Samaistuin

Uudenvuodenlupaus näin jo etukäteen

Täytyy lopettaa vanhojen tuttujen, vihollisten ja kavereiden facebook-profiilien etsiminen ja katsominen. Tulee joka kerta vain entistä surkeampi olo, kun näen mitä kaikkea hienoa muut ovat tehneet ja minun suurin saavutukseni tähän mennessä on veitsen upottaminen niin syvälle käsivarteen, että on tullut verta. Aina koulussa haaveilin siitä, että miten minä jonain päivänä näyttäisin kynteni kaikille epäilijöille ja olisin onnellisempi kuin kukaan. Olin naiivi, enkä tajunnut, miten vaikeaa mieleni vaurioita on korjata. Tulenkohan koskaan olemaan onnellinen?

Päivänkiriste

Eilen väsytti siinä alkuillasta ja päätin tohkeissani mennä nyt kerrankin aikaisin nukkumaan ja herätä töihin hyvin levänneenä ja pirteänä. Harmi vain, että yön pilasi ensin se, että kissa pyöri pimeässä koivissani ja onnistuin tallaamaan sen tassulle. Pikkuinen huusi kivusta ja juoksi minua karkuun, minkä jälkeen tunsin oloni totaaliseksi eläinrääkkääjäksi ja pahaksi ihmiseksi. Sen jälkeen huomasin, että mieskin oli päättänyt murjottaa jostain. Luultavasti siitä, ettei minua ollut seksi kiinnostanut sinä iltana ja olin muutenkin väsynyt (sori, jos oli liikaa infoa edellisessä lauseessa jollekulle). Ärsytti oikein, kun tivasin, että mikä on vialla ja kaikki mitä sain oli hapan "no ei mikään". Miksi sitä aina sanotaan, että on rasittavaa, kun naiset ovat selvästi vihaisia, mutteivat suostu kertomaan miksi, kun kyllähän nuo miehetkin näköjään osaa? Ja niin, tervetuloa ahdistus.

Hyvin nukuttu yöni meni siis pipariksi ja makasin varmaan yhteen asti silmät päässä seisten odotellen paniikkikohtausta. Yritin turhaan löytää päästäni jonkin ajatuksen, joka ei herättäisi minkäänlaista ahdistusta ja joka auttaisi nukahtamaan. Päädyin ajattelemaan vaatteita, jotka ostaisin ekan palkan saatuani. Sitten muistin taas, että missä minä niitä vaatteita muka käyttäisin. Ei ole kavereita, joiden kanssa käydä ulkona, ei koulua, jonne mennä päivittäin pyntättynä ja töissäkin täytyy pitää rumia työvaatteita. Tuli itku ja masennus. Haluan tulevaisuudessa työn, jossa voin itse valita vaatteeni. Lopulta mietin, millaista olisi, jos maailmassa ei olisi muita kuin minä ja hyvin tunneälykkäitä robotteja, jotka olisivat niin hyvin ohjelmoituja, että korvaisivat kaikki tarvittavat ihmissuhteet. Tässä vaiheessa ilmeisesti nukahdin.

Tänään töistä kotiin tultuani oli pöydällä odottamassa kirje työkkärissä. En ollut uusinut työhakemustani nettiin, joten minulle hyvin tiukkasanaisesti ilmoitettiin, etten tule saamaan mitään ja ettei minulla ole mitään oikeutta valittaa mistään. Huvittaa sinänsä, koska syy, miksi en sitä hakemusta uusinut oli se, että etsin omin avuin sen työpaikan itselleni, kun niiltä ei mitään apua (epätoivoiseen) etsintään heltinyt. Sen sijaan minua puhuteltiin siellä kuin olisin täysin menetetty tapaus ja vittuiltiin kaikin mahdollisin keinoin niin, että halusin viiltää ranteet auki taas pari seuraavaa viikkoa. Ajattelinkin soittaa sinne ja todeta, että voivatko lakata pilaamasta päiväni ilkeäsävytteisillä kirjeillään, kun minulla se työpaikka nyt on, joten ei tarvitse enää kohdella kuin jotain ruttotautista.

Mikä tässä yhteiskunnassa on, kun apua ei saa varsinkaan, jos sitä kauniisti ja rehellisin keinoin pyytää?

Voi epäusko sentään

Eilen, kun olin töissä juuri poistumassa tauolta takaisin mälsään työhöni, yksi työ"kaveri" pysäytti minut.
Se: Ginger. Jutteletko sä ollenkaan työkavereiden kanssa?
Minä: Öö... Joo. Oonhan mä jotain.
Se: Juttele enemmän. Hymyile enemmän. Vaikka kaikki tehdäänkin omaa duunia, tää on silti tiimityöskentelyä.
Minä: .....
Se: Älä oo niin hiljanen.
Minä: *hymyilee typertyneenä* Ok.

Poistuttuani tauolta olin hämmentynyt. Siis, mitä vittua tuo aasi juuri sanoi minulle? Enkä taaskaan ollut osannut vastata mitään terävää ja nokkelee moiselle paskalle. Loppu vuoron lauoinkin päässäni repliikkejä, joita oli jo liian myöhäistä käyttää. Samalla fantasioin myös kyseisen henkilön pään amputoimisesta.

Edellisessä työpaikassani kerran satuin kuulemaan, kun työkaverit haukkuivat minua selkäni takana hiljaiseksi (sillä haukkumasanahan se heille on) luullessaan, että olin jo poistunut paikalta. Silloin itketti. Kuitenkin paikalla oli yksi vanhempi tyttö, joka totesi keskusteluun, että mitä väliä sillä on, että olen hiljainen. Myöhemmin kuitenkin mielipiteeni hänestä huononi, kun hän oli aivan haavi auki kuullessaan, että seurustelen. "Siis onko sulla poikaystävä?!" Ilmeisesti hän pitikin minua jonain säälittävänä vajakkina, jota kukaan ei voi huolia, ja jonka haukkuminen on siksi moraalitonta.

Tämä eilinen erosi kuitenkin tuosta siten, ettei minua alkanut itkettää, vaan ainoa mitä tunsin oli halveksuntaa ja hämmennystä. Mahtaa olla ihmisellä pokkaa tulla moittimaan päin naamaa jostakin, mikä yleensä lasketaan  epätoivotuksi, mutta pohjimmiltaan kuitenkin luonteenpiirteeksi, jolle ihminen ei mitään voi, ja jonka ei pitäisi olla ongelma kenellekään muulle kuin sille ihmiselle itselleen. Mietitytti myös, että miten tuo voi olla niin tietoinen luomistani työsuhteista, kun ei ole ollut samassa vuorossa kanssani kuin pari kertaa. Vai tarkoittaako tämä nyt sitä, että siellä ollaan ihan yleisesti puhutta ujoudestani paskaa selän takana ja tuo sattui vain kuulumaan niihin idiootteihin, jotka päättävät olla "suoraselkäisiä" ja tulla länkyttämään asiasta päin naamaa?

Eri asiahan olisi se, jos minulla olisi joku muu näkyvä sairaus. Silloinhan tuollaisten sammakoiden päästely kertoisi pelkästään henkilön tökeryydestä ja ymmärtämättömyydestä (mistä kyllä tämäkin mielestäni), mutta koska monet laskevat ongelmani joksikin, mikä on puhtaasti minun syytäni, ei heille käy mielessäkään sellainen mahdollisuus, etten olisikaan ujo ja hiljainen täysin vapaasta tahdostani ja pelkästään heitä ärsyttääkseni. Jospa kävisikin hakemassa psykiatrilta lausunnon tästä fobiasta ja iskisi sen työpaikan jääkaappiin kiinni? Siinäpä saisivat ainakin oikeaa juoruiltavaa tylsän duuninsa lomassa.

Ensiksikin työni on sellaista, etten oikeasti pysty puhumaan muille muuten kuin tauoilla. Miten tämä on muka sitä (yöks mikä sana) tiimityöskentelyä? Toiseksi minulle ei ollut mitään puhuttavaa tuon kyseisen ihmisen kanssa tervehdystä lukuunottamatta, koska satuin samaan aikaan lukemaan mielenkiintoista juttua lehdestä, jonka hän varmasti itsekin huomasi. Ilmeisesti mukava puuha olisi pitänyt sitten jättää tauolla kesken ja keskittää koko huomio heidän ylhäisyyteensä. Mäkättääkö hän muillekin työntekijöille, jos he eivät keskity häneen lehteä lukiessaan vai pelkästään minulle, koska uskaltaa? Kolmanneksi minä kyllä juttelen muille työntekijöille, mutta koska olen juuri aloittanut, en ole ehtinyt sitä kamalasti tehdä (siksi vastasinkin totuudenmukaisesti, että olen vähän jutellut) ja eikö tämä tosiseikka pitäisi jokaisen tajuta. Enkä tosiaankaan ole mikään epäystävällinen tuppisuu, joka ei vastaa takaisin ja mulkoilee muita. Nimittäin tuollaisenhan kuvan minusta saa tuon älykääpiön puheista. Oikeastihan hymyilen, kiitän ja vastaan muillakin kuin yhden sanan virkkeillä. Se mistä ihmiset eivät yleensä pidä on se, että minusta huokuu tilanteen aiheuttama stressi heidän änkiessä puhumaan minulle. En myöskään juuri hakeutumalla hakeudu muiden seuraan, mutta se on oma asiani. Neljänneksi tämä miespuolinen kollegani on aika epämiellyttävän näköinen tapaus, mikä ei suinkaan nosta intoa tuhlata energiaa hänen perseensä nuoleskeluun. Hänen sieraimistaan kasvaa todella rumasti paljon karvoja. Ja ei, en nyt tarkoita nenäkarvoja, vaan pehko kasvaa kirjaimellisesti nenän ulkopuolella sieraimista. Olisikin mukava tiedustella, että miten se, ettei hän trimmaa sierainkarvojaan vaikeuttaa muiden tiimityöskentelyä hänen kanssaan, sillä ne eivät varsinaisesti väännä hymyä kasvoille tai lisää intoa tunkea hänen seuraansa turhan small talkin merkeissä.

Ja lopuksi: Miksi piirteet hiljainen ja ujo ovat joillekin yhtä huonoja (tai jopa huonompia) kuin piirteet ilkeä, töykeä, ylimielinen, typerä tai jopa synonyymeja kaikille noille? Olen monesti nähnyt kusipäistenkin ihmisten saavan osakseen ymmärtäväisempää kohtelua kuin hiljaisten. Miksei hiljaisten ihmisten paskamaisesta kohtelusta puhuta enemmän? Tai pikemminkin siitä, että jotkut ihmiset ovat tarpeeksi jälkeenjääneitä määrittelemään toisen koko persoonallisuuden ujouden perusteella ja vieläpä rankaisemaan siitä. Pitäisikö meidän kaikkien ujojen oikeasti käydä hakemassa lekurilta ne sosiaalisten tilanteiden pelko diagnoosit lääkärintodistukseen ja liimata todistus sitten työpaikkojen ilmoitustauluille, jos vaikka sanoma uppoaisi kalloon sitä kautta? Itseäni alkoi tässä pelottaa ja mietityttää, että vaikka sinne yliopistoon pääsisinkin ja siihen unelma-ammattiini valmistuisin, niin olisiko vielä silloinkin työelämässä joku shitface työkaveri kertomassa, millainen minun kuuluu olla. Ujoudesta koulukiusattu ujoudesta työpaikkakiusatuksi?

Ah

En edes muistanut, miltä tuntuu, kun kaikki akuutti on viikkojen lykkäyksen jälkeen viimein hoidettu pois alta ja voin oikeasti hyvällä omatunnolla vain lojua tässä. Ihanaa.

Koskaan ei pitäisi sanoa

Sillä näemmä, jos jotain positiivista sanoo kaikki meneekin kohta rytinällä päin vittua. Melkein heti eilisen merkinnän jälkeen romahdin. En edes osaa sanoa varmuudella miksi. Tajusin taas vain, miten vaikeaa kaikki on. Ahdistuspuuska pyyhkäisi lävitseni. Aloin hikoilla ja sydämeni hakkasi rinnassa. Minusta tuntui, että räjähtäisin kohta tuskasta kappaleiksi. Pahinta oli, että olisin halunnut huutaa, mutten pystynyt. Olisin halunnut sanoa, että minuun sattuu, mutten sanonut. En osaa pyytää apua. Tai pikemminkin en osaa vaatia sitä itselleni. Mutta ei minulla enää ole jäljellä voimiakaan, joilla vaatia.

Mies ei edes huomannut oloani, joka helpottui vasta, kun lukittauduin vessaan keittiöveitsen kanssa. Tänään hän ei ole huomannut jälkiä käsivarressani, vaikka pitkästä aikaa uskalsin viiltää syvälle. Häpeäkseni yritin jopa saada hänet huomaamaan ne. Haluaisin kai todistaa hänelle jotain. Ehkä sen, että minulla on oikeasti niin paha olla kuin sanon.

"Mä haluan kuolla.
- Etkä halua."

Makasin vessan lattialla nyyhkyttämässä toivoen, että hän jollain keinolla kuulisi ja tulisi luokseni. Lopulta hän tulikin, mutta silloin en avannut ovea ja tiuskin häntä häipymään. Ehken ansaitse apua. Ehkä pelkään, että minut torjutaan kuten niin monet kerrat aiemminkin. Nimittäin silloin kun olen apua pyytänyt, en ole sitä koskaan saanut. Mutta ehkä sekin johtuu tavastani pyytää apua. Ehkä vika onkin minussa. Vikahan on aina minussa.

Lopulta sain jonkin verran avauduttua. Mies kysyi kärsimättömänä, että mitä minä haluan. Vastasin, että haluan apua. Hän oli hiljaa, eikä enää puhunut. Hän sen paremmin kuin kukaan muukaan ei näköjään tiedä, miten minua voisi auttaa. Minulle ei ole apua.

Kuten monet kerrat aiemminkin, itku kevensi oloa sen verran, että jaksoin vetää taas naamion kasvoilleni. Tuska oli vain hetkeksi päässyt lipeämään ulos minusta, mutta nyt se oli taas tiukasti lukittuna sisääni. Ja mies oli helpottunut, kun taas hymyilin ja puhuin. Hän ajatteli rauhoittaneensa minut ja kaiken olevan nyt niin kuin pitääkin. En väittänyt vastaan.

Miksi teen tätä? Miksi teen kaikkeni pitääkseni kulissia yllä elämästä, josta en edes pidä?

En nukkunut juurikaan viime yönä, vaan heräilin epämääräiseen ahdistukseen. Väsyttää, mutta sama taitaa toistua tänäkin yönä. On liian paljon stressiä, ahdistusta ja pahoja ajatuksia, joilta on vaikea sulkea mieltään. On sata asiaa, jotka pitäisi tehdä ja tuhat vaatimusta, jotka pitäisi täyttää. Samalla kaikki kaatuu päälle.  Kaiken lisäksi sain tietää tehneeni tietämättäni pari huonoa valintaa koskien työpaikkaa ja opiskeluja. Ne huonot valinnat ovat nyt vaikeuttaneet kaikkea entisestään.

Tunnen itseni petetyksi. Yritän kaikkeni, mutta silti elämä vain leviää käsiini yhä enemmän. Mitä ihmettä se vielä haluaa?

Haluan, haluan

Töiden alkaminen on piristänyt minua paljon. Hymyilen ja juttelen paljon aina kotiin saapuessani sen sijaan, että vain makaisin koko päivän jossain nurkassa apaattisena kuin lahna. Huomaan entistä enemmän, että olen ihminen, jonka on pakko saada tehdä jotain ja mitä enemmän tekemästäni pidän - sen parempi. Eniten huomaan tulevaisuudelta haluavani työn ja uran, joista nautin. Siksi sen opiskelupaikan saaminen olisikin niin tärkeää. En halua mitään muuta niin paljon kuin sen. Tähän työhön onnistuin saamaan kunnon palkan, joten ei tämä duuni niin kamalaa olekaan. Kaiken lisäksi asiakkailla ja työkavereille ei ole yhtä paha shitface meininki päällä kuin ekassa työpaikassani.

Tumma pilvi seuraa silti kaikkialle. Riidellään miehen kanssa turhista asioista. Riidat aloitan yleensä minä. Joskus niihin on hyvä syy ja joskus ne johtuvat vain siitä, että tunnen oloni hailun tulevaisuuteni takia niin turvattomaksi. En ole yli viikkoon pyytänyt anteeksi. Ajattelen, että ehkä Höpö sitten jättäisi minut niin voisin keskittyä enemmän opiskelupaikan tavoitteluun. Tai itseni tappamiseen.

En minä oikeasti halua Höpöä menettää edes sen opiskelupaikan takia. Olen vain tottunut elämässäni siihen, etten voi saada kaikkea. Enemmän kuin yhden asian toivomisestakin tulee jo huono olo. Oikeastaan en ole koskaan saanut mitään, mitä olen todella toivonut. Sain parhaan kaverin, mutta meillä meni välit poikki. Olen aina halunnut yliopistoon, mutta minun on lähes mahdotonta kuvitella itseni sinne. Miksi? Koska haluan sitä niin paljon. Enkä minä voi saada haluamaani. Olen epärealistinen, kuten äiti sanoi. Halusin poikaystävän ja parin riistävän huonon kokemuksen jälkeen sain lopulta Höpön. Silloinkin olin moneen kertaan vähällä pilata suhteemme vainoharhaisuudellani. Olin niin vakuuttunut siitä, etten voi saada haluamaani, joten meidän lupaavalta näyttävässä suhteessammekin täytyi olla joku koira haudattuna, joka oli kaivettava ylös vaikka väkisin.

Päivän keskustelu

Höpö: Tuu kattoon!
Minä: Mitä?
Höpö: Kato kui iso auto. Eks oo hieno?
Minä: Joo.
Höpö: Ostetaan se sulle joskus. Paitsi jos törmäisit tällä niin kaikki kuolis.
Minä: Ai kaikki?
Höpö: Niih. Paitsi sä.
Minä: Jee...

En jaksa

Minä jään

Viikonloppuna kävin kotona uhmaten sitäkin, että tämä tauti kehittyisi mahdollisesti pahemmaksi. Koti ei vain tuntunut enää kodilta. Oikeastaan tuntui siltä kuin olisi ollut vieras - vieras omassa kodissaan. Kaiken lisäksi vanhemmat olivat siirtäneet jäljellejääneet tavarani ja ottaneet huoneeni uuteen käyttöön. Olin toivonut pääseväni omaan tuttuun huoneeseeni nukkumaan. Huomasin myös, että olin unohtanut kokonaan, miten tylsää kotona olikaan. Istuin lauantaipäivän yhdessä sohvannurkassa aikaa tappamassa. Kun ei ole kavereita, eikä sisaruksia, on vaikea saada aikaa kulumaan millään ja aloin pikkuhiljaa vajota takaisin samaan passiiviseen mielentilaan, jossa olin vuosia. Kaipa kotoonta lähtemiseen oli sittenkin hyvä syy.

Myöhemmin päivällä menin käymään ostoskeskuksessa, jotta edes jotain pääsisi tapahtumaan. Päädyin ostamaan muutaman kivan jutun, vaikkei niihin olisi kai varaakaan. Huomion kiinnitti teini-ikäiset energiajuomatölkkeineen ja kolmekymppiset kiljuvine lapsineen. En juurikaan nähnyt enää ikäisiäni parikymppisiä nuoria aikuisia. Olen vältellyt kyseiseen kauppakeskukseen menemistä, sillä vielä viime keväänäkin siellä näkyi yhtenään vanhoja tuttuja peruskoulusta, jotka haluaisin jo unohtaa. Nytkin olin varautunut näkemään samoja kuluneita naamoja, mutta en nähnyt ensimmäistäkään. Asiaa ihmeteltyäni tuli mieltä kalvava ajatus- ovatko ne kaikki ja jopa ne kusipäisimmät jo päässeet opiskelemaan, lähteneet ja jatkaneet elämäänsä? Tunsin oloni suunnattoman tyhjäksi. Kaikkialla riippui ikivanhoja muistoja, muttei mitään, mikä olisi kiinnittänyt nykyhetkeen. Silloin tajusin, että minä olen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin yhä se kumma rastapäinen tyttö, jolla ei ole kavereita ja joka käy ostarillakin yksin. Aika on ajanut minusta ohi poimimatta kyytiin. Vain minä olen jäljellä.

Minä olen heistä kaikkein kauhein

Huono tuuri jatkuu. Olen kauan odottanut, että pääsisin viikonlopuksi kotipaikkakunnalleni. Nyt sitten olisi tuo lähtö edessä huomenna ja tänä aamuna heräsin huomaamaan, että kurkkuni on kipeä. Mikään ei ole vittumaisempaa kuin nielaista ensi kerran heräämisen jälkeen ja tajuta, että räkätauti on iskenyt. Yläasteella tosin flunssa olikin ihan mukava yllätys, koska se tarkoitti sitä, ettei tarvinnut mennä kouluun rääkättäväksi. Kiusatuksi tulemisen stressaamisesta nimittäin seurasi se hyvä (=huono) puoli, että vastustuskykyni heikkeni sen verran, että olin kirjaimellisesti joka toinen viikko flunssassa. Saatoin jopa sairastaa saman taudin kahdesti. Nytpä en taidakaan päästä kotiin, sillä vuotaa naamakin jo ihan kohtalaisesti. Kaiken lisäksi työtkin alkavat maanantaina. Toisin sanoen olen maannut kotona ties kuinka monta viikkoa ajatellen vain itseni tappamista ja silti tauti päätti iskeä juuri nyt. Mistäköhän olen mahtanut tämän edes saada, kun en täältä kopista ole minnekään poistunut. Höpön rasittava kaverikin kävi kyläilemässä viikonloppuna ja naureskeli jotain, että minä olen vain vankina täällä asunnossa. Tietäisipä vaan. Toivottavasti onnistui sentään saamaan tartunnan minulta.

Tällä hetkellä harmittaa myös huonontunut ulkonäköni. Ei, en ole lihonnut huomattavasti, eikä minulle oli puhjennut järkyttävää aknea. Näytän ainoastaan erittäin väsyneeltä ja surulliselta. Toisin sanoen masentuneelta. Onni tai sen puute näkyy nimittäin naamasta. Onnelliset ja positiiviset ihmiset ovat kauniita. Tämän olen päätellyt katsoessani vanhoja valokuvia itsestäni. Lukiossa olin ensi kerran onnellinen ja olin myös kaunis, vaikka itsekehu haiseekin kuten äitimuori sanoo. Näytin silloin hyvinvoivalta ja itsevarmalta, ja tunsin myös itseni mielenkiintoiseksi ja kauniiksi ihmiseksi, vaikken koskaan mikään varsinainen kaunotar ole ollutkaan. Nykyään näytän samalta kuin viimeksi peruskoulun kuvissa. Silmistä puuttuu tietty palo, iho on kalpea ja silmänaluset tummat. Minusta näkee, että vihaan itseäni. Syön myös todella heikosti osittain rahanpuutteen ja osittain ahdistuksen takia. Yläasteella jätin usein syömättä koulussa, koska en uskaltanut mennä koulun ruokalaan. Itse asiassa minulla meni lukiossakin vuosi ennen kuin sinne ihmishelvettiin pystyin menemään. Painoni putosikin peruskoulussa pituuskasvun takia roimasti ja terveydenhoitaja epäili minulla anoreksiaa. Kukaan ei kuitenkaan mitään muuta osannut epäillä, vaikka hyvin sielläkin oli tiedossa, ettei minulla ollut kavereita ja että minua kiusattiin.

Äiti halusi, että otan sille jonkin iloisen kuvan itsestäni ja kissasta. Olenkin yrittänyt jo pari viikkoa ikuistaa itsestäni jonkin onnistuneen otoksen, mutta joka kuvassa päädyn näyttämään siltä, mitä olenkin; yksinäiseltä, epätoivoiselta ja pelokkaalta. Ajattelin, että naamaan pakkelia ja asia on korjattu sillä, mutta ei. Mitäköhän minusta mahdetaan ajatella? Näytän nimittäin aika perseeltä juuri nyt. En enää löydä motivaatiota edes käyttää lempivaatteitani. Tosin ihmekös tuo, kun ei ole ketään tai mitään, minkä takia pukeutua. Haluan, että elämässäni tapahtuu jotain. En halua olla enää tällainen. Mutta ei kukaan kuitenkaan kysy, mikä on vialla.