Pohdintaa

Olen nähnyt pitkästä aikaa painajaisia. Varmaan pitäisi olla optimisti, kun ainakin ahdistus on hellittänyt sen verran, että nukun ylipäätään. Eilen herätessäni tajusin kuitenkin taas tilanteeni. Kaikki (entiset) kaverit ovat menneet elämässään eteenpäin, enkä minä edes tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Tuntuu, että haave siitä tasapainoisesta onnellisesta elämästä lipuu koko ajan hiljalleen yhä kauemmaksi. Hanttihommia, mielenterveysongelmia, työkyvyttömyyttä... Minusta piti tulla ihan jotain muuta.
Miten ihmiset oikein selviytyvät musertavista asioista? Kyllä maailmassa tapahtuu muille paljon pahempia asioita kuin minulle. Traumat, läheisen kuolema, vakava sairaus, päihderiippuvuus jne. Niihin verrattuna minulla ei ole mitään ongelmia. Hävettää oikein, että kehtaankin silti oireilla näin vakavasti. Ihmiset pääsevät yli niistä paljon pahemmistakin asioista, joten miksen minä pääse yli omistani? Eivät monet edes sairastu masennukseen. Surevat vain tietyn aikansa ja hyväksyvät sitten tapahtuneen, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Pääni on varmaankin jotenkin luontaisesti pehmeä tai sitten olen vain henkisesti niin heikko ihminen, että jokainen pienikin vastoinkäyminen tuntuu valtavalta. Joskus näkee sanonnan, että masennus ei kerro heikkoudesta, vaan siitä, että on ollut vahva liian kauan. Melkoista puppuahan tuo on.

Muoks. Unohdin mainostaa, että nykyään tuosta vierestä löytyy linkin takaanta hieman lisätietoa minusta. Tajusin nimittäin, etten ole koskaan täällä kertonut kunnolla, mistä kaikki paska onkaan lähtöisin. Sinne siis lukemaan tylsähköä elämänhistoriaani, mikäli muuta tekemistä ei kerta kaikkiaan ole.

Ampukaa minut

Äh. Ahdistus on vaivannut viime päivät kuin jokin mahatauti - kun vähiten odottaa tulee huono olo ja sitten pelottaa, että sotkee paikat. Nukkumaanmeno stressaa ja paljon. Olen nyt mennyt kaksi päivää omalla mittapuullani todella aikaisin nukkumaan, jotta välttyisin aamuyön epätodelliselta olotilalta. Saatan vaikuttaa seinähullulta, mutta itselleni tulee aina yhden jälkeen yöllä valvoessa mielenkiintoinen tunne, jossa mielikuvitus laukkaa sen verran, että sängyn alla on hirviö, mutta päässä myös paljon hyviä ideoita (joita ei koskaan kuitenkaan tule toteutettua aamulla). Aivot käyvät varmaan ylikierroksilla tai jotain. Näköjään jo valmiiksi rikkinäinen pääni on kuitenkin keksinyt muuttaa tämän mielialan paniikkikohtauksen ensiaalloiksi. Sama juttu jos herään aamulla pari tuntiakin liian aikaisin - alkaa niin kauhea ahdistus, että haluaisin ottaa vain jonkin taikapillerin ja päästä tuskistani. Olotila palaa myös illalla vähänkin väsyessäni. Mahtaisikohan rauhoittavat auttaa? Eilen illalla olo oli niin kamala, että lopulta itkin Höpön olkapäätä vasten. Onneksi se otti syliin. Riideltiin viime viikolla taas aika paljon varmaankin osittain siksi, että olen niin ahdistunut. Riiteleminenkin ahdistaa. Haluaisin myös soittaa äidille siinä toivossa, että se sanoisi jotakin tsemppaavaa. En kuitenkaan ole uskaltanut, sillä eihän se yleensä sano.

Ja nyt crazy cat lady -osio. Meille tuli nimittäin pari päivää sitten viimein pieni savunvärinen kissanpentu ja olenkin koko viikonlopun stressannut, että mitä jos tapan sen vahingossa, koska olen niin huono ihminen. Hyvin se näyttää kuitenkin viihtyvän. Todella energinen, eikä vaikuta ollenkaan ikävöivän mammaa ja muita muksuja. Onnekas kisu. Panikoin tosin, koska sillä on ollut löysää kakkaa heti syötyään meidän safkoja. Ehkä kokeilen pienentää ruoka-annoksia tuolle ahmatille ja jos ei auta niin sitten merkki vaihtoon. Onneksi lääkäriaika on muutenkin ensi viikolla. Harmittaa, ettei kisulla ole leikkikaveria täällä öisin, eikä päivisinkään sen jälkeen, kun menen töihin. Voin hyvin samaistua, miten tylsää ja yksinäistä sillä mahtaa olla.

Rumasti sanottuna

Äitini ei koskaan tuntunut näkevän eroa lapsen ja lemmikkieläimen kasvatuksen välillä. Hän luuli, että riittäisi, kun vain ruokkisi minut ja veisi lääkäriin tarvittaessa. Vielä kuusivuotiaana minulla oli tuttipullo ja 11-vuotiaanakin äiti muussasi minulle ruokani kuten vauvana. Ainoastaan mummon luona yöpyessäni söin normaalia ruokaa, ja jouduin olemaan myös ilman tuttipulloa. Olin oikeastaan äidilleni pikemminkin pieni kaveri kuin oma lapsi. Hänelläkään ei ole ystäviä, joten lapsena kävinkin äitini seurana ahkerasti jos jonkinmoisessa tapahtumassa ja teatteriesityksessä. Muistan olleeni tuolloin vielä päiväkoti-ikäinen, kun saatoimme olla teatterissa viikonloppuna yömyöhään. Ikinä en silti valittanut. Olin muutenkin todella kiltti lapsi, eikä minua koskaan nähty lärvi levällään parkumassa Prisman karkkiosaston lattialla. Kerran ulkomaanmatkalla kävelimme ympäri kaupunkia aamusta iltaan syömättä mitään. Olin ehkä noin kuusivuotias, mutten kiukutellut asiasta kertaakaan.

Silti en isästäni ollut tarpeeksi helppo lapsi. Hän teki jo varhain selväksi, ettei ollut minua halunnut, joten ei ollut myöskään velvoitettu osallistumaan kasvatukseeni. Isä ei koskaan viettänytkään aikaa kanssani tai edes vaivautunut tulemaan koulun vanhempainiltoihin. Valitettavasti ukko ei kuitenkaan täysin pitänyt sanaansa, vaan osallistui kasvatukseeni lähinnä repimällä minua hiuksista tai korvista, lyömällä, haukkumalla, huutamalla ja tekemällä selväksi, etten ollut minkään arvoinen hänelle. Rangaistus saattoi seurata sellaisistakin asioista kuin, että puhuin "liikaa" tai keskeytin tärkeän televisio-ohjelman katsomisen näyttämällä isälle piirustustani. Lapsena kuitenkin hain melkein aina isältäni hyväksyntää, sillä lapsi on kykenemätön kritisoimaan vanhempiaan tai syyttämään heitä huonosta kohtelusta. Kerroin usein kaverilleni, mitä kaikkea kivaa isäni muka oli sanonut minulle ja asioista, joita olimme muka yhdessä tehneet. Murrosiän tultua aloin kuitenkin tarkastella vanhempianikin uudessa valossa. Lopulta tulin siihen tulokseen, että jos olemassaolollani ei isälleni ole mitään merkitystä, niin ei sitten hänenkään minulle. Emme vielä tänäkään päivänä ole kunnon puheväleissä.

Äitini yritti usein paikkailla isän aiheuttamaa pahaa oloa (tai sitten vain huonoa omatuntoaan) ostamalla minulle kasoittain karkkia ja leluja. Siitä vasta riemu kotona repesi, sillä isä oli sitä mieltä, ettei minuun tullut käyttää yhtään rahaa. Hän muutenkin puhui minusta usein kuin bensasyöpöstä kulkuneuvosta, joten karkista ja leluista seurasi tietenkin minulle huutoa ja rangaistus, mutta silti äiti ei lakannut kantamasta niitä kotiin.
Ikävintä lapsuudessa oli kuitenkin se, ettei äiti koskaan opettanut minulle tarvittavia pakollisia taitoja kuten pyörälläajoa, uintia, luistelua ja hiihtoa. Koulun aloittaessani sainkin huomata, että muut lapset osasivat jo vähintään jotenkuten kaikki nämä. Kenelläkään ei ollut enää edes apupyöriä silloin, kun minä vasta sain ensimmäisen pyöräni - koulun vaatimuksesta. Liikuntatunnit muodostuivatkin peloksi melkein samantien. Minähän olin aina se tyttö, joka ei osannut mitään ja jolla ei ollut edes varusteita. Silloin tunsin itseni ensimmäisen kerran ulkopuoliseksi ja muita huonommaksi. Erottuminen oli myös omiaan potkaisemaan muissa räkänokissa käyntiin prosessin, jota myöhemmin myös koulukiusaamiseksi kutsuttiin.

Taitojen opetteleminen jälkeenpäinkään ei sujunut ihan ongelmitta. Kerran päätin vakaasti oppia kuperkeikan koulua varten. Äitini "auttoi" jatkuvasti pelottelemalla minua siitä, miten niskani murtuisi, jos epäonnistuisin. Hän oli myös läsnä uima-altaan reunalla ja kotipihalla - muistuttamassa, mitä voisi tapahtuisi jos uppoisin tai kaatuisin pyörällä. Lopulta opin kuitenkin ajamaan pyörällä ja uimaankin kohtalaisesti. Toisinaan silti harmittaa, kun muutama houkutteleva kutsu hiihtoretkelle ja luistelemaan on käynyt, enkä minä mennyt, sillä häpeäkseni en kumpaakaan lajia osaa vielä tänäkään päivänä

.

"18-vuotias etsii vielä itseään"

Lause, johon törmäsin hiljattain. Oikeastaan kahdeksikon voisi tuosta vaihtaa mihin tahansa numeroon ja koossa olisi silti tuo loppuunkulutettu virke. Muistan, miten abivuotenakin vielä opinto-ohjaaja neuvoi rauhoittumaan, koska on täysin luonnollista, että tässä iässä vielä etsii itseään. Niin kauan kuin muistan olen ollut siinä iässä. Kysymys kuuluukin, että milloin sitä pitäisi itsensä löytää. Tuntuu, että heti kun ensimmäinen numero alkaa jollakin muulla kuin ykkösellä, itsensä pitäisi löytää jostain saunan takaa. Työkkärinkin konttorirotta totesi virne kuonollaan, että on itsestäänselvää, ettei tästä mun elämästä mitään tule, joten täytyykin hakeutua mahdollisimman pian tuohon kouluun nurkan takana päivystämään ja vaihtamaan vanhusten vaippoja. Sieltä ja vanhempieni suunnasta tuleekin mukavan lannistava paine. Kumpikaan ei usko kykyihini tai välitä siitä, mitä minä haluan. Olen umpikujassa. En halua ryhtyä alalle, josta en pidä, mutta kun hoetaan, etten minä mihinkään muuhunkaan pysty. Jossain sisimmässäni kuitenkin tiedän, että kyllä minä pystyn. Itse asiassa olisin jo pystynyt vaikka mihin, jollen olisi epäonnistumisestani aina niin varma.

Viime yönä ikävä kotipaikkakunnalle oli kova. Itkeskelin läpi yön itseni uneen vain herätäkseni parin tunnin kuluttua toistamaan saman manööverin. Kuitenkin äidille soittaminen stressaa aina, vaikka tuttuun ja turvalliseen olisi kuinka kova kaipuu. Eilenkin eukko oli tavanomainen mukakiireinen ja katkera itsensä. Aina lopettaa puhelun, vaikka haluaisin vielä jutella ja ei koskaan unohda piikitellä jostain. Kaipa se on sitä, "kun hylkäsit minut tänne niin älä enää kuvittelekaan saavasi jotain kuuntelijaa!".

Melkein ainahan tässä on eletty ilman ihmissuhteita, mutta nyt olo on todella yksinäinen. Olen jopa miettinyt netin puoleen kääntymistä, mutta tosiasia on, etten enää jaksaisi huonoja ja pinnallisia kaverisuhteita kuten entisen parhaan ystäväni kohdalla. Siitä lähtien, kun päätin ottaa häneen etäisyyttä, olen miettinyt, olisiko pitänyt sittenkin vain purra hammasta ja ottaa mitä saa. Muutama päivä sitten sain kuitenkin kauan kaipaamani varmistuksen siitä, että tekemäni ratkaisu oli oikea. Hän laittoi viestiä varmaan puolenvuoden tauon jälkeen ja kyseli muutostani. Kun vastasin ja kysäisin hänen kuulumisiaan, niin heti alkoi tuttu vuodatus, miten ahdistavaa ja vaikeaa hänen elämänsä on. Tuli liian elävästi mieleen ne kerrat, kun kaipasin kuuntelijaa omaan ahdistukseeni ja yritin hänelle puhua, muttei sieltä tullut mitään muuta kaikua kuin aiheenvaihto ja keskustelun ohjaaminen takaisin madameen. Kusipäämiehen aikoinaan taas hypättyä syrjään, pamahti hän jälleen luokseni hakemaan lohtua ja mainostamaan hautovansa itsemurhaa. Entä missä hän itse oli, kun minä aivan oikeasti haudoin itsemurhaa?

Olen katkera siitä, että monella tosiaan on jopa useampi sellainen ystävä, jonka kanssa voi puhua kaikesta ja joka hyväksyy sellaisenaan. Onneksi minulla on sentään lähes samanlainen suhde mieheeni, vaikkei se tietenkään ystävyyttä täysin vastaa. Tämähän on aina kuitenkin ennen kaikkea parisuhde, eikä mitään turvaverkkoa sen alapuolella ole. Siksi tässä aina pelottaakin.

Elämän suurin valhe

Työhaastattelu nimittäin. Puolituntia istumista kädet täristen, hikoillen ja samalla korvat heiluen väittäen omaavansa iloisen, reippaan ja ahkeran mielen. Tosin mitä vittua sitä pitäisi sanoa. Ei tässä maailmassa pääse duuniin kertomalla edes puolitotuutta puhumattakaan siitä, että kertoisi sosiaalisen ja vastuuntuntoisen sijaan olevansa ujo ja väsyvänsä helposti, mutta tekevänsä parhaansa, koska sitä rahaa tarvitaan. Tuokin tosin olisi kaunisteltu versio minusta, koska oikeastaan olen kärttyinen laiska erakko ja vihaan asiakkaita.

Kaiken lisäksi astuttuani huoneeseen kimppuun hyökkäsi heti joku ylipirteä ihmissuhdekone papattamaan. Viime sosiaalisesta tilanteesta on kauan ja tunsin saavani paniikkikohtauksen. Pelko muuttui pikku hiljaa samalla kuitenkin myös närkästykseksi, kun aloin ymmärtää, millaiseen riistotyöpaikkaan on tullut taas tungettua nokkansa. Haastattelussa oli myös joku pieni anorektikkotyttö, joka innostuksen pilke silmäkulmassa kehui haban kasvamisen 20 kiloisia kuormia nostaessa mitään syömättä kuulostavan vallan mainiolta. Harrastuksena tietenkin hänellä oli kuntosali. Valehtelin, että niin minullakin. Toinen tyttö taas vastasi täydellisesti joka kysymykseen ja minua jaksoi ihmetyttää, miten esimies edes haastattelun vaivautui pitämään, sillä kaikki vastaavat kysymyksiin kuitenkin juuri niinkuin hän haluaa. Saisi olla joko aika tyhmä tai sossun haastatteluun pakottama, jos muuta vastaisi.

Oma motivaationi valehdella työpaikan eteen kuitenkin karisi aika paljon opittuani, mitä paskaduuni sanan varsinaisessa merkityksessä tarkoittaa. Siksi en juuri provosoitunutkaan kahden muun hakijan antaessa työnantajan kuulla mitä haluaakin eli rakkaudesta orjapiiskuria raskasta työtä kohtaan ja halusta vaihtaa vapaapäivätkin työvuoroihin vartin varoitusajalla. Perseennuoleskelu on nimittäin turhaa, sillä kaikki huoneessa istuvat on jo päätetty palkata. Tämänkin firman maine työpaikkana on netissä kaikkien nähtävillä, joten sen pitää ottaa, mitä tarjotaan.

Juuri ennen haastattelun loppua huomasin repineeni kiivaasti kynsinauhojani koko istunnon ajan ja kaiken lisäksi aukaisseeni isomman suonen. Verta pulppusi muhkeasti ja pyyhin sen äkkiä toiseen kämmeneen ja toivoin, ettei loppukädenpuristuksia tarvitse suorittaa. Kyllähän ne sitten tietenkin täytyi ja jäin miettimään, jäikö mieleen kummallinen kättelyni vai sen jälkeen verestä märäksi jäänyt koura. Nähtävästi kumpikaan näistä ei valitettavasti kuitenkaan ollut este, sillä puhelinsoiton mukaan sain odotetusti paikan. Edessä on nähtävästi lisää kärsimyksentäyteisiä vuoroja jalat maitohapoilla ja asiakas valittamassa siitä, että valikoimassa on vain mansikka- ja banaaniviiliä, mutta Hän haluaisi ostaa mustikkaviiliä, joten nyt minun pitäisi se mustikkaviili jostain Hänelle paskoa.

Mietin, miten joustamattomassa ja raskaassa duunipaikassa saan luettua pääsykokeisiin ja suoritettua verkko-opintojani. Mitä jos jään taas ilman opiskelupaikkaa? Mitä jos saan burn outin? Mitä jos annan periksi? Ahdistaa ja pelottaa, miten moni asia voikaan mennä pieleen. Kaiken lisäksi sovin jo pari kuukautta sitten erään kasvattajan kanssa ottavani häneltä rotukissanpennun, jonka olen suunnitellut jo kauan hankkivani. Pennun piti ensin syntyä heinäkuussa ja nyt ajankohta onkin venynyt elokuun puoleenväliin. Vittu jos tässä on tapahtunut nyt jonkinsortin kusetus. Vai olenkohan taas vain epäluuloinen itseni?

Tuntuu, että ne pienetkin hyvät asiat jäävät tulematta. Onhan tässä jo pidempään odotettu vaikka mitä.

Ihailtu luuseri

Kuten varmaan moni huomasi, eilen tuli kuluneeksi 50 vuotta Marilyn Monroen itsemurhasta. En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka ihailevat Marilynia ja mainitsevat hänet esikuvakseen. Nainenhan oli lääkeriippuvainen, masentunut ja alkoholisti. Hänen oikea nimensä ei edes ollut Marilyn, eikä hänen hiusvärinsä vaalea, vaan ne olivat elokuvaväen keksimiä kaupallisuudenlisääjiä. Kaupallisuus lopulta koituikin hänen uransa kompastuskiveksi, sillä ainoa rooli, jota Norma Jean sai valkokankaalla esittää oli Marilyn Monroe - tyhmä blondi. Hän olikin vastentahtoaan mukana luomassa tätä kummallisen kehuttua "uutta inhimillistä naiskuvaa", josta hänen uraansa lähinnä kiitelläänkin. Pinnan alla Marilyn ei kuitenkaan ollut tyhmä. Tätä todistavat hänen jälkeensäjättämät lentävät lauseet ja kuuntelemani psykiatrikäyntinauhat. Häntä valmentaneiden aikalaisten mukaan Marilyn olisi myös pystynyt työssään paljon vaativampiin rooleihin, muttei niitä saanut, vaikka olisi halunnutkin. Ulkoinen kauneus onkin se, josta varmaankin myös ihailijat häntä eniten arvostavat.

Vaikka Marilyn usein nähdäänkin kuvissa vetämässä roolia kauniina ja iloisena - suu ammollaan nauravana blondina, sisällä myllersi kuitenkin jokin aivan muu. Kaikesta huolimatta Marilyn oli nimittäin itsestään hyvin epävarma ja kärsi masennuksesta. Hänen kaikki avioliittonsa olivat riitaisia ja päättyivät eroon. Hän olisi halunnut lapsia, mutta sai keskenmenon kerta toisensa jälkeen. Kaiken lisäksi hänet tunnettiin miestennielijänä, joka näin yritti pönkittää epävarmaa egoaan.

Sotkuinen elämä sai lopulta sotkuisen lopun lääkeyliannostuksella. Napit popsittuaan Marilyn oli tuttuun tapaansa soittanut miespuoliselle tuttavalleen pyytäen tätä tulemaan pelastamaan hänet - kukaan ei kuitenkaan tullut. Tähteä ei lopulta osattu kaivata ennen kuin siivouskeikalle saapunut taloudenhoitaja löysi hänet alastomana sängyltä puhelin kädessään. Kuolema oli kuitenkin se, mikä varmisti Marilyn Monroen paikan legendojen joukossa.

Enemmän kuin kerran olen lukenut alan ihmisten suusta, että varhainen kuolema oli parasta, mitä Marilynille saattoi tapahtua. Ehkä se olikin - markkinoiden kannalta. Marilynin nimellä myydään nimittäin tänä päivänäkin miljoonien edestä jos jonkinmoista paitaa, mukia ja kukkaroa. Norma Jean, ihminen Marilynin takana, on pitkälti unohdettu, jos kukaan koskaan häntä edes muisti. Tuntuukin kylmältä ja naurettavalta väittää kenenkään kohdalla onnettomasti eletyn ja onnettomasti päätetyn elämän olleen onnenpotku. Nainen itse olisi todennäköisesti ollut paljon tyytyväisempi vanhetessaan tasapainoisesti oman perheen kanssa, vaikka se sitten olisikin tarkoittanut tähtikultin hiipumista.

Vaikka pidänkin Marilyn Monroeta yhtenä räikeimpänä esimerkkinä yhteiskunnan pinnallisuudesta ja itsemurhan romantisoinnista, en voi olla samaistumatta häneen. Harvan julkisuudenhenkilön elämä on kuitenkaan muistuttanut masennuksessa omaani. Täytin myös eilen pyöreitä eli samana päivänä, kun Marilynin kuolemasta tuli nollavuosia. Samaistumiseni on kuitenkin pitkälti negatiivisten asioiden tasolla. Pidänkin Marilyniä pikemminkin jonakin kauhukuvana - sellaisena, johon en haluaisi oman elämäni menevän. Hän saattoi olla idoli, mutta aliarvostettu muusta kuin kauneudestaan ja henkilökohtaisessa elämässään onneton. Menestyksestä huolimatta hän ei saanut selätettyä edes masennusta.

Tiedetään - minä jos kuka olen paraskin puhuja, mitä tulee itsemurhan vastustamiseen. Eilisen kunniaksikin minulle tuli yhtäkkiä mieleen vielä eräs kirje, jonka kirjoitin noin 15-vuotiaana. Kirje on kadonnut ties minne, mutta se oli osoitettu 20-vuotiaalle minälleni. Siinä vannoin kovin tappavani itseni, mikäli en vielä tämän ikäisenäkään olisi onnellinen. Nyt sitten tuo deadline olisi tullut, jollen vieläkään ymmärtäisi mitään elämästä.

Selviytyjistä - niistä ihmisistä, jotka parantuvat masennuksesta, toipuvat koulukiusaamisesta ja eivät anna periksi - ei kirjoiteta lehdissä. Mielestäni pitäisi. Itsemurhan ihannointi on loppujen lopuksi kuitenkin yleistä yhteiskunnassamme. Sen tehneistä leivotaan marttyyreitä ja suuria samaistumisenkohteita. Kuitenkaan sen reunalla roikkuvia ei auteta. Ja entä ne, jotka selviytyvät? Kyllähän heitäkin on, vai mitä? Minä päätin tässä tänään marilynkultin innoittamana selviytyä. Täytyy ensin katsoa, kuinka pitkälle voimat riittävät.

Vaikea

En tiedä, onko olo huono vai hyvä. Tunnottomuutta tai epätoivoa ei tällä hetkellä ole varmaankaan siksi, että olen niin vihainen. Yhteenmuutto on nimittäin johtanut myös siihen, mihin pelkäsinkin sen johtava; riidellään koko ajan. Pääasiassa siitä, että olen niin kiivasluontoinen, eikä mies halua minun olevan. Tässä on tullut huijattua itseäni. Uskottelin, että tuo tiesi, mihin ryhtyi ja hyväksyi minut raivoineni päivineni. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että tässä on käynyt taas niin, että masennuksen ja ujouden läpi ei ole pystytty näkemään kunnolla. Ujouteni on tulkittu kiltteydeksi ja nössöilyksi, masentuneisuuteni taas siksi, että olen rauhallinen viilipytty. Kumpaakaan en ole. Kylmän kuoren alla olen hyvin tunteellinen ihminen. Hermostun helposti, olen äkkipikainen, herkkä ja ilkeä. Nalkutus pienistä asioista, kuten siitä, etten muistanut sulkea mikron ovea tai laittanut heti astioita tiskikoneeseen, saa minut huonolle tuulelle. Edes tämä ei minua haittaa niin paljon, vaan se, että jälleen negatiiviset tunteet on laitettu pannaan. Tällä kertaa pääasiassa viha. En aiemminkaan saanut kiroilla, turhautua ja tai olla huonolla tuulella, mutta silloin siitä seurannutta mökötystä ei tarvinnut kestää joka päivä. Nyt huono omatunto seuraa jokaikisestä tempperamentin purkauksesta ja tirauttelen salaa muutaman kyyneleen. Samalla olen vitun kyllästynyt. Kyllästyttää, että aina saa hävetä sitä, mitä on. Ensin sitä, että olen liian ujo. Sitten sitä, että olen liian ujo ja masentunut. Nyt sitä, että ole liian ujo, masentunut ja kiivas. En jaksa vihata itseäni koko ajan tai padota kaikkea vihaa sisälleni toivoen, etten halkea, ja vain siksi, että minuun oltaisiin hetken tyytyväisiä. Mitä sille luonteelleen kuitenkaan voi.

Aika näyttää, miten tässä suhteessa käy. Enpä kai voi senkään eteen tehdä tämän enempää kuin mitä tähänkään asti olen. Toisin sanoen kaikkeni. Viimeaikainen syvä masennustila onkin johtunut pääasiassa siitä, että tajusin, etten voikaan tehdä juuri mitään vaikuttaakseni omaan elämääni. Se oli järkyttävä havainto, koska olin sitä ennen elänyt uskoen, että jonain päivänä vielä parantuisin. Minulla kuitenkin on aina ollut todella paljon tulevaisuudenhaaveita ja odotin elämältä paljon. Todella moni tilaisuus ja unelma on kuitenkin mennyt hukkaan masennuksen ja sosiaalisen fobian takia. Kivuliainta on, ettei suurin osa kanssaihmisistä edes tunnusta näitä oikeiksi sairauksiksi, jotka voisivat rajoittaa elämääni. Ajatellaan, että ne ovat vain osa omaa laiskaa ja kieroutunutta luonnettani. Kuin tavoittelisin jotenkin helpompaa elämää olemalla tällainen. On alkanut tuntua siltä, ettei tämä sisäinen kamppailu koskaan lopu. Ehkä etenen siinä koko elämäni vauvanaskelein tietämättä koskaan, miltä oikeasti tuntuu, kun ei ole yhtään masentunut. Pelkkä ajatuskin siitä, että sellainen tunne on olemassa, tuntuu uskomattomalta.

En tiedä, mitä tapahtuu, jos Höpön kanssa suhde ei enää toimikaan. Minne sitä sitten menisi?

En ole päivittänyt, koska...

1. Yhdessäasuminen on vaikeuttanut bloggausta. Haluaisin kirjoittaa, mutten toisen katsellessa, sillä yritän vielä toistaiseksi pitää tämän blogini jotakuinkin salassa lähipiiriltä. Toisaalta haluaisin kertoa, mutta olen melko varma, ettei hän kuitenkaan pidemmän päälle voisi vastustaa kiusausta olla etsimättä blogiani (minä en ainakaan voisi).

2. Kamalasti tekemistä ja stressiä. Olen hoitanut pakollisia asioita, siivonnut, laittanut ruokaa jne. En oikeastaan ole kovin yllättänyt siitä, miten paljon talouden hoitaminen vie aikaa, mutta en pidä tunteesta, joka syntyy, kun tiedän asioiden olevan tekemättömiä.

3. Ensimmäiset viikot olin täysin maassa. Tunteeni olivat yhtä puuroa ja sekaisin. Ikävöin takaisin lapsuudenkotiini ja tunsin voimakkaasti, että pienemmälle paikkakunnalle muutto oli virhe. Asiaa ei ollenkaan helpottanut se, että äitini käyttäytyi ja puhui koko muuttoviikkoni ajan kuin olisin kuolemassa. Tultuaan isäni kanssa käymään pari viikkoa muuton jälkeen oloni huononi, sillä äiti oli yhä murheen murtama itsenäistymisestäni ja isä arvosteli kämppäämme milloin mistäkin.

Nyt mieliala on kuitenkin alkanut nousta niin kuin alunperin toivoinkin. Ilman vanhempieni jatkuvaa pirujen seinille maalaamista ja pakonomaista kontrollointia, olen alkanut jotakuinkin ymmärtämään, etteivät virheet ja epäonnistumiset ole maailmanloppu. Eipä masi ole silti unohtanut tiukentaa kuristusotettaan, jottei vain oma surkeus pääse unohtumaan.

Kuitenkin asiaa ajatellessani huomaan, etten oikeastaan haluakaan kuolla. Vaikka välillä siltä tuntuukin, elämäni ei ole totaalisesti pilalla niiden kaikkien nurjien puolien myötäkään. Loppujen lopuksi kyse on hyvin paljon siitä, miten minä itse haluan itseni ja tämän kaiken nähdä. Esimerkkinä se, että olisin saanut haluamani opiskelupaikan tänä vuonna, jos olisin ehtinyt tehdä viimeisenkin tehtävän. Voin ajatella asiaa kuten yleensä eli todisteena siitä, että tulen aina epäonnistumaan vieläpä mahdollisimman vittumaisella tavalla, eikä siis ikinä kannata yrittää, koska koko maailma on minua vastaan ja yhtä hyvin voisinkin kuolla. Tai sitten voin ajatella kuten asia todella on: Voin nyt hyvin mahdollisuuksin yrittää ensi vuonna uudestaan, eikä silloinkaan elämä ole ohi, vaikken pääsisi. Paskat siitä, mitä mieltä muut ovat. Ei heidän ajattelemisensa ole ennenkään minua tehnyt onnelliseksi.

Mutta olisipa kaikki pelkästään kiinni siitä, miten ajattelee. Ymmärrän nimittäin sen periaatteessa, mutta jokin minussa ei sitä silti suostu uskomaan. Silloinkin, kun kaikki on hyvin, se paha olo ja paniikki hiipii jostain. Sellainen sietämätön kipu, jota myös masennukseksi kutsutaan. Oikeastaan silloin, kun haluan tappaa itseni se johtuu puhtaasti siitä, että ahdistus on niin suuri, ettei sitä enää kestä. Kuin elämä olisi yhtä helvetinmoista kidutusta.

Mietin tällä hetkellä lääkkeitä, mutten oikein voi luottaa siihen, ettenkö tappaisi itseäni, mikäli olo näistä aallonpohjista vielä pahenisi ensimmäisillä viikoilla kiitos kemikaalien. Pelottaa myös, että mahtaisikohan kukaan edes auttaa, kun eivätpä juuri auttaneet viime kerrallakaan. Tämä sairaus on niin usein vähätelty ja torjuttu näkymättömäksi.

Viimeinkin

Täällä yhä ollaan. Mitäs tässä. On tullut viimein tavarat tänne rahdattua. Jaksoin jopa purkaa ne kaikki lähes hymyssä suin kunnes viimeisen jätesäkin kohdalla tyssäsi. Nyt se onkin maannut tuossa yli viikon. Jokin päässäni on sitä mieltä, ettei sitä edes kannata tyhjentää. Onpahan vähemmän työtä, mikäli maitojunalla tästä kotiin lähdetään.  Olo on ihme pöhnäinen, sekoitus itsetuhoisuutta, koti-ikävää ja vihaa. Haluaisin käpertyä jonnekin olemaan itseni kanssa ja vihaamaan. Jos minut jätettäisiin en olisi enää vastuussa itsekkyydestäni kenellekään. Silloin olisi helpompi tappaa itsensä.

Ikävöidessäni en ajattele lapsuuden kotipaikkakuntaani. Sieltä ei ole mitään hyviä muistoja. Sen sijaan ikävöin kaupunkia, jossa silloinen paras ystäväni ja kouluni sijaitsivat. Haluaisin vielä joskus muuttaa sinne. Nyt en päässyt sinne edes opiskelemaan. Oli muuten taas tosi paska tuuri, kun eräs entinen koulutoveri haki opiskelemaan samaa kuin minä. Pääsykokeessahan luonnollisesti menin piiloon, ihan kuin tuo ihminen olisi edes muistanut minua. Hän kuitenkin odotetusti pääsi opiskelemaan ja olen saanut lukea jos jonkinmoista hehkutusta, kun tietyssä turpakirjassa kaikki aina pitää lisätä kaveriksi. Onneksi sentään on hide post-painike, kun sitä dislike painiketta ei koskaan tule.

Elämä on katkeraa ja kamalaa. Eiku se olenkin minä. No mutta katkera ja kamala taakka elämä ainakin tuntuu olevan. Välillä tunnen syvää vitutusta vanhempiani kohtaan. Minä en halunnut syntyä tähän maailmaan, muttei minulta mitään kysytty siinä(kään) asiassa. Olisi ollut parempi, jos he olisivat vain jättäneet hankkimatta. Ihmisten pitäisi mennä oikeasti johonkin testeihin ennen kuin voisivat lisääntyä. Tässä vaiheessa jos haluaa itsensä abortoitavan on nähtävä karsea vaiva ja kannettava syyllisyyttä siitä sotkusta, mitä teko mahdollisesti aiheuttaisi. Helpompi olisi ollut jättää vain syntymättä.

Huvittaa, miten moni ihminen ei oikeasti ottaisi tosissaan, jos kertoisin, miten paljon minuun henkisesti kirjaimellisesti sattuu. En varmaan olisi itsekään tajunnut muutamia vuosia sitten, että masennus voi oikeasti sattua. Ei oikein ole viikkoon voinut tehdä mitään, kun sattuu pään sisällä niin perkeleesti. Huomasin tämän ensi kerran, kun yritin pitkän jankkaamisen ansiosta opittuja ongelmien sysäämismetodeja päässäni ja tajusin, ettei pääni vain pysty toimimaan nyt niin. Kuin olisi ollut jokin tukos, joka aukaisee kyynelkanavat ja sulkee kuolemanpelon.

Eräs toinen mukava juttu, jonka tässä juuri huomasin on, että sosiaalinen fobia on päässyt rönsyilemään ja pahasti. Varmaankin tahtoisen ja vastentahtoisen eristäytymiseni takia. En ole yli puoleen vuoteen ollut tekemisissä muiden kuin Höpön, vanhempieni ja vanhan kaverini kanssa. Paska juttu, kun nyt vielä pitäisi yrittää löytää sitä paskaduuniakin.

Wrath

Helvetti, että on räjähdysaltis fiilis. Varsinkin äidin seurassa. Tapellaan nykyään muutenkin paljon, mutta nyt jokainen sen sanoma typeryys ylittää ärsytyskynnyksen. Vähän aikaa sitten olin niin turtunut, etten kiukustunut mistään. Kaikki sen provosoinnit ja ahdistelut menivät vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tunsin kyllä vihan puuskan sisälläni, mutta ajattelin sitten, että miksi vaivautua. Ei jaksa. Siinä se puuska sitten menikin. En tiedä, olinko väsynyt, kyllästynyt vai missä aivojen kemiallisissa mömmöissä, mutta jopa miehen (tälle sukupuolelle ominaiset) möläyttelyt tuli kuitattua pelkällä huokaisulla.

Vastapainoksi olenkin nyt täysi ääripää. Ihan kuin olisi alkanut toinen murrosikä. Raivostuin eilen totaalisesti äidin tavasta pyöräyttää joka asiasta ongelma, sitä ennen sen paskasta asenteesta itsenäistymiseeni (jo on aikakin) ja nyt siitä, että se oli antanut kalliin pastellinpinkin merkkikulhon juopolle sukulaisämmälle, jota ei koskaan edes nähdä. Kyllä, tämä on typerä aihe raivostua. Mutta ajattelin, että saisin siitä jotain koristetta kämppään, kun mihinkään omaan ei ole varaa. Sitä paitsi perkele, eukko on itse juonut munuaisensa paskaksi. Ei se tarvitse sitä kallista kulhoa siitä, että neuloi joskus rumat villasukat meille ja äidin pitää sääliä jokaista kusipäätä, joka ei koskaan edes postikorttia lähetä. Varmaan 36536 ihmistä siitä perheestä on alkkeja. Tuonkin akan pennuista puolet. Juhlissa niistä kukaan ei edes moita sano. Muutenkin paska asenne ihmisiin, jotka ovat valinneet elämän tuppukylän ulkopuolella ja halunneet kouluttautua peruskoulua pidemmälle. Sukulaistyttökin päätti mennä lukioon ja juoppomuori retosteli kaikille, että pitää sormia ristissä, jottei tyttö lukioon pääse, koska "turhaa tommonen". Kaikkien pitäisi seurata hänen sukunsa jalanjälkiä ja siivota vessoja koko elämänsä ja kuolla kuuskymppisenä maksakirroosiin.

No joo, tulipa raivottua. Vähän aikaa sitten olisin tuohonkin todennut vain "aijaa". En halua olla avoimesti näin vihainen, turhautunut ja aggressiivinen. En ole tottunut olemaan avoimesti yhtään mitään, vain rivien välistä. Enkä todellakaan haluaisi tapella äidin kanssa. Harmittaa usein, että välit siihen eivät ole tämän paremmat. Joskus yritän sanoa sille jotain kivaa, mutta sitten huomaankin, että olen ohjelmoinut pääni suhtautumaan jo valmiiksi hyökkäävästi, jottei tulisi mitään pettymyksiä. Kaipa minusta tulee hitaasti mutta varmasti samanlainen paranoidi väkivaltainen kusipää kuin isästäni, vaikka aina sitä on tullut uhottua, että minähän en sellainen koskaan tule olemaan.

Saisi johtua tämä olo vain jostain väliaikaisesta. Kunhan ei raskaudesta.