Wrath

Helvetti, että on räjähdysaltis fiilis. Varsinkin äidin seurassa. Tapellaan nykyään muutenkin paljon, mutta nyt jokainen sen sanoma typeryys ylittää ärsytyskynnyksen. Vähän aikaa sitten olin niin turtunut, etten kiukustunut mistään. Kaikki sen provosoinnit ja ahdistelut menivät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tunsin kyllä vihan puuskan sisälläni, mutta ajattelin sitten, että miksi vaivautua. Ei jaksa. Siinä se puuska sitten menikin. En tiedä, olinko väsynyt, kyllästynyt vai missä aivojen kemiallisissa mömmöissä, mutta jopa miehen (tälle sukupuolelle ominaiset) möläyttelyt tuli kuitattua pelkällä huokaisulla.

Vastapainoksi olenkin nyt täysi ääripää. Ihan kuin olisi alkanut toinen murrosikä. Raivostuin eilen totaalisesti äidin tavasta pyöräyttää joka asiasta ongelma, sitä ennen sen paskasta asenteesta itsenäistymiseeni (jo on aikakin) ja nyt siitä, että se oli antanut kalliin pastellinpinkin merkkikulhon juopolle sukulaisämmälle, jota ei koskaan edes nähdä. Kyllä, tämä on typerä aihe raivostua. Mutta ajattelin, että saisin siitä jotain koristetta kämppään, kun mihinkään omaan ei ole varaa. Sitä paitsi perkele, eukko on itse juonut munuaisensa paskaksi. Ei se tarvitse sitä kallista kulhoa siitä, että neuloi joskus rumat villasukat meille ja äidin pitää sääliä jokaista kusipäätä, joka ei koskaan edes postikorttia lähetä. Varmaan 36536 ihmistä siitä perheestä on alkkeja. Tuonkin akan pennuista puolet. Juhlissa niistä kukaan ei edes moita sano. Muutenkin paska asenne ihmisiin, jotka ovat valinneet elämän tuppukylän ulkopuolella ja halunneet kouluttautua peruskoulua pidemmälle. Sukulaistyttökin päätti mennä lukioon ja juoppomuori retosteli kaikille, että pitää sormia ristissä, jottei tyttö lukioon pääse, koska "turhaa tommonen". Kaikkien pitäisi seurata hänen sukunsa jalanjälkiä ja siivota vessoja koko elämänsä ja kuolla kuuskymppisenä maksakirroosiin.

No joo, tulipa raivottua. Vähän aikaa sitten olisin tuohonkin todennut vain "aijaa". En halua olla avoimesti näin vihainen, turhautunut ja aggressiivinen. En ole tottunut olemaan avoimesti yhtään mitään, vain rivien välistä. Enkä todellakaan haluaisi tapella äidin kanssa. Harmittaa usein, että välit siihen eivät ole tämän paremmat. Joskus yritän sanoa sille jotain kivaa, mutta sitten huomaankin, että olen ohjelmoinut pääni suhtautumaan jo valmiiksi hyökkäävästi, jottei tulisi mitään pettymyksiä. Kaipa minusta tulee hitaasti mutta varmasti samanlainen paranoidi väkivaltainen kusipää kuin isästäni, vaikka aina sitä on tullut uhottua, että minähän en sellainen koskaan tule olemaan.

Saisi johtua tämä olo vain jostain väliaikaisesta. Kunhan ei raskaudesta.

the voices made me do it

Yhdessäasuminen on lähtenyt käyntiin. Viikko tuli yhdessä oltua ja käyttäydyin jo huonosti, kerran pienemmin ja toisen kerran isommin. Sanoin asioita, joita ajattelee, muttei koskaan saisi sanoa ääneen, ei vaikka se tuntuisi siinä mielenhäiriössä kuinka hyvältä tahansa. Oma vikani. Kaivoin masennusta aivoistani. Tralalaa sut jätetään, sä OLET paha ihminen ja ansaitsit sen. Kaikki hylkää sut, tralalaa.

Pään pilkasta huolimatta en ole hetkeen halunnut peräti ollenkaan kuolla. Ilo oli kuitenkin ennenaikaista, sillä pari yötä sitten sain muhkeimman paniikkikohtauksen aikoihin. Yritin pidätellä sitä, mutta tuntui kuin olisi yrittänyt tukahduttaa kirkuvaa ihmistä. Ja siltä se myös kuulosti, päässäni kirjaimellisesti huusi joku täyttä kurkkua. Viimeksi kuulin saman saatuani pannarin suihkussa 15-vuotiaana. Tosin silloin huuto oli pelkkä lyhyt kirkaisu. Nyt ääni oli ennemminkin puhdasta karjuntaa ja jatkui useiden sekuntien ajan. Niin pahalta kuin se kuulostaakin, en tiedä, kuinka yleistä on kuulla paniikkikohtauksen aikana ääniä. Huoh. Jollei halua tappaa itseään niin sitten pitää ahdistaa tässä määrin.

Kaiken lisäksi näin onnekasta kaveriani viime viikolla. Sillä oli puheripuli. Olikohan hänen kaverilaumaansa tullut aukkoja, kun jopa minusta tuntui, etten saa sanoa tarpeeksi. Koko ajan piti keskeyttää. Kaveri suunnitteli poikaystävänsä jättämistä. Kyl se on mulle aina kiva, mut ei vaan enää huvita olla sidottuna kehenkään. Mut ehk me voitais kuitenki olla viel kavereita, vai mitä? Klassinen "ollaan vaan kavereita". Tuo kirvelevä lause, joka lentää aina sellaisen henkilön suusta, joka haluaa lepytellä huonoa omatuntoaan ja luulee noin kaikesta huolimatta näyttäytyvänsä jätettävän silmissä tosi hyvänä tyyppinä. Oikeastihan lupaus kavereina pysymisestä on yhtä aito kuin käyttöehtojen lukeminen ja hyväksyminen ennen rekisteröitymistä. Taas siinä yritin sitten hänelle selittää, ettei kyseessä ehkä ole mikään kuningasajatus. Valitettavasti viesti ei mennyt ihan tarkoittamallani tavalla perille. No joo, ehk parempi et oon viel sen kaa, ku nyt pääsin yliopistoonki niin sielt varmaan sit löytyy joku, johon voi vaihtaa. Seuraavaksi yritinkin vaientaa negation vahingoniloista räkänaurua ja hiipivää paniikkia päässäni. Toiset ihmiset taitavat oikeasti olla joillekin pelkkää tavaraa: jos nykyiseen kyllästyy, aina voi vaihtaa uudempaan malliin. Häiritsevää, että nuokin ihmiset luokitellaan normaaleiksi. Tosin tämä kaverini on aina ollut siinä määrin kylmä, että olin yllättynyt hänen halutessaan seurustella alunperinkään. Ainakin tästä tapaamisesta meni ahdistus tappiin, jollei se siellä jo ollut.

Ensi viikonloppuna muuttokuorma saadaan sitten toivon mukaan kärrättyä uuteen kotiin. Haluan muuttaa, mutten pidä muutoksista. Ne pelottavat.

Palkinto

Jee, sain ensimmäisen palkintoni. Kiitoksia Ninka.

Minulta tämän saa Pihla, Ignotus, Nella, Mary ja Näkymätön Lapsi. Ohjeet tässä:

 Kiitä palkinnon antajaa postauksessasi, lisää myös "Liebster Blog" kuva ja jaa palkintoa eteenpäin 5:lle alle 500:n lukijan blogille! Muista ilmoittaa palkinnon saamisesta heidän blogeissaan!

 

Tähän loppuun tunnen tarvetta pahoitella, että olen niin surkea kommentoimaan blogejanne. Jollen keksi jotain omasta mielestäni tarpeeksi hienoa sanottavaa, en yleensä sano mitään. Reppana, kun olen.

Break a Leg

Mitäs minulle kuuluu? Ei mitään uutta. Siksi en ole juuri kirjoittanut. Edelleen on paha olo. Edelleen haluan tappaa itseni. Lähinnä haluaisin kuitenkin vain nukkua koko ajan. Olen niin uupunut itseni vihaamisesta, että jokainen oikea tunne polttaa kaiken energian. Tänäänkin kävin ostoksilla kämppää varten. Vaikka matka oli lyhyt ja minulla oli vain pari (joskin isoa) juttua kotiin raahattavana onnistuin saamaan pienoisen hermoromahduksen. Nyt on voimat poissa ja meinaan nukahtaa pystyyn. Nukahtamisen taas estää ajatukset omasta huonoudestani.

Olen tänään taas vaihteeksi miettinyt onnekkaita ihmisiä. Sellaisia, jotka syntyvät tähän maailmaan onnekkaina ja myöskin lähtevät onnekkaina. Tunnen henkilökohtaisesti heistä yhden. Hänellä on hyvät, tasapainoiset ja kannustavat vanhemmat. Minun isäni pahoinpiteli sekä fyysisesti että henkisesti. Äitini taas on mollannut ja pelotellut, jotta pysyisin aina häneen sidottuna. Mutta kaverini vanhemmat jaksoivat olla minullekin ystävällisiä ja kehuivat vaatteitani ja ulkonäköäni silloinkin, kun koulussa niistä kiusattiin. Kaverillani on persoona, josta kaikki pitävät. Hänen ei koskaan ole tarvinnut nähdä vaivaa ihmisiin tutustuakseen. Hän on niitä, joiden tarvitsee vain ilmestyä paikalle ja kaikki pitävät hänestä heti. Hän on niin pidetty, että jopa siinä helvetillisessä paikassa kuin yläaste, hän sai opettajilta hyviä numeroita, koska he "eivät halunneet antaa niin kivalle tytölle huonoa numeroa". Aina pongahtivat arvosanat yläkanttiin, minulla alakanttiin. Olinhan niin kumma, hiljainen ja muutenkin viallinen. Lukiossa arvosanat sitten menivätkin minulla rytinällä ylös ja kaverillani alas, kun opettajilla ei ollut enää aikaa muistaa jokaisen oppilaan naamakerrointa.

Olimme parhaita ystäviä vuosia. Tai ainakin niin ajattelin. Hän on täydellisen onnellinen, positiivinen ja tasapainoinen. Hänellä ei ole pienintäkään hajua masennuksesta, itseinhosta ja halusta kuolla. Ne ovat kuin vieraalta planeetalta. Puhuminen hänen kanssaan vaikeista asioista oli vielä mahdottomampaa kuin vanhempieni. Hän ei ollenkaan ymmärtänyt ja vaihtoikin aina vaivaantuneena puheenaihetta silloin harvoin, kun hänelle olostani kerroin. Jopa oman kaverin mt-ongelmat olivat hänelle kuin spitaali.

Vaikken enää hänelle ongelmistani puhukaan kerroin noin vuosi sitten isästäni. Hän oli täysin järkyttynyt. Hänen maailmassaan edes jotain sellaista ei voinut tapahtua. Hänestä, kun ihmiset vain esittivät olevansa normaaleja ja onnellisia, he myös olivat sitä. "Ei sun isä ollenkaan vaikuttanu sellaselta!"

Taannoin keskustelimme hänen syntymäpäivästään. Puhetta tuli jostain hänen tuttavastaan, jonka kutsumisesta juhliin hän oli epävarma johtuen siitä, että henkilö oli ollut hoidossa masennuksesta ja käytti lääkkeitä. "Kyllä mä luulen et kaikki muut käyttäytyy hyvin kännissäkin, mut ku se on jotenki vähän outo, ku se on ollu jossai hoidossakin, niin mitä jos se alkaa jotain riehuu." Yritin sitten siinä huvittuneena/närkästyneenä selittää hänelle, että masennuksen sairastaminen ei tee kenestäkään stereotyyppistä kylähullua, joka juoksee alasti puukko kädessä kirkuen kuin pistetty sika samalla, kun repii paikkoja säpäleiksi.

Tänä vuonna kaverini sai haaveilemansa opiskelupaikan. Syksyn tullessa hän jatkaa eteenpäin porskuttamista onnekkaassa elämässään. Minä olen taas enemmän hukassa kuin pitkiin aikoihin. Mietin usein, pitääkö olla todella onnettomia ihmisiä, jotta jotkut voivat olla todella onnekkaita. Kuten pitää olla rutiköyhiä, jotta voi olla upporikkaita. Ehkä onni kasaantuu vain joillekin.

Nyt ahdistaa. Tunnen itseni riittämättömäksi. Pitää varmaan yrittää mennä takaisin nukkumaan ennen kuin vainoharhat ryömivät lopullisesti esiin koloistaan.

Samaa paskaa

Eipä taida heltiä opiskelupaikkaa tänäkään vuonna. Aina se helvetin sama ongelma. En ehdi tehdä vikaa tehtävää. Koko elämääni tuntuu hallinnoivan yksi ja sama ongelma. Seuraava vuosikin tulee siis olemaan tätä samaa reunalla roikkumista. Ei tietoa siitä, mitä tapahtuu vai tapahtuuko ollenkaan. Ei tietoa siitä, olenko pian elossa vai edelleen kuollut. Ei tietoa siitä, onko kehoni pian kuollut vai edelleen elossa.

En viihdy toimettomana. Pitää olla rutiineja. Jokin mikä kiinnittää todellisuuteen. Mun on pakko saada juosta siinä oravanpyörässä, vaikka suurin osa varmaan makaisi mieluummin kotona, missä minä nyt. Minulla se toimettomana makaaminen on sama kuin makaisi omassa paskassaan. Sitä vain kertaa päivä toisensa jälkeen omaa huonouttaan. Elämässä pitää olla haasteita. Jotain, mikä irrottaa ajatukset omasta iljettävästä olemassaolostaan.

Mä niin palan halusta päästä rakentamaan tulevaisuutta. Haluan polttaa itseni loppuun opiskelemalla ja koota kasan haaveita, jotka siten revin alas masennuspäissäni kootakseni ne taas vain uudestaan. Mikä tahansa on parempi kuin tämä tyhjän päällä lojuminen. Tai pikemminkin pahan olon päällä lojuminen.

En edes alunperin ottanut tätä kovin raskaasti. Olin päättänyt jo aikoja sitten, että ensi vuonna sitten uudestaan. Ei maailma tähän kaadu, kuten ne on sanoneet. Mutta helvetti, kun nyt ne haluaakin silti jankata tästä asiasta loputtomiin ja voi voi voivottelevat, että kun kävi taas näin. Alkaa tuntua siltä, että tästä pitääkin vetää ranteet auki. Vittu turpa kii nyt.

Sain tänään kumman puhelun. Ex-psykiatrini soitti ja kysyi, miksi olen edelleen heidän listoillaan. Vitustako minä tiedän. Siitähän on varmaan sata vuotta, kun he minua "hoisivat". Ei kulje kovin ripeästi tieto julkisen mielenterveyshuollon sisällä. Jos olisin uskovainen ottaisin tämän varmaan jonain merkkinä siitä, että on taas aika (yrittää) hakea apua. Ehkä näin vanhempana ja sairaampana sitä voisi jostain irrotakin. Törkeellä hinnalla tietenkin.

Jollei minulla olisi tuota miestä estämässä olisin jo kuollut.

Itsekeskustelua

Mä luulen... Ei, vaan mä tiedän. Että mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Niinhän sä nyt ajattelet. Onnistun kyllä. Mä onnistun tässä. No niin varmaan, muistatko senkin kerran, kun... Hiljaa! Nyt mä onnistun tässä. Mä osaan. Mulla on täysi mahdollisuus onnistua, ja... No hahha. ...kun mä saan pidettyä ajatukset kasassa kaikki menee hyvin. Jos. Jos sä saat pidettyä ne kasassa. Ja eihän se suju edes nyt. No sujuisi, jollet koko ajan yrittäisi pilata kaikkea. Hyvin se menee, kun vain ajattelen, että se menee hyvin. Niin varmaan. Ethän sä edes pysty kuvittelemaan itseäsi sinne! Mä pystyn siihen. Mä pystyn siihen. Mäpystynsiihen. Mäpydyfnrsiiehen.

Surkimus

Muutto ja pääsykoe. Kaikki perhoset vatsassa kerääntyneet samalle viikolle. Ahdistaa. Hävettää miten vähäpätöiset asiat saavat kauhean paineen rintaan. Muistin päivämäärän väärin ja aloin itkeä. Ehkeivät aivoni enää reagoi mihinkään muulla kuin sillä ainoalla tavalla, jonka osaavat; masentumalla. Nyt on ihan helvetin epätodellinen olo. Välillä suututttaa.

En tiedä, kumpi vituttaa enemmän; minä vai toiset ihmiset. Ne ovat pääsyy siihen, että olen näin sekaisin. Tosin en voi väittää itsenikään olleen ihan tyhjä taulu alunperinkään.

Tällä hetkellä kuitenkin ihmisissä vituttaa sellaiset, jotka eivät näennäisesti tarkoita pahaa, mutta saavat asiat nytkähtämään vain huonompaan suuntaan. Äikänmaikka, joka keksi, että nyt parannetaan Gingerin sosiaalinen fobia ja tehdään paljon esitelmiä tunnilla. Äiti, joka uskottelee minun olevan liian heikko ollakseni mitään, jotta saisi pidettyä minut ikuisesti pikkutyttönään. Opettaja, joka sanoo koko ryhmälle hilpeällä äänellä "ja jos ei pääse tänä vuonna opiskelee niin oikein paljon piiskaa itselle!" Ei huolta siitä. Kehoni oikein jo kiljuu rangaistusta vaikka sitten ihan pelkästä olemassaolostaan. Vaikken henkisesti täällä kovin usein olekaan.

Miten sitä saisi kehitettyä itselleen valehtelemisen taitoa? Vaikka kyllähän minä itselleni nyt jo koko ajan valehtelen. Enhän minä millään voi oikeasti olla niin vastenmielinen surkea luuseri kuin pääni sanoo. Enhän? Pää valehtelee minulle, mutta huonolla tavalla. Valehteleehan? Haluan oppia valehtelemaan itselleni, että pystyn mihin tahansa, vaikka sitten kukaan muu ei siihen uskoisikaan. Että sillä ei ole väliä, mitä muut ajattelevat, vaan tärkeintä on, mitä itse ajattelen. Niinku Reikä Naamassa, joka tuo itseään jatkuvasti esille ja oikein purjehtii omahyväisyydessään, vaikka onkin pelkkä raivostuttava possun-naamainen bimbo. Mutta ainakin se pitää itsestään.

Tämmönen

tällä kertaa Saretskalta.

1. Kenet haluaisit tavata?
Rehellisesti sanottuna en ketään. Ajatuksen tasolla entisen parhaan kaverini. Haluaisin sanoa pari valittua sanaa, mikäli se olisi minulta mahdollista.

2. Asia, joka on sinusta ärsyttävä tai rasittava?
Olen monesti ajatellut tehdä omaksi suureksi ilokseni tästä aiheesta kokonaisen postauksen. Mutta jos nyt pitää vain yksi asia sanoa niin ainakin se ohjelma livillä, jossa joku akka "stailaa" vintagevaatteita eli toisin sanoen raiskaa ja lyhentää ne sellaisiksi tusinaräteiksi. Yh.

3. Oletko sisimmältäsi maalais- vai kaupunkilaisihminen? Perustelu.
Kaupunkilaistyttöhän olen aina ollut. Kaupungin suosiminen ei edes liity siihen, että kammoaisin pitkiä välimatkoja, ötököitä ja lehmänpaskaa korkkareiden pohjassa, vaan siihen, että maaseudussa on mielestäni jotain todella melankolista ja yksinäistä. Samalla pidän sitä hyvin tunnelmallisena ja kauniina, mutta erityisesti talvisin, kun maisema on kolkko ja pimeä, eikä ikkunasta näy muuta kuin kaukaisia valoja alkaa vessan lääkekaappi näyttää ystävälliseltä. Kaupungin eläväisyys ja vilkkaus eivät saa vajoamaan epätodellisuuteen yhtä helposti. Mitä suurempi kaupunki sen parempi.

4. Meri vai järvi? Perustelu.
Meri. Siinä nyt vain on sitä jotain voimaa, vaikkakin pelottavaa sellaista. Varsinkin laivamatkustaminen kammottaa.

5. Lempisukulaisesi?
En juurikaan pidä sukulaisistani. Tunne on myös molemminpuoleinen.

6. Mikä on sinusta mukavin kotityö eli taloustyö?
Tiskaaminen, mikä tulee varmaan monelle yllätyksenä. Paitsi, että kyseisen aktiviteetin jälkeen ihon on tapana kuoriutua irti lähipäivinä.

7. Mikä voimaannuttaa sinua?
Kihlattuni, todellisuuden pakeneminen, unelmat, kirjoittaminen.

8. Mitä haluaisit tehdä tai missä käydä tänä kesänä?
En viitsi laittaa tälle kesälle mitään tavoitteita. Haluaisin vain nukkua, rentoutua edes välillä ja ehkä päästä jopa litkimään sidukkaa terassille tai syömään jäätelöä. Valitettavasti tämä kesä ei juuri eroa arjesta ilman opiskelupaikkaa.

9. Paras lukemasi kirja?
En osaa sanoa vain yhtä, enkä ole ehtinyt lukemaan mitään pitkään aikaan. Sanotaan kuitenkin vaikka Jonas Gardellin kirjat, jotka aikoinaan toivat minulle paljon lohtua.

10. Mikä luonteenpiirteesi on sinulle tunnusomaisin?
Vaikea sanoa vain yhtä. En kyllä halua sanoa masentuneisuutta tai ujouttakaan sikäli, kun en laske niitä luonteenpiirteikseni. Sanotaan sitten kunnianhimo. Valitettavasti se tuppaa kehittymään liiaksi vaativuudeksi ja sen jälkeen itseinhoksi.

11. Mikä on kukan tehtävä? ;)
Houkutella pörriäisiä lisääntymistarkoituksiin.

Negatio

Mistä tietää, että on tullut kesä?
Siitä, kun sitä on tullut odotettua koko vuosi. On rämmitty sohjossa ja paleltu bussipysäkillä, ja kelattu: "vittu ku vaan olis jo se kesä!" Ja sitten se kesä tulee. Yhtäkkiä on perkeleen kuuma. Et voi liikkua kolmea metriäkään ilman, että dödö pettää. Kaikki vaatteesi ovat liian paksuja, mutta olet liian epävarma itsestäsi näyttäytyäksesi ulkona napapaidassa ja tiukoissa perseenmyötäisissä trikooshortseissa. Vaatteet muuttuvat jo päivässä nihkeiksi, joten valitset päällesi mahdollisimman epämieluisia rättejä, jotteivat lempivaatteesi haalistuisi jatkuvassa pesussa. Säärikarvat rehottavat kuin rikkaruohot ja ne on pakko ajella, jottet joutuisi kuolemaan lämpöhalvaukseen pitkälahkeisissa farkuissa. Seurauksena iho kutisee niin perkeleesti, muttet voi raapia, koska muuten tulisi rumia jälkiä. Meikkisi valuvat pitkin naamaasi ja tukka lässähtää hikiseksi lätyksi päähäsi. Tämä yhdistettynä märkiin kainaloihin ja jatkuvaan hien hajuun takaa sinulle ja ihmisille ympärilläsi tunteen, ettet ole käynyt suihkussa ainakaan viikkoon. Päivisin pienissä vaatteissa hikoiltua saa iltaisin palella lämpötilan laskettua yllättäen about kymmenen astetta. Olet ostanut täydellisesti istuvat kesäkengät, mutta jalkojesi turvotessa kuumuudessa, uusista ihanista kengistäsi tulee lihaan pureutuva kidutusväline. Kun et lopulta enää kestä, joudut kompuroimaan vilkkaalla hiekkatiellä paljain jaloin kuin joku helvetin fakiiri.

Öisin nukkuminen siinä uunissa, jota myös makuuhuoneeksi kutsutaan, on yhtä helvettiä. Toinen osapuoli vieressä nostaa lämpötilan ainakin 50 asteeseen ja yritättekin nukkua joka yö mahdollisimman kaukana toisistanne. Ikkuna on avattava, jottet heräisi seuraavana aamuna vesisängystä. Jos nukut yksin olet koko yön varma Ted Bundyn ahtautuvan avoimesta ikkunasta sisään. Kutsumattomia vieraita kyllä varmasti tuleekin. Isoimmat niistä tyytyvät rymyämään ikkunan ja verhojen välissä aiheuttaen sinulle paniikkikohtauksia, pienimmät taas änkevät korvaan vinkumaan koko yöksi kuin puutteessa oleva puoliso konsanaan. Puolet yöstä kuluu niiden inisijöiden metsästämiseen ja silti aamulla löytyy paukamia mitä mielikuvituksellisemmista ruumiinosista. Yöllisen taiston jälkeen olet niin uupunut, että heräät vasta puoliltapäivin siihen, että kämppäsi on kuin sauna, koska et ennättänyt sulkea sitä helvetin ikkunaa ennen päivän plus kolmenkymmenen asteen lämpöaaltoa.
Jep, nyt todella on virallisesti kesä. Ja haluaisin jo, että olisi syksy.

Edellisestä angstista huolimatta pari viimeisintä päivää ovat olleet hyviä. Uskaltauduin puhumaan tilastani Höpön kanssa. Yllätyin, miten hyvin ja ymmärtäväisesti hän sen otti. Eihän siitä mihinkään pääse; ihana mies se on. Kaipa on myös jo tottunut siihen, että tolla muijalla ei ole kaikki murot kulhossa. Olo helpottui paljon, ja puhuminen hiljensi (ainakin toistaiseksi) äänen päässäni, joka jaksaa muuten herkeämättä ilkkua, ettei musta välitetä. Vielä, kun saisi katkaistua kaikilta vainoharhoilta siivet. Ei tarvitsisi luulla, että kun nyt olen innoissani ja ehkä jopa iloinen, niin jotain kamalaa täytyy tapahtua siitä hyvästä.

Jollei opiskelupaikkapaineita olisi voisin jopa sanoa odottavani tulevaisuutta (koputus puuhun). Pääsykoe ahdistaa tällä hetkellä ihan liikaa. Pelkään alkavani itkeä siellä koesalissa tai saavani paniikkikohtauksen. Tai sitten yrjöäväni pitkin edessäistuvia hakijoita. Tosin kaipa sekin kävisi karsinnasta.

Yksin yhdessä

Kello 02:00 yöllä. Mies kyhnyttää kylkeä vasten toiveikkaana, ja minä nukun. Tai siis teeskentelen nukkuvani. Menisi helvettiin siitä. Juuri eilenhän sitä seksiä tuli harrastettua. Pitääkö sitä vai päivittäin harrastaa? Pikku hiljaa alan ahdistua.

Ei sekään varmaan muuta minusta halua kuin tyhjentäytymisaukon. Aivan kuten exäkin. Mitä muuta minusta muka voisi haluta. Olen täysin persoonaton. Näkymätön. Jollei se nyt olisi siinä repimässä takaisin todellisuuteen, minua ei olisi edes olemassa muualla kuin pääni sisällä.

Kuvittelen, ettei minua ole. Jostain syystä tuntuu erityisen rauhoittavalta ajatella tähtisumua. Sen halki lipumista hiljalleen maiseman vaihtumatta. Tai metsää. Seison ensin aukealla paikalla. Ja sitten metsän suojassa. Kukaan ei näe minua sieltä, sillä minua ei ole. Olen pelkkä puu metsässä. Eikä minulla ole ajatuksia.

Pimeässä valutan naamaani hetken tyynyyn. Eikä se huomaa.