Tiedetään - minä jos kuka olen paraskin puhuja, mitä tulee itsemurhan vastustamiseen. Eilisen kunniaksikin minulle tuli yhtäkkiä mieleen vielä eräs kirje, jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana. Kirje on kadonnut ties minne, mutta se oli osoitettu 20-vuotiaalle minälleni. Siinä vannoin kovin tappavani itseni, mikäli en vielä tämän ikäisenäkään olisi onnellinen. Nyt sitten tuo deadline olisi tullut, jollen vieläkään ymmärtäisi mitään elämästä.

Selviytyjistä - niistä ihmisistä, jotka parantuvat masennuksesta, toipuvat koulukiusaamisesta ja eivät anna periksi - ei kirjoiteta lehdissä. Mielestäni pitäisi. Itsemurhan ihannointi on loppujen lopuksi kuitenkin yleistä yhteiskunnassamme. Sen tehneistä leivotaan marttyyreitä ja suuria samaistumisenkohteita. Kuitenkaan sen reunalla roikkuvia ei auteta. Ja entä ne, jotka selviytyvät? Kyllähän heitäkin on, vai mitä? Minä päätin tässä tänään marilynkultin innoittamana selviytyä. Täytyy ensin katsoa, kuinka pitkälle voimat riittävät.

Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

En ole päivittänyt, koska...

1. Yhdessäasuminen on vaikeuttanut bloggausta. Haluaisin kirjoittaa, mutten toisen katsellessa, sillä yritän vielä toistaiseksi pitää tämän blogini jotakuinkin salassa lähipiiriltä. Toisaalta haluaisin kertoa, mutta olen melko varma, ettei hän kuitenkaan pidemmän päälle voisi vastustaa kiusausta olla etsimättä blogiani (minä en ainakaan voisi).

2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.

3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.

Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.

Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.

Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.

Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.

Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.

Wrath

Helvetti, että on räjähdysaltis fiilis. Varsinkin äidin seurassa. Tapellaan nykyään muutenkin paljon, mutta nyt jokainen sen sanoma typeryys ylittää ärsytyskynnyksen. Vähän aikaa sitten olin niin turtunut, etten kiukustunut mistään. Kaikki sen provosoinnit ja ahdistelut menivät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tunsin kyllä vihan puuskan sisälläni, mutta ajattelin sitten, että miksi vaivautua. Ei jaksa. Siinä se puuska sitten menikin. En tiedä, olinko väsynyt, kyllästynyt vai missä aivojen kemiallisissa mömmöissä, mutta jopa miehen (tälle sukupuolelle ominaiset) möläyttelyt tuli kuitattua pelkällä huokaisulla.

Vastapainoksi olenkin nyt täysi ääripää. Ihan kuin olisi alkanut toinen murrosikä. Raivostuin eilen totaalisesti äidin tavasta pyöräyttää joka asiasta ongelma, sitä ennen sen paskasta asenteesta itsenäistymiseeni (jo on aikakin) ja nyt siitä, että se oli antanut kalliin pastellinpinkin merkkikulhon juopolle sukulaisämmälle, jota ei koskaan edes nähdä. Kyllä, tämä on typerä aihe raivostua. Mutta ajattelin, että saisin siitä jotain koristetta kämppään, kun mihinkään omaan ei ole varaa. Sitä paitsi perkele, eukko on itse juonut munuaisensa paskaksi. Ei se tarvitse sitä kallista kulhoa siitä, että neuloi joskus rumat villasukat meille ja äidin pitää sääliä jokaista kusipäätä, joka ei koskaan edes postikorttia lähetä. Varmaan 36536 ihmistä siitä perheestä on alkkeja. Tuonkin akan pennuista puolet. Juhlissa niistä kukaan ei edes moita sano. Muutenkin paska asenne ihmisiin, jotka ovat valinneet elämän tuppukylän ulkopuolella ja halunneet kouluttautua peruskoulua pidemmälle. Sukulaistyttökin päätti mennä lukioon ja juoppomuori retosteli kaikille, että pitää sormia ristissä, jottei tyttö lukioon pääse, koska "turhaa tommonen". Kaikkien pitäisi seurata hänen sukunsa jalanjälkiä ja siivota vessoja koko elämänsä ja kuolla kuuskymppisenä maksakirroosiin.

No joo, tulipa raivottua. Vähän aikaa sitten olisin tuohonkin todennut vain "aijaa". En halua olla avoimesti näin vihainen, turhautunut ja aggressiivinen. En ole tottunut olemaan avoimesti yhtään mitään, vain rivien välistä. Enkä todellakaan haluaisi tapella äidin kanssa. Harmittaa usein, että välit siihen eivät ole tämän paremmat. Joskus yritän sanoa sille jotain kivaa, mutta sitten huomaankin, että olen ohjelmoinut pääni suhtautumaan jo valmiiksi hyökkäävästi, jottei tulisi mitään pettymyksiä. Kaipa minusta tulee hitaasti mutta varmasti samanlainen paranoidi väkivaltainen kusipää kuin isästäni, vaikka aina sitä on tullut uhottua, että minähän en sellainen koskaan tule olemaan.

Saisi johtua tämä olo vain jostain väliaikaisesta. Kunhan ei raskaudesta.

the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.

Palkinto

Jee, sain ensimmäisen palkintoni. Kiitoksia Ninka.

Minulta tämän saa Pihla, Ignotus, Nella, Mary ja Näkymätön Lapsi. Ohjeet tässä:

 Kiitä palkinnon antajaa postauksessasi, lisää myös "Liebster Blog" kuva ja jaa palkintoa eteenpäin 5:lle alle 500:n lukijan blogille! Muista ilmoittaa palkinnon saamisesta heidän blogeissaan!

 

Tähän loppuun tunnen tarvetta pahoitella, että olen niin surkea kommentoimaan blogejanne. Jollen keksi jotain omasta mielestäni tarpeeksi hienoa sanottavaa, en yleensä sano mitään. Reppana, kun olen.

Break a Leg

Mitäs minulle kuuluu? Ei mitään uutta. Siksi en ole juuri kirjoittanut. Edelleen on paha olo. Edelleen haluan tappaa itseni. Lähinnä haluaisin kuitenkin vain nukkua koko ajan. Olen niin uupunut itseni vihaamisesta, että jokainen oikea tunne polttaa kaiken energian. Tänäänkin kävin ostoksilla kämppää varten. Vaikka matka oli lyhyt ja minulla oli vain pari (joskin isoa) juttua kotiin raahattavana onnistuin saamaan pienoisen hermoromahduksen. Nyt on voimat poissa ja meinaan nukahtaa pystyyn. Nukahtamisen taas estää ajatukset omasta huonoudestani.

Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.

Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.

Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"

Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.

Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.

Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.

Samaa paskaa

Eipä taida heltiä opiskelupaikkaa tänäkään vuonna. Aina se helvetin sama ongelma. En ehdi tehdä vikaa tehtävää. Koko elämääni tuntuu hallinnoivan yksi ja sama ongelma. Seuraava vuosikin tulee siis olemaan tätä samaa reunalla roikkumista. Ei tietoa siitä, mitä tapahtuu vai tapahtuuko ollenkaan. Ei tietoa siitä, olenko pian elossa vai edelleen kuollut. Ei tietoa siitä, onko kehoni pian kuollut vai edelleen elossa.

En viihdy toimettomana. Pitää olla rutiineja. Jokin mikä kiinnittää todellisuuteen. Mun on pakko saada juosta siinä oravanpyörässä, vaikka suurin osa varmaan makaisi mieluummin kotona, missä minä nyt. Minulla se toimettomana makaaminen on sama kuin makaisi omassa paskassaan. Sitä vain kertaa päivä toisensa jälkeen omaa huonouttaan. Elämässä pitää olla haasteita. Jotain, mikä irrottaa ajatukset omasta iljettävästä olemassaolostaan.

Mä niin palan halusta päästä rakentamaan tulevaisuutta. Haluan polttaa itseni loppuun opiskelemalla ja koota kasan haaveita, jotka siten revin alas masennuspäissäni kootakseni ne taas vain uudestaan. Mikä tahansa on parempi kuin tämä tyhjän päällä lojuminen. Tai pikemminkin pahan olon päällä lojuminen.

En edes alunperin ottanut tätä kovin raskaasti. Olin päättänyt jo aikoja sitten, että ensi vuonna sitten uudestaan. Ei maailma tähän kaadu, kuten ne on sanoneet. Mutta helvetti, kun nyt ne haluaakin silti jankata tästä asiasta loputtomiin ja voi voi voivottelevat, että kun kävi taas näin. Alkaa tuntua siltä, että tästä pitääkin vetää ranteet auki. Vittu turpa kii nyt.

Sain tänään kumman puhelun. Ex-psykiatrini soitti ja kysyi, miksi olen edelleen heidän listoillaan. Vitustako minä tiedän. Siitähän on varmaan sata vuotta, kun he minua "hoisivat". Ei kulje kovin ripeästi tieto julkisen mielenterveyshuollon sisällä. Jos olisin uskovainen ottaisin tämän varmaan jonain merkkinä siitä, että on taas aika (yrittää) hakea apua. Ehkä näin vanhempana ja sairaampana sitä voisi jostain irrotakin. Törkeellä hinnalla tietenkin.

Jollei minulla olisi tuota miestä estämässä olisin jo kuollut.

Itsekeskustelua

Mä luulen... Ei, vaan mä tiedän. Että mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Niinhän sä nyt ajattelet. Onnistun kyllä. Mä onnistun tässä. No niin varmaan, muistatko senkin kerran, kun... Hiljaa! Nyt mä onnistun tässä. Mä osaan. Mulla on täysi mahdollisuus onnistua, ja... No hahha. ...kun mä saan pidettyä ajatukset kasassa kaikki menee hyvin. Jos. Jos sä saat pidettyä ne kasassa. Ja eihän se suju edes nyt. No sujuisi, jollet koko ajan yrittäisi pilata kaikkea. Hyvin se menee, kun vain ajattelen, että se menee hyvin. Niin varmaan. Ethän sä edes pysty kuvittelemaan itseäsi sinne! Mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Mäpystynsiihen. Mäpydyfnrsiiehen.