Tylsä otsikko

Toissapäivänä oli ilmassa sellainen kesän tuoksu. Varmaan ensimmäinen kerta koko tänä paskana kesänä. Sellainen tulikuuman asvaltin, vastaleikatun nurmikon ja palaneen ruohon tuoksu.

Ylitin muuten silloin myös itseni ja ajoin autolla yksin läheisen kauppakeskuksen parkkihalliin. Katsokaas kun aika monilla meillä sosiaalisesti vammaisilla ihmisillä on ongelmia autoilun(kin) kanssa. Kortti on ollut jo yli puoli vuotta, mutta itse olen sen verran nolo, etten ole ajanut yksin ollenkaan, jollei erästä säälittävän lyhyttä sidukanhakumatkaa lähikauppaan lasketa, jolloin siis todella olin sidukan tarpeessa. En tajua, mikä siinä ajamisessa saa paskan jäykäksi, kun eipä siinä edes tarvitse naamakkain muiden ihmisten kanssa olla. Ja kiitos siitä, sillä olen huomannut, että varsinkin miespuoliset autoilijat ovat liikenteessä kusipäitä. Kuulemma 90% niistä idareista pitää itseään tavallista parempina kuskeina.
Olipa nyt rumasti sanottu kolmijalkaisista ystävistämme, joten jos joku toisen tai vaikka omankin lajini edustaja tuntee nyt tarvetta itkeä, millainen femakko, miestenvihaaja ja lesbo minä olen, tervetuloa avautumaan sivun alareunassa, tai jos ujostuttaa liikaa niin sitten sellaiselle sivustolle kuin suoli24 suomi24.

Tällä tavallista paskemmalla kuskilla oli kyllä fiilis kuin olisi helvettiin laskeutunut, kun sinne kellariin menin. Olen tosi surkea tapaus varsinkin auton peruuttamisessa parkkiruutuun, joten kaikki valtavat, tunkkaiset ja ruuhkaisat parkkihallit ovat fobiani, ja suurin esteeni lähteä lepuuttamaan hermojani tuhlaamisen merkeissä. Siellä ne mukakiireiset kaljuuntuvat keski-ikäiset mahakkaat tavallista paremmat kuskit kaahasivat naama norsun vituilla, eikä ketään kiinnostanut paskaakaan väistää naikkosta halvan japsiautonsa ratissa. Onneksi onnistuin luikahtamaan johonkin rakoon suht lyhyessä ajassa ja olemaan ylpeä itsestäni. Seuraavana päivänä tosin onnistuin myös naarmuttamaan autoa, joten enpä ehtinyt ylpistyä liikaa.

Onpa kyllä niin saatanan pitkäpiimäistä tämä meno koko ajan, että pitää käydä vilkaisemassa, olisiko jääkaapissa edes ilolientä. Päivät lipuvat ohitse ja huomaan vain ihailevani nättiä säätä ulkona menemättä kuitenkaan nauttimaan siitä. Yhyy. Varmaan iskee kohta masis jahka tästä havahdun siihen, millainen paska taas olen.

Tutkin blogilistankin uusien jännien kyttäysmahdollisuuksien toivossa, mutta top-listallakin on vain jotain munattomia muotiblogeja. Saatana, ei kiinnosta jonkun teinigootin uudet rätit tai keidenkään muidenkaan. Luin joskus yhden stereotyyppisen teinigootin blogia. Se tosin oli jännää angstia, mutta yhtäkkiä muija veti pultit ja lopetti ainakin omien sanojensa mukaan kirjoittamisen. Ei kuulemma tykännyt, kun ihmiset lukivat hänen "yhyy-poikkis-jätti-ja-veitsetkin-on-tylsyneet" juttujaan silkkana viihteenä. En tiedä, mitä oli odottanut, kun vuodatti julkisena henkilökohtaista paskaa nettiin.

Onneksi kävin sentään katsomassa, josko Höpön naaman pH-arvo olisi jo laskenut. Olihan se joo pudonnut aika kivasti, mutta missasin sen takia Salkkarit. Olisinhan voinut tietenkin laittaa tallennuksen, mutta niin epätoivoinen en (vielä) ole. Yhyy, nyt olen ihan pihalla kaikesta. Hyvä, että olin sentään myös ihan kirjaimellisesti pihalla. Istuttiin ruohikolla, käytiin katsomassa veneitä rannassa ja pelattiin minigolfia, vaikka jälkimmäisessä paloikin käämit ja se oli muutenkin ihan arsesta.

Ylireagoin muuten tosi veemäisesti yhteen juttuun ja sain hillittömän hysteriaparkukohtauksen. En kyllä kehtaa kertoa edes tänne, mikä se juttu oli. Tai kyllähän mä voisin oikeastaan kertoa, koska tämä blogihan on ahdistusnoloilua ja muuta vammailua varten. Harmi, että olen vain näin patalaiska ja iloliemikin alkaa nousta jo päähän.

Neiti Lööperin seikkailut

 Ai saatana, kun on pää kipeä! Mikä siinä on, että heti tulee hedari, jollei muista litkiä vettä puolentunnin välein tällaisina päivinä? Eipä ole tullut onneksi hedaria riitelemisestä tänään. Kaipa tuo yksi on vielä kyrpiintynyt, kun nukkuu vain, eikä ole sanonut mitään oma-aloitteisesti. Se on sitten hänen häpeänsä. On mulla muutakin viihdykettä kuin mies. Esim. ruoka, kuplamuovi ja yhden järkyn muijan tarinat. Jälkimmäisistä ei kyllä salkkarikäänteitä puutu. Onkin muuten pitänyt avautua siitä muijasta tänne kaikkien iloksi jo ties kuinka kauan, mutta kuten voi päätellä, järkyistä muijista on aina niin paljon sanottavaa, että koko jutusta meinaa pakostikin tulla kolmen vuoden mittainen lukukokemus. Tiedän kuitenkin, että kaikki muutkin ovat aivan yhtä uteliaita paskoja kuin minä, joten päätimpä taas yrittää. Varoitan, tämä tulee olemaan kilometrimerkintä.

Olen siis seurannut tuttavapiirissäni jo about vuoden varsin erikoista tapausta. Tai no, ei oikeastaan minun tuttavapiirissäni, koska kaikki tuttavani ovat itse asiassa parhaan kaverini tuttavia, sillä jätän hänelle sosialisoinnin vittumaisen tehtävän. Harmi vain, että paras kaverini, kutsuttakoot häntä vaikka Blondieksi (kun se varmana sopii niin hyvin yhteen Gingerin kanssa, hehe) on niitä ihmisiä, jotka ovat aina yhtä sosiaalista hymyä jopa spurguille ojassa ja eivät koskaan sano/näytä mitään negatiivista suoraan, vaan puhuvat sitten paskaa selän takana. Tämä tosin taitaa olla valitettavan yleistä meidän naisten keskuudessa. Ehkä siksi tunnenkin oloni aina niin ulkopuoliseksi, sillä minulla ei ole mitään vaadittavia taitoja tällaiseen teatteriin, ja olen tästä puutteestani oikeastaan pahoillani.

Blondiella on siis ylitsepursuavalla ystävällisyydellään huono tapa vetää joukkoomme, mitä kummallisempia kaduntallaajia. Monenmoista hiipparia on ollut ja on edelleen (mukaan lukien naisen oma kusipäämies), ja aiheesta voisi varmaan kirjoittaa jo kirjankin, mutta tarkoitus on tässä nyt keskittyä ylivoimaisesti tolkuttomimpaan tapaukseen.

Tutustuimme erääseen nuoreen naiseen, joka oli aina yksin. Koska minun oli pakko päästä leikkimään jotain saatanan yliempaattista Äiti Teresaa, aloin järkätä tilanteita, joissa Blondie pääsi keskustelemaan kyseisen muijan kanssa, sillä itsehän minä luuseri en siihen pystynyt. Oli varmaan tuoreena mielessä se, miten olin itsekin ollut vain vuosi aiemmin vielä kuolettavan yksinäinen ja masentunut. Ero tosin oli se, että tämä muija oli kuitenkin kova turvanpaukuttaja toisin kuin minä.

Eipä mennyt aikaakaan, kun tarkoitukseni saada tytsylle juttuseuraa oli paisunut siihen, että Blondie oli ylisosiaalisuudellaan möhlännyt tämän uskomaan, että oli saanut uuden parhaan kaverin. No, eihän siinä mitään, kunnes alkoi käydä ilmi, millainen tämä nainen todella oli.

Alkuun hänen juttunsa olivat enemmänkin kiusallisia; muija halusi koko ajan puhua seksistä, eli toisin sanoin udella meidän seksielämästämme. Minun petipuuhissani oli silloin menossa jo pidempi kuiva kausi, joka kesti exän ansiosta kuin nälkävuosi. Muija alkoikin siis hyökkäilemään Blondien kimppuun, joka tapansa mukaan ei tietenkään voinut näyttää mitään negaa kysymyksiin liittyen. Kysymykset olivat sitä luokkaa, että saatko orgasmeja, mitkä ovat miehesi peniksen mitat, oletko koskaan laittanut sormeasi persereikääsi seksin aikana (voi kyllä, tätäkin on todella kysytty). Jossain vaiheessa vuotta muija löysi itselleen miehen, mutta jutut eivät suinkaan siihen loppuneet, vaan nyt yleisin (lue pakollisin) keskustelunaihe oli hänen uusi ja jännä seksielämänsä. Voin kertoa, että mitään yksityiskohtia ei meille säästelty pariskunnan puuhailuista.

Kaikkeen kuitenkin tottuu ja koko muijasta tuli meille vitsi. Dildonheiluttelua nahkakeinussa oli mukava naureskella kahdestaan. Sitten eräänä päivänä tämä tuli täräyttämään kesken ruokatunnin täysin puskan takaa, että teki abortin. Oltiin tietenkin järkyttyneitä hänen kepeästä ilmaisustaan, mistä seurasi yksityiskohtainen kuvaus toimituksesta, minkä jälkeen olimme vielä järkyttyneempiä. Vähän ajan päästä muija kertoi tehneensä toisenkin abortin, ja vetäneensä jälkiehkäisypilsuja ainakin viisi kertaa, koska ei ollut jaksanut käyttää ehkäisyä. Järkyttynyt ei enää riittänyt kuvailemaan fiiliksiämme kuunnellessamme naisen leväperäisyyttä. Itse hän ei ollut milläänsäkään moitteistamme. Päinvastoin, muija vain istua kökötti siinä pieni virne naamallaan edes yrittämättä puolustaa tekojaan. Se vain vahvisti ajatusta, joka oli kytenyt päässämme jo tovin. Ämmä oli pihalla kuin postilode.

Vähän ajan päästä hänelle kuitenkin syntyi joku ihme villitys saadakin lapsi. Omien sanojensa mukaan inhosi lapsia, mutta mies rakasti ja palvoi häntä niin paljon, että halusi lapsen hänen kanssaan vaikka väkisin. Kuinka suloista. Not. Me olimme aivan varpaillamme, että jumalauta nytkö tuo hullu alkaa jotain lasta vääntämään. Järkeä puhuttiin, ei auttanut. Muija mässäili joka päivä kaikilla mahdollisilla seinästä revityillä raskausoireillaan, kunnes eräänä päivänä yhtäkkiä sulkikin turpansa, eikä lapsihaaveista kysyttäessä enää muuta tehnyt kuin hihitellyt salaperäisesti.

Saimme sekopäästä itsellemme varsinaisen riippakiven. Minun oli vaikea peittää inhoani häntä kohtaa, vaikka toisaalta nainen minua säälittikin. Blondie inhosi tätä aivan yhtä paljon, muttei sen sijaan kyennyt näyttämään fiiliksiään, joten päätyikin tahtomattaan eturiviin kuuntelemaan muijan pälätystä. Olenkin saanut lähes joka päivä kuulla Blondielta naisen uusimmista edesottamuksista. Yleensä jutut liittyvät edelleen lakanoissa pyörimiseen tai siihen, miten kaikki miehet ovat typykkään niin hulluna. Minne tahansa hän meneekin on siellä aina joku mies, joka on niin ihastunut, että haluaa maksaa ravintolalaskun ja ostella vaatteita, kenkiä ja koruja monen huntin edestä.

Kerran tämä muija sitten matkusti kauan säästetyillä rahoillaan yksin Egyptiin, vaikka yritimmekin jälleen kerran estellä. Sellaiselle pipipäälle ei voisi seurata mitään hyvää matkasta yksin tiukasti islaminuskoiseen maahan. Muija raportoikin joka päivä millaisen ahdistelun kohteeksi joutui. Lopulta alkoi selittää ei milläänsäkään, että miehet olivat niin sekaisin hänestä, että olivat jopa yrittäneet raiskata. Jälleen kerran saimme olla kauhuissamme, miten pöpi tämä ihminen on, kun tuollainenkaan ei miltään tunnu.

Häpeällistä tunnustaa, mutta epäilykset heräsivät vasta siinä vaiheessa, kun naisen mukaan hänet oli pelastanut näiltä raiskaajilta komea bodattu paikallinen uros, joka tietenkin oli, yllätys yllätys, häneen aivan lääpällään. Jokin siinä taisi haista paskalle jo liikaa. Tapahtuuko muka tuollaista oikeassa elämässä? Prinssi Komea tulee valkoisella ratsullaan pelastamaan. On se vielä vahvakin, kun viitsii vetää turpaan kahta samanlaista komeaa bodattua urosta jonkun random pullanaamaisen suomimuijan tähden varsinkin, kun Egyptissä taidettaisiin pitää raiskausta vain naisen omana vikana.

Kun aloin kyselemään tarkemmin, kävikin ilmi, että muijan kertomus oli täynnä porsaanreikiä. Prinssi Komean ammatti vaihtui koko ajan. Välillä oli tarjoilija, milloin hengenpelastaja, ja kun kysyin, että eikö se ollutkaan kokki niin olikin kuulemma kaikkea yhtä aikaa. Hotellissa missä tämä pakettimatkalainen aikansa vietti työskenteli vain parikymppisiä adoniksia aina johtoportaalle saakka, ja kaikki ne tietenkin halusivat panna tätä muijaa. Toisin sanoen tapahtumapaikka oli kuin suoraan jonkun näivettyneen kotirouvan märästä unesta.

Emme tämän jälkeen enää uskoneet, että mitään raiskausyritystä tai Prinssi Komeaa edes oli. Kun aloimme kelata muitakin muijan toilailua ja ennen kaikkea hänen suhtautumistaan niihin, tulimme siihen tulokseen, että niitäkään ei ollut tapahtunut. Ei vauvahaaveita, ei mitään. Olikohan ämmä edes oikeasti Egyptissä?
Kuka muka paasaisi silmät innosta kiiluen kahdesta abortistaan, raiskausyrityksestä ja muista järkkyilystään? Joku sellainen, jolla on jokin pakonomainen tarve saada huomiota ja parhaitenhan sitä saa kertomalla sellaisia asioita, jotka kauhistuttavat ihmisiä. Oltaisiin voitu päätellä tarinoiden perättömyys ajat sitten varsinkin, kun niitä kuolaavia miehiä tuskin riittää joka kadunkulmaan, mutta then again, kuka haluaisi puhua itsestään myös sellaisia kauheita perättömyyksiä. Tulimme siis uuteen lopputulokseen; ämmä oli pihalla kuin postilode, ei siksi, että oli välinpitämätön vastuuton bimbo, vaan siksi, että oli huomionkipeä lööperiäpuhuva kaheli.

Tällä hetkellä Lööperin uusin saavutus on itsemurhalla uhkailu petettyään ensin poikaystäväänsä "tumman lihaksikkaan työkaverin kanssa". Soitti juhannuksena Blondielle keskellä yötä avautuakseen, miten kaikki on paskaa unohtamatta silti siinä välissä mainita, miten hyvä sängyssä on tämän tumman komean siivoojan mielestä. Kyllähän tuohon väliin mahtui sekin, että paljasti yllättäen olevansa alkoholisti. Kumma, kun ei olla huomattu, vaikka omien sanojensa mukaan dokannut rankasti jo lähes 10 vuotta.

On kyllä täysi mysteeri tämä Neiti Lööperi. Ei sitä tiedä ollenkaan, mikä on totta ja mikä ei. En enää ihmettelisi, vaikkei sellaista henkilöä edes olisi olemassa. Mutta hei, jos Lööperi haluaa olla Lööperi niin mikäs siinä. Popcornit valmistuivatkin juuri sopivasti, kun muija ilmestyi feissariin online.

Vituttaa

Huoh. Typerä mies. Mitä se oikein ajattelee, kun katsoo misuja feissarissa ja sitten linkkaa minulle kehuakseen ulkonäköä. "Hän näyttää ihan Katy Perryltä!" Vai niin, tiedän, että kuolaat sitä tikkaritissinaista ja olen siitäkin jo saanut kuulla niin, että tursuu jo perseestäkin ulos. Minähän en yhtään siltä ämmältä näytä, enkä vain haluaisikaan. Nyt sitten etsit jonkun tuttusi, jota salaa kuolata, koska tämä näyttää tikkaritissiltä. Vai aiotko pian ottaa yhteyttä yksityisviestillä? Niinhän teki parhaan ystäväni kusipäämieskin. Ensin kehuttiin muita naisia, sitten niiden kanssa oltiinkin jo sovittu treffit. Selän takana tietenkin. Ainoa ero minun ja ystäväni välillä on se, että minä näytän rappukäytävää. Menen tuhansiksi sirpaleiksi siitäkin petoksesta, mutta en päästä koiraa veräjästä.

Sinulla on rakkaani niin huono itsetunto. Se olisit sinä, joka menisi sirpaleiksi, jos vertaisin sinua toisiin miehiin. Silti en nytkään, kun sinä saat minut epäilemään itseäni, sano sinulle yhtäkään vitun sanaa vatsamakkaroistasi, vaivoistasi tai ihostasi, joita niin paljon häpeät. En vaikka ne ilkeät sanat ansaitsisitkin.
Silti luulet, että voit kaikessa rauhassa kehua toisia naisia ja se ei saisi tuntua minusta miltään. Jos loukkaannun, olen tyhmä ylimustasukkainen ämmä. Jep. Eihän siinä pitäisi olla mitään valittamista, jos jonkun naisen perse on sinusta hieno, ja kehtaat sen vielä minulle sanoa. Sano se vain niin monta kertaa kuin haluat, eikä se saisi alkaa tuntua minusta pahalta. Näinhän se sinusta menee.

Voi jumalauta, päivä pilalla taas tämän asian takia! Miksi helvetissä miehen pitää olla tuollainen pahvi?

Jussi

Myöhästyneet juhannukset kaikille! Minulla piti mennä tämä juhannus Höpön kanssa neljän seinän sisällä, mutta olemme jopa käyneet jossain. Heti torstaina kävi toteen häpeällisen kauan suunniteltu syöpöttelymatka Chicosiin. Ihme kyllä tässä asiassa ei kapuloita rattaisiin ole pistänyt minä, vaikka peloistani niin voisi luullakin, vaan Höpö, joka ei ymmärrettävistä syistä mielellään poistu minnekään naapuria pidemmälle, jollei usko, että matka todella on lyhyt. Eikä häntä ikävä kyllä ole helppo vakuuttaa siitä.

Kun rakas mieheni oli jälleen kymmenennen kerran syömässä sanaansa yhteisestä ravintolaillasta, tunsin jo pettymyksen karvaan maun suussani, mutta vain sata kertaa kitkerämpänä. Onneksi hän sitten itsekin tajusi, että ei helvetti tämmöinen luuserimeininki ei voi jatkua. Illalla suunnistimmekin sitten jo kohti Chicosia.

Alkoi itseäkin stressaa ja ahdistaa koko reissu loppujen lopuksi. Ravintoloissa tilaaminen on nimittäin yksi suurimpia ahdistuspaukeroitani. Syystä en ole varma, mutta luulen sen liittyvän jotenkin siihen, kun kerran eksyin ravintolaan yksin. Menin hermostuneena istumaan pöytään odottamaan tarjoilijan hakevan tilaukseni. Monia kävelikin ohitseni, mutta kukaan ei tehnyt elettäkään palvellakseen minua, enkä tietenkään nössöyttäni uskaltanut nykäistä ketään hihastakaan. Sitä paitsi minusta tuntui koko ajan, että ainoa, mitä sain olivat halveksivat "mitä tuokin täällä yksin tekee" -katseet. Saattoivat tosin olla omaa vainoharhaista mielikuvitustanikin, mutta ilta päättyi siihen, että puolen tunnin odottelun jälkeen ryntäsin ulos itku kurkussa sydän hakaten alkavaa paniikkikohtausta.

Olen kuitenkin iloinen, että menimme Chicosiin. Tilaaminen meni hyvissä jokseenkin tärisevissä tunnelmissa, enkä ole pitkään aikaan syönyt hyvää ruokaa niin paljon kuin napa vetää. Omnomnomnom. Höpökin oli iloinen, mässytti ruokaa ja sanoi, että tänne tullaan toistekin. Arvasin, että pelkojen voittaminen tekisi sillekin hyvää.

Söin herkullisia Chicken fajitas tortilloja, joiden väliin mätöin tietenkin mahdollisimman paljon kaikkea. Sen jälkeen tilasin vielä jälkiruuaksi amerikkalaisia pannukakkuja jäätelöpallon, vaahterasiirapin ja omenamurskan kanssa. Delicious!

 

Nämä ovat näitä hetkiä, jolloin kiitän siitä, etten koskaan sairastunut syömishäiriöön toisin kuin valitettavan moni muu. On ihanaa syödä ilman ahdistusta, ymmärtäen samalla pysyvänsä hoikkana, vaikka muutaman kilon lihoisikin. Eikä kyllä yhdestä herkkuateriasta vielä lihokaan.
Usein pääsee unohtumaan tämäkin, miten onnekas olenkaan, kun sentään syömiseeni ei ahdistusta liity.

Eilen tapahtui spontaanireissu Höpön kaverin luokse, jota en ole ennen tavannut. Jännitys oli taas tapissaan, koska minulla on kaiken muun ujouden lisäksi Höpön kavereiden kanssa vielä kielimuurikin. Eilen ei kuitenkaan kielimuuri niin paljon haitannut, koska miesten kesken juttuja oli vain autoista ja Höpön ja tämän kaverin kesken vain yhteisistä muistoista. Eipä minua häirinnyt, vaan tunsin itse asiassa jopa helpotusta siitä, ettei minun taidettu odottaa osallistuvan kumpaankaan keskusteluun nainen, kun olen. Eipä ollut niin paskafiilis siitä, etten sanaakaan saanut suustaani.

Porukka grillaili kaikkea ja herkuttelin siinä sivussa samalla kun ryystin lonkkuani. En kehtaa enää uudestaan alkaa mässäilemään luetteloilla ja ruokakuvilla siitä, mitä kaikkea naamaani oikein ängin, koska pelkäisin vaikuttavani läskiltä, vaikka oikeastihan olen vain ilkeä bitch, joka haluaa lesota kaikille, miten uskaltaa syödä ja vielä hyvää ruokaa, eikä mitään saatanan riisinjyvää päivässä. Anteeksi, jos joku pro-ana joutuu nyt pettymään ylemmyydentunnoissaan.

Täytyy myöntää, että olin bileiden lopussa aika perseet skumpan ja kolmen lonkun jälkeen. Teinikännit siis, vaikka tarkoitus ei tosiaankaan ollut. Nolompaa olisi vain ollut se, jos seuraavana aamuna olisi ollut kanuuna. Onneksi ei ollut, vaikka viideltä aamulla näyttikin vähän heikonlaiselta. Höpö sitä vastoin oli pienessä sievässä jo virtasen ja skumppalasillisen jälkeen, vaikka mitään ei myönnäkään. Kumma, ettei päästy hengestämme kotimatkalla.

Löysinpä muuten ihanan blogin. Tai no löysin ja löysin, varmaan jokainen, joka tähän merkintään ehkä 200 vuoden kuluttua törmää on tiennyt tuon jo kauan ennen minua. Silti ihanaa lukea tuollaistakin vaihteeksi, kun eipä täällä juuri törmää muuhun kuin laihuusblogeihin, joille sitten pyöritellä silmiä. Iloa herättää myös, että kirjoittaja on itsekin syömishäiriöinen, mikä lisää myös blogin vahvuutta. On aina hienoa, kun joku alkaa näyttää parantumisen merkkejä oli sitten kyse mistä tahansa.

Saatana!

Olen koko aamun yrittänyt saada kontaktia paikalliseen terveyskeskukseen lääkärintodistuksen merkeissä. Pulju on kuitenkin laiskistunut entisestään ja hankkinut automaattisen puhelinvastaajan ties mistä syystä. Voin niin nähdä sen saman tylsäilmeisen hoitsun istumassa konttorissa seinää tuijotellen samalla, kun antaa jokaisen puhelimen pirinän mennä vastaajaan. Ja se vastaajahan on perseestä.

Ensin puheluun vastaa känisevä lääkärisetä, joka alkaa paasaamaan, että tästä numerosta voi varaan ajan lääkärille sairauden arviointia varten, tietenkin mahdollisimman pitkin sanakiemuroin. Juuri, kun alkaa kelata, että ihanko totta Sherlock, niin sitten pyydetäänkin töksayttäen valitsemaan, millä kielellä haluaa palvelua. Suomi on ykkönen, joten alan häsläämään kosketuspuhelimellani näppäinlukkoa ja näppäimistöa auki. Tähän operaatioon tk on varannut moderneja asiakkaista varten ystävällisesti kaksi sekuntia, muutoin lyö luurin korvaan. Ja perkele sain luuria korvaan tämän merkeissä varmaan neljä kertaa!

Jo tässä vaiheessa alkoi olemaan perunat aika kypsiä, mutta viimein pääsin kielivalintaa pidemmälle hakkaamalla puhelimeni näyttöä peukalolla 24/7, jottei lukitus menisi päälle. Sitten tulikin vastaan uusi ongelma. Jollei sitä saatanan ykköstä ehtinyt painaa nanosekunnin sisällä niin se ilmestyi valintakenttään, johon piti jättää oma puhelinnumero hoitsun takaisinsoittoa varten. Eikä se kadonnut paskavastaajan muistista mihinkään, vaikka sen olisikin puhelimen näytöltä kumittanut. Jätin ainakin kuusi kertaa niille väärän puhelinnumeron alkaen ykköselle ennen kuin refleksini olivat sen verran harjaantuneet, että sain ykkösen lyötyä sen nanosekunnin sisällä.

Vittu mitä paskaa. Mietin, miten ihmeessä joiltain vanhoilta pieruiltakin onnistuu moinen taistelu robottiäänen kanssa, kun koneellistuneeseen yhteiskuntaan syntynyt pentukaan ei pärjää. Onneksi toisin kuin minulla, vanhuksilla on munaa valittaa kovaa ja korkealta kaikesta kurasta.

No joo, olipa taas tylsä merkintä jostain puhelinvastaajasta. Mutta ainakin minulla oli kivaa valittaessani.

Yhyy, olen vanha

Parin päivän takainen Linnanmäki matka Tupun kanssa oli puuduttava. Olin koko päivän tosi väsynyt, koska jouduin muistaakseni heräämään seitsemältä, mikä on minun kaltaiselleni lahnalle aikaisin. Mutta oli kyllä itse asiassa todella kivaakin, eikä puhuttu vanhoista asioista kuin muutaman kerran. Silti juttua riitti.

Harmikseni täytyy vain todeta, että lintsikuntoni on vielä surkeampi kuin muutamia vuosia sitten. Mentiin ensimmäiseen laitteeseen, joka oli muistaakseni joku lapsukaisten pystysuuntaan asti nouseva pyörivä häkkärä. Pikkupojat kiljui innoissaan ja itse vain karjuin kauhusta pidätellen samalla oksennusta. Heikotti kyllä hävettävän pahasti tuon jälkeen. Onneksi Tupuakin.

Ylpeä olen siitä, että menin kuitenkin siihen uuteen vuoristorataan Ukkoon, vaikka se kyyti olikin aivan yhtä helvetillinen kuin olin odottanutkin. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, että aukaisin silmäni vain kerran ja silloinkin vastassa oli jokin tikkusuora alamäki, joten suljin ne visusti uudestaan.


No okei, nyt hävettää vielä kaksi kertaa enemmän, koska tuosta videosta se rata ei enää näytä edes pelottavalta. Aika lälly oikeastaan, mutta minä olin siellä tosiaan paska jäykkänä ja suu täysikuun kokoisena.
Pakko tunnustaa tähän sitten vielä yksi pitkäaikaisimmista valheistanikin. Olen varmaan kuudennelta luokalta asti väittänyt käyneeni Raketissa monia kertoja. Valehtelin. Uskaltauduin Rakettiin ensimmäisen kerran elämässäni vasta tällä viikolla. Voi minua poloista.

Oltiin käyty vain muutamassa laitteessa, kun mahassa kiersi ja pyörrytti sen verran, että teki vähän mieli jo lähteä. Surullista, miten minäkin olin päättänyt pysyväni edes osittain lapsena ikuisesti, jotta osaisin vielä nauttia niistä kaikista pienistä jutuista, joita lapset osaavat arvostaa. Nytpä nähdään, että minäkin olen päästänyt itseni tylsäksi pahoinvoivaksi aikuiseksi, joka stressaa sitäkin, että lentääkö Vonkaputouksesta vesipisaroita vaatteille.

En arvostanut sitäkään, että Lintsin Rolle pelle tuli halailemaan. Voi johtua ihan siitä, että minusta tuntui, että sen käsi viipyi perseelläni epäilyttävän kauan. Tällaista se sitten on, kun on aikuinen. Klovnitkin vaan kourii.
Tosin olisihan se aika paljon kipeempää, jos se lapsia kourisi. Oikea pedofiilin unelmaduuni varmaan. Sinne vain lapsia rutistamaan valeasussa.

Nyt en jaksa enää löpistä, koska olen taas helvetin väsynyt. Heräsin tänään omia aikojani kuudelta neljän tunnin yöunien jälkeen, ja fiksuna tyttönä suunnistin heti dataamaan tällainen nörtti kun olen. Nyt tuntuu siltä kuin olisi tullut Tuksun norsun tallomaksi.

Työtön no more

Sain sitten tänään puhelun eilisestä työhaastattelusta. Minua ei huolittu, vaan jonkun muun nimi oli tosiaan jo papereissa, kun minä haastatteluun saavuin. Olipa vaikea arvata. Älä koskaan aliarvioi vaistoasi.

Sitten kuitenkin tapahtui jotakin, mitä vaistoni ei osannut odottaa. Sain toisen työhaastattelun ja vielä samana päivänä! Kävin sitten siellä keikkumassa. Haastattelija oli mies. En tiedä miksi, mutta minusta aina tuntuu helpommalta puhua vieraiden miesten kuin vieraiden naisten kanssa. Ehkä ajattelen, että miehiä on helpompi höynäyttää isolla kaula-aukolla ja perseenmyötäisillä housuilla. Naisiin taas pitää tehdä vaikutus puhumalla ja sehän juuri on Akilleen kantapääni.

Anygays, en tiedä auttoiko iso kaula-aukko (minulla kun tuota rintavarustusta ei ole juuri nimeksikään), perseenmyötäiset housut vai se, että olin valmistautunut hyvin, mutta haastattelu meni erittäin hyvin. Olo oli paljon itsevarmempi kuin aikaisemmin ja lähdin tyytyväisenä. Vähän painoi mieltä, että viikolla oli vielä tulossa lisää haastateltavia, mutta turhaahan se olikin.

DIDDIDIDIIIII, SAIN TYÖPAIKAN!
Sata hakemusta, kolme työhaastattelua ja nyt viimein tulos. Huhhuh, mutta olen iloinen ja ylpeä. Tai olin. Nyt minua alkoi stressaamaan, osaanko varmasti kaiken, onko työilmapiiri hyvä, nolaanko itseni totaalisesti sellaisessa ryhmätyöympäristössä, kun olen mokoma sulkeutunut simpukka.
Ja joo'o, tällainen minä olen. En kauan osaa nauttia onnistumisen tunteesta, vaan suuntaan aina pää kolmantena jalkana kohti uusia vatsahaavoja. Silti kuitenkin, jollen sitä onnistumista koe, rypeän itsesäälissä lattialla itkupotkuraivareita vetäen. Olen kai liian ankara itselleni, perfektionisti tai sitten vain idari. Valitkaa niistä.

Tämän merkinnän kuvaosiossa muuten esiintyy randomista Dita Von Teese, joka on maailman kaunein nainen. Pitihän teidän saada jotain silmäniloa mukaan tällaiseen kuivaan työmerkintään.

"Lady Gaga räväytti jälleen!"

Koska minulla on nyt paska olo, päätinkin täten kirjoittaa ensimmäisen valitusmerkintäni. Kirjoitan siis Lady Gagasta, ah tuosta 2000-luvun uudesta Madonnasta, jonka musiikista minäkin (häpeäkseni) myönnän pitäväni. Nyt voin kuvitella jo tuon lauseen jälkeen, miten kirkuvien Gaga ernujen naama alkaa punoittaa heidän googlettaessaan lausetta "I hate Lady Gaga" tylsänä perjantai-iltana.

Mutta siis, minä inhoan kyseistä naikkosta. En voi sietääkään. Syy on oikeastaan ihan ymmärrettävä. Minua ei kiinnosta tietää, että se ämmä on taas 77436. kerran juossut ulkona tissit/perse/reva paljaana. Minua ei kiinnosta tietää, että se ämmä on taas 34632. kerran vetänyt päälleen jonkin hevonpaskasta/käytetyistä kortsuista/leopardin kyrpänahasta valmistetun koltun. Minua kuitenkin kiinnostaa, että miksi ihmeessä siitä pitää joka helvetin päivä repiä uutinen. Ihan turhaa juttua.
Samasta syystä inhoan Johanna "Tuksu" Tukiaista. Tosin Gaga on oikeasti lahjakas, Tuksu ei ole lahjakas edes tissit paljaana äijälaumalle keikistelemisessä. Sori, Tuksu. Tiedän, että sinäkin olet ahkera googlettaja.

Gagahan on tosi uniikki. Musiikki on samanlaista konejumputusta, mitä se on ollut jo monen vuoden ajan ja videoita myydään seksillä ja paljaalla pinnalla kuten on tehty jo monen kymmenen vuoden ajan. Eukkohan ihan varmasti vetää tollasta showtakin räteillään täysin tietämättömänä siitä, että saa mediahuomiota ja pääsee taas etusivulle. Joopa joo. Minuun ainakaan Gaga ei tee vaikutusta minään uutena ja erilaisena.
Vaatteetkaan eivät ole enää aikoihin olleet kauniita ja tyylikkäitä. Mikäli niitä nyt edes vaatteiksi voi enää kutsua. Nykyään Gaga pikemminkin esittelee vain tissejä ja kamelinvarvasta, eikä vaatteista tietoakaan. Todella hyvä roolimalli miljoonille tytöille ympäri maailmaa, jotka Gagaa fanittavat. Hyvä Gaga, onkin niin erilaista esiintyä seksiobjektina perse vilkkuen ja tissit paljaana. Sellaista kuvaa meistä naisista ei vielä olekaan mediassa esitetty.

Lopuksi muutama kuva Gagan muuttuneesta tyylistä.

Ennen

 

Nyt

Kasvukipu

Työhaastattelu meni minusta ihan hyvin. Tosin sillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei se kestänyt kymmentä minuuttia kauempaa. Viimeksi minua haastateltiin puoli tuntia, nyt juttu oli sitä luokkaa, että "moi-minkäslainen-työntekijä-olet-aha-moikka". On semmoinen kutina perseessä, että ne olivat jo valinneet jonkun. Jonkun, joka on niin hyvä naamanlevittelijä, ettei tarvinnut enää minua edes kunnolla haastatella. Haastattelija tuli muutenkin paikalle myöhässä ja laiskasti. Siihen tyyliin, että perkele, kun mentiin tuolle haastattelu lupaamaan. Aika paskamaista toimintaa, kun ei anneta edes tilaisuutta. Olin keksinyt paljon hyviä vastauksia, mutta mitä sitten, kun kysymyksiä ei esitetty. Ihan turhaa.
Minulla on aina sellaisia tyhmiä ennakkoaavistuksia, eikä ennakkoaavistukseni työpaikan suhteen tunnu kovin lupaavalta. Mutta toisaalta ovathan ne vain aavistuksia, ja ovat olleet vääriäkin.
Silti minusta se koko haastattelutilanne oli vain niin epäilyttävä. Ihan kuin ei olisi kiinnostanut yhtään. Tyhmää jälleen kerran, mutta alkaa tulla paha mieli jo valmiiksi. En vain osaa olla ottamatta vakavasti. En osaa.

Tänään menen Tupun kanssa Linnanmäelle. Katsotaan jospa se piristäisi, ja jollei piristä niin ainakin saisi ajatukset pois tästäkin mahdollisesta epäonnistumisesta. Tupu on siis lapsuuden ystäväni, jonka kanssa tiet erosivat yläasteen jälkeen. Sen jälkeen meillä ei olekaan ollut mitään muuta yhteistä kuin vanhat muistot. Se on todella tylsää ja surullista. Aina, kun keskustelemme jauhamme vain samoja monta vuotta vanhoja asioita. Mietin usein, miten olemme voineet edes silloin olla niin läheisiä, koska olemme kuin yö ja päivä.
Tupu ja Linnanmäki sopivat niin hyvin yhteen; kumpaankin liittyy lämpimiä muistoja ja tunteita. Niistä on vain tähän päivään mennessä kasvanut ulos.

Eniten pelottaa se, ettei pelota

Typerää, mutta nyt ahdistaa se, ettei huominen työhaastattelu ahdista tällä hetkellä.

Mulla on jokin harha, että jos jotakin ei jännitä paljon, se ei voi mennä hyvin, vaikka varmaankin se on just toisinpäin. Ja haluan, että kaikki menee hyvin, vaikka ei nyt ahdistakaan.

Pari yötä sitten, kun olin nukahtamassa, muistin työhaastattelun ja kauhea ahdistusmöhkäle tuli rintaan. Väsytti sitä ennen niin, ettei silmät meinanneet pysyä auki, mutta sen jälkeen ne seisoivatkin päässä monta tuntia kuin pornotähden penis.

En tiedä pitäisikö yrittää tsempata itseään hokemalla jotakin mantraa kuten, että kyllä sinä sen työn saat. Tosin omalla kohdallani tuntuu, että se tekee vain epävarmemmaksi. En usko sellaiseen jenkkileffoista tuttuun halpaan itsemotivoimiseen. Tosin ex-terapeuttikin ehdotti sitä, mutta se onkin yksi niistä syistä, miksi hänestä tuli ex-terapeutti.

Ehkä nyt pitäisi vain painua nukkumaan niin olisi ainakin pää selvempänä kuin viimeksi. Tosin voi olla, että ahdistusmöhkäle palaa silloin ja sitten ei tulekaan nukkumisesta mitään. Sängyssä valveilla makaaminen on niin ajan hukkaa. Mieluummin kuluttaisi aikaansa etsimällä netistä vinkkejä työhaastatteluun. Eiväthän ne mitään auta, mutta ainakin voisin huijata niillä itseni rauhoittumaan edes vähän.

Miksi onnistumisen pitää olla näin vaikeeta?

PS. Tajusin muuten, että huomenaamuksi on vielä meikattavana piiloon järjettömän kokoinen fritsu huulessa. En tosiaankaan tiedä, saako lempihuulipunani sen piiloon, mutta pakko yrittää, sillä huominen on vihoviimeinen päivä, jolloin haluan näyttää turpaan saaneelta crackhuoralta.

The första merkintä

Heipä hei. Päätin nyt aloittaa tämän pikku kokeilun nimeltään oma blogi. Olen siis lueskellut satunnaisesti muiden blogeja jo pidemmän aikaa, mutta keksin nyt katsoa mihin asti rahkeet riittävät oman blogin kanssa. Saa nähdä, minkälaisia merkintöjä saan tänne kirjoitettua. Veikkaan kyllä, että ennemmin tai myöhemmin tämä muuttuu kauheaksi valitukseksi, mutta minkäs teet, kun olet tämmöinen.

Vähän taustatietoja ensiksi. Aloitin juuri välivuoteni etsien epätoivoisesti töitä, joita ainakin minun tuntuu olevan mahdoton löytää. Nyyh.
Tiistaina kuitenkin tapahtui sitten huimaa edistystä, kun sain vihdoin ja viimein puhelinsoiton. Pääsin haastatteluun! Neljä kuukautta turhia hakemuksia ja nyt viimein sain ensimmäisen työhaastatteluni. Kieltämättä soiton jälkeen tuli hurjan hyvä fiilis. Olen ollut nimittäin aika masis sen takia, että tuttaville on tarjottu jopa neljää työpaikkaa, eikä minulle yhtään kovasta yrittämisestä huolimatta. Työkokemustahan minulla ei ole juuri nimeksikään, mutta mistäs sitä voisi tullakaan, jollei kukaan huoli töihin siksi, että työkokemus puuttuu. Kusista menoa sanon minä.

Tiistain ja eilisen eli haastattelupäivän välisenä yönä ei tullutkaan sitten juuri yhtään nukuttua. Taisin sinne asti päästäkin vasta viisi tuntia ennen herätystä, koska tiesin millaisia vatsanväänteitä ja lakanoissa pyörimistä yö tulisi olemaan.

Hyvä fiilis katosi melkein heti soiton jälkeen ja tilalle tuli kamala jännitys. Tämä on ehkä ainoa tilaisuuteni pitkään aikaan saada töitä ja työhaastattelussa olisi vastassa iloisia ja pirtsakoita pakkauksia, kun taas itse olen aikamoinen jörö, jota kukaan ei huoli pilaamaan yhtiön mainetta. Ei vaikka olenkin ahkera ja luotettava työntekijä, ja vaikka ne pirtsakat pakkaukset eivät näitä olisikaan. En osaa edes teeskennellä olevani muuta, mutta pakkohan on edes yrittää. Tekohymy naamalle vain ja yritä olla änkyttämättä. Niin se menee tässä maailmassa.

Itse haastattelutilanne oli aika pattimainen. Ihme kyllä oli vain kaksi haatatteluun päässyttä lisäkseni, joten kaipa tällaisenkin saavutuksen voi lukea jonkinlaiseksi ansioksi. Kuitenkin meitä kaikkia kolmea haastateltiin samaan aikaan yhden haastettelijan toimesta, mikä ei suinkaan laskenut verenpainettani. Olin niin hermostunut, että tärisin jännityksestä. Olin tosi väsynyt haastattelun jälkeen pelkästään siitä, että kaikki energia meni siihen, että yritän estää itseäni tutisemasta kuin hyytelö.

Kysymykset olivat juuri sellaisia kuin odotinkin. Perinteinen "mitkä ovat huonoja puoliasi" tuli sieltä myös. Onneksi olin keksinyt hyvän vastauksen kuten myös siihen, mitkä ovat hyviäni. Harmi vain, että lähes kaikkiin muihin kysymykseeni vietiin keksimäni vastaus nenän edestä muiden haastateltavien toimesta. Yritin siinä sitten muutamassa sekunnissa pikaisesti keksiä jotain, kun oma vuoroni tuli. Änkytykseksi ja muminaksihan se pakostikin meni, eikä hymykään oikein pysynyt lärvillä. Onneksi sentään keksin kaikkiin edes jonkinlaisen hyvän vastauksen, enkä lipsautellut mitään typeryyksiä, vaikka pari läheltä piti tilannetta olikin. Hehe.

Kaiken kaikkiaan ei mennyt niin huonosti kuin pelkäsin, muttei myöskään niin hyvin kuin olin toivonut. Lisäksi vastassa oli ilopilleri sekä henkilö, joka selvästi tiesi jotenkin tulevat kysymykset. Syykin tähän selvisi; kaveri on töissä kyseisellä työpaikalla. Jumalauta, miten kaikki vastaukset tulivat hyvinä ja valmiiksi mietittyinä suoraan apteekin hyllyltä. Sen tosin huomasi. Yhden kerran ilmeisesti vein valmiiksi keksityn vastauksen ja silloin tuli paljon öötä, mitä on aina ihana kuulla kilpailijansa suusta. Haastattelijaa ei kuitenkaan tuntunut valmiiksi keksityt vastauksen häiritsevän. Plaaah.

Haastattelija vähän lupaili, että kaikki kolme saattaisivat päästä töihin, mutta vain eri pisteisiin. Tiedä sitten. Kuitenkin illalla sain puhelun, jossa kertoi järjestäneensä minulle jatkohaastettelun toiseen työpaikkaan. Ensin olin kyllä taas, että jipii, koska pelkäsin, ettei koko paikasta kuuluisi enää mitään. Sitten alkoi taas ahdistaa tajuttuani paineet. Seuraavaan haastatteluun täytyy saada parannettua paljon eilisestä, mikä tarkoittaa, että kieriskelen stressissä ensi viikkoon saakka. Huoh.

Tarvitsen sen työn. Haluan sen työn. Täytyy saada se työ. On ollut niin uskomattoman paska olo, koska näen syyn siihen, miksi en saa töitä itsessäni. Niin kuin näen aina kaikkeen muuhunkin syyn itsessäni... Haluan onnistua. Tarvitsen onnistumisen. Täytyy onnistua. Haluan tuntea, että pystyn samaan kuin muutkin kaikesta huolimatta.

Haastattelun jälkeen menin yhtä matkaa ratikalla keskustaan ilopillerin kanssa, joka teki aloitteen jutella kanssani. Tietenkin, enhän minä itse koskaan kehtaa mennä tutustumaan keneenkään, vaikka haluaisin. Keskustelu sujui ihan hyvin, kun sai tuulta siipiensä alle ja ilopilleri totesi, etten ole hänestä ollenkaan ujo. Ihmettelin itsekin, miten pystyin niin rentoon keskusteluun, vaikka vain hetki sitten olin tärissyt pelosta haastattelussa. Ehkä ujous onkin minulla vain korvien välissä. Kun pelkään olevani ujo, muutun sellaiseksi ja kun en pelkää sitä, en ujo olekaan. Ilopilleri kysyi koko nimeäni ja lupasi lisätä minut feissarissa. Kerroin sen hänelle huolimatta siitä, ettei minua löydy hausta. Löysin tosin itse hänet. Mutta enhän minä tee koskaan aloitetta.

Myöhemmin eilen näin poikaystävääni Höpöä. Olemme olleet yhdessä 7 kuukautta. Vältän r-sanan käyttämistä, mutta rakastan Höpöä ja uskon hänen olevan myös ensimmäinen mies, joka minua on koskaan rakastanut takaisin. Voi varmaan päätellä tästä, että aikaisemmat suhteeni ovat olleet onnettomia näin lievästi sanottuna... Mutta ei niistä sen enempää ainakaan vielä tässä merkinnässä.

Tarkoitus oli mennä Höpön kanssa syömään ravintolaan, johon saamani sadan euron lahjakortti käy. Minun piti tarjota, koska olen niin köyhä, ettei ole muuten varaa maksaa kenellekään lainaamiani rahoja takaisin. Olin koko päivän juostuani nälkäisenä ja ahdistuneena ympäriinsä pitänyt mielessäni kyseisen ravintolan ihanan lihapullapastan marsalakastikkeella. Vieläkin alkaa kuola valua, kun vain ajattelenkin. Mmmm.

No, sitten alkoi paska tuuri. Kyseinen ravintola olikin yllättäen suljettu remontin takia. En saanut lihapullapastaa marsalakastikkeessa ja olin tosi pettynyt, koska olen tämmöinen reppana, joka rakastaa ruokaa. Yhyy. Kauhea nälkäisen kiukku ja pettymys sitten iski, mutta sain pidettyä mölyt mahassa, enkä alkanut mölytä Höpölle kuin ihan vähän vain pikku kiukuttelua. Hävetti sekin lopuksi. Olen tämmöinen tyhmä heikkohermoinen. Jollei jokin mene suunnitelman mukaan, minulta palaa käämit.

Päädyttiin Subiin, josta myös tykkään. Harmi vain, että lahjakortit ei sinne käyneet, mutta siellä työskentelevä mamu pyysi minulta kokonaisesta patongista vain 2e. Ajatella. Tosin erehdys oli aika inhimillinen. Minulla oli täysi subkortti, jolla siis saa toisen puolikkaan patongista ilmaiseksi, mikä maksaa noin 5e. Tyyppi ei sitten varmaan oikein tiennyt, miten se kuuluu lyödä kassaan, joten summa pieneni aika hurjasti. Mutta en valita. Hihi.

Käytiin myös kummatkin ostamassa tuulettimet.
Viime kesä oli niin hullun kuuma, että tuulettimet loppuivat kaupoista. Ajateltiin olla tällä kertaa ajoissa, vaikka ilma onkin viime päivinä ollut sellainen, ettei pahemmin tuuletinta ole tarvinnut. Mitä järkeä tässä on, että ensin on muutaman päivän aurinkoista ja yli +30C niin, ettei ulos ole voinut pahemmin mennä ja sitten yhtäkkiä lämpötila putoaa sellaiseen +13C:hen ja sataa koko ajan niin, että ulos ei taaskaan voi mennä. Onneksi tänään on jo aurinko paistanut, vaikka päivällä satoikin nyrkin kokoisia rakeita. Nyt tosin ukkonen jyrähtelee tuolla kaukana sen verran uhkaavasti, että ehkä pian taas sataa.

Lopuksi päädyimme istuskelemaan kauniiden maisemien äärelle. Näin rantakivikoissa piilossa pari pörröistä lokinpoikasta ja matalassa vedessä kalanpoikasia. Tuli lapsuuden kesät maalla mieleen ja se miten aina yritin napata kaloja käsin uimarannan matalikossa, mikä ei tosin koskaan onnistunut pikkukalojen onneksi.

Halailtiin ja pussailtiin siinä Höpön kanssa. Ahdistus työhaastattelusta helpotti vähän, vaikka palelinkin hulluna. Onneksi Höpö oli siinä vieressä lämmittämässä.

Tullessani myöhään illalla kotiin tuli kuitenkin yhtäkkiä paha olo. Aloin taas kehitellä mielessäni vainoharhoja siitä, miten rakastamani ihmiset juonittelevat ja inhoavat minua selkäni takana. Saan sellaisia hetkiä monesti silloin, kun olen liian väsynyt. Joskus jopa niin väsynyt, etten jaksa mennä edes nukkumaan. Onneksi tällä kertaa lopulta menin. Tänä aamuna olo oli jo helpottunut, mutta tiedän, että se tulee vielä takaisin.
Se on nyt vain ryöminyt koloonsa odottamaan illan tuloa.

Helvetti, kun piti laittaa tuo kuva. Nyt on kaamea nälkä.